Tyydymmekö liian vähään?

Ylen sivuilla julkaistiin eilen viiden kirkkonsa toimintaa kritisoivan ev.lut. papin haastattelut. Yhteiskuntakriitikko, eläintensuojelija, hevipappi, metsiensuojelija ja naispappeuden vastustaja kertoivat, millaista on koetella sananvapauden rajoja kirkon työntekijänä. Tosin yksi heistä oli saanut lopputilin ja toinen sai pitää työpaikkansa vasta KHO:n päätöksellä.

Kaikki haastateltavat perustelevat kriittistä kantaansa Raamatulla eli lähinnä Jeesuksen opetuksella ja toiminnalla. Se on toki mielekäs joskaan ei kovin ongelmaton lähtökohta kirkon toiminnan kriittiseen tarkasteluun ottaen huomioon, kuinka monitulkintaisesta tekstistä Raamatussa on paikka paikoin kyse.

Kristillinen kirkko operoi olevan ja tulevan rajapinnalla. Kirkon opetus ja toiminta tapahtuvat tässä ajassa, mutta fokus on tulevassa, tuonpuoleisessa. Itse pääkysymyksestä eli pelastuksesta on ev.lut. kirkon piirissä tunnetusti hyvinkin poikkeavia näkemyksiä, mutta painotuseroja on myös vanhojen kirkkojen opetuksessa.

Ylen jutussa haastatellut papit ovat koetelleet sanomisen rajojaan saarnastuolista käsin. Se on tietysti eri asia kuin kirjoittaa nettiin tai lehtien mielipidepalstoille. Kuulijakunta kirkossa on suppea (vuositasolla max. 10 %), mutta usein sitäkin uskollisempi osa kirkon jäsenistöstä. Sana kiirii jos on sanottavaa, sen kai tästä voi todeta.

Haastatteluista nousee esille pappien turhautuminen siihen, ettei kirkko tavoita perinteisin keinoin valtaosaa jäsenistään. Voin vain kuvitella, millaista on saarnata sunnuntaiaamuna suuressa kirkossa vaikkapa ruokkimisihmeestä viidellekymmenelle, kun Jeesus ruokkii tekstin mukaan samalla kertaa viisituhatta miestä ja lisäksi naisia ja lapsia (Matt. 14:13–21).

Syyt (ev.lut.) kirkon jäsenyyteen ovat tutkimusten mukaan moninaiset, mutta aktiiviseen seurakuntayhteyteen se perustuu vain harvoilla. Jos tämä on ongelma luterilaisille, sitä suuremmin sen tulisi vaivata myös meitä ortodokseja, joille liturgia ja eukaristia ovat kirkon opetuksen mukaan uskonelämän ydinaluetta.

Olevan ja tulevan rajapinnalla operoiva kirkko tuntuu turvalliselta, kun elämä on kääntymässä ehtoopuolelle. Myös ortodoksiseen kirkkoon liittyjistä valtaosa kuuluu keski-iän saavuttaneisiin. Kirkon jäsenyys ei kuitenkaan ole mikään henkivakuutuksen kaltainen asia, joka on voimassa kunhan laskut on maksettu. Kirkon jäseninä ja työntekijöinä (SIC!) tyydymme liian vähään, jos tähän tyydymme.

"Jos ja kun pelastus on Kristuksessa olemista, tästä seuraa myös luonnollisesti ja loogisesti kristityn vastuu tai velvollisuus elää kutsunsa mukaista elämää." Tämä apostoli Paavalin pelastusoppia käsittelevä tulkinta löytyy nuoren ja lahjakkaan teologin, Emil Antonin teoksesta "Katolinen Paavali" (2009). Olisko liikaa vaadittu – myös meiltä?

Jouluevankeliumi Huovisen mukaan

Jouluevankeliumi Luukkaan mukaan (Luuk. 2:1–20) lienee tunnetuin Raamatun kertomus, joka löytyy tässä muodossa vain Luukkaalta. Matteus omassa tekstissään vain toteaa lyhyesti Jeesuksen syntymän ja siirtyy narratiivissa eteenpäin. Muut evankelistat eivät puhu joulun tapahtumista mitään.

Luukas oli historioitsija ja pyrki evankeliumissaan yhtenäiseen esitykseen. Asiat piti laittaa aikajanalle ja sijoittaa syntymän kertomus alkuun, omalle paikalleen. Toki tieto syntymäajan tapahtumista oli kulkenut suullisesti eteenpäin, kunnes Luukas tai todennäköisesti hänen seuraajansa kirjasivat sen ylös.

Emerituspiispa Eero Huovinen (evl) on kirjoittanut aiheesta mainion kirjan ”Pitkä ilo. Joulun evankeliumi” (2002), jossa hän kohta kohdalta avaa kertomusta huovismaiseen tapaansa. Hänet tunnetaan pohdiskelevana kirjoittajana, joka tuo Raamatun tekstiä tähän päivään. Huovisen teksti on helppolukuista, mikä on teologilta jo suuri saavutus sinänsä. Siteeraan seuraavassa kirjan parhaita paloja oman valintani mukaan.

Jouluevankeliumin alun aikamuoto, siihen aikaan, on Huovisen mukaan muistutus nykyhetken ylikorostusta vastaan. Jotakin tärkeämpää on tapahtunut jo ennen meitä. Joulu on ollut valmis jo ennen minua ja minun valmistelujani. Joulun ilo perustuu siihen, että olennainen osa menneisyydestämme on kunnossa.

Verollepanon Huovinen tuo oivaltavasti nykyhetkeen toteamalla, että verot ovat virallista lähimmäisenrakkautta, yhteisen hyvän edistämistä. Muuttuisiko kriittinen suhde veroihin, jos ajattelisimme niitä lahjana, jouluverona? Pakollisiahan osa joululahjoistamme taitaa olla muutenkin.

Sivustakatsojana Joosef kelpaa Huovisen mukaan malliksi erityisesti joulunvieton kanssa kamppaileville miehille. Naisten ja lasten rinnalla riittää, että käyttäytyy kelvollisesti, ajattelee itsekseen, vähän ihmettelee eikä pelkää ottaa luokseen.

Betlehemin joulu on välttämätön, koska se on ainoa joulu, jolloin Jumala tuli ihmiseksi. Ilman sitä joulu on vain omien elämystemme ja toiveittemme varassa oleva juhla. Tarvitaan kaksi joulua, ensin Betlehemin joulu ja sitten sydämen joulu, tässä järjestyksessä.

Maria on paitsi neitsyt myös Jumalan äiti. Kun hän odotusaikanaan vieraili Elisabetin luona, tämä nimitti häntä ”Herrani äidiksi”. Mitä nuorelle morsiamelle oikein tapahtui, sitä kristityt ovat aina ihmetelleet. Neitsyen raskaaksi tulemisesta on Huovisen mukaan puhuttu vain varovasti. Ihmeet ovat kuin sateenkaaret, tosia mutta tavoittamattomia.

Joulun Poika ei tee miehistä naisia arvokkaampia, eikä Jumalan Pojalla voida puolustaa maskuliinisia asenteita. Marian poika ei ole Huovisen mielestä kannanotto sukupuolten väliseen arvokilpailuun. Korkeintaan se voi olla kriittinen muistutus miehille: älkäämme vedotko Poikaan oman asemamme pönkittämiseksi.

Enkeli on ilosanoman eli evankeliumin tuoja. Suuri ilo on olemassa ennen kuin yksikään paimen tai ihminen siitä kuulee. Se ei ole sisäsyntyistä ja inhimillistä, ja sen vuoksi siitä ilosta voi tulla todellista ja kestävää, pitkää iloa.

Joulu ei ole vain tasokasta tunnelmaa ilman sisältöä, eikä vain omiin muistoihin kohdistunutta kaihomielisyyttä. Marian tavoin voimme keskittyä tutkistelemaan sitä, mikä on tapahtunut ennen meitä. Joulun voima on siinä, ettei sitä tarvitse keksiä uudelleen. Ei ole pakkoa luoda uusia juhlimisen aiheita, koska Kristus on valmistanut juhlan.

Kirjoitus perustuu lähes kokonaisuudessaan Eero Huovisen tekstin siteerauksiin. 

2000-luvulle tuotua mielivaltaa?

Ortodoksinen kirkko on uskonyhteisö, jossa loistavan teologian ja synodaalisuuden vastapainoksi harrastetaan myös varsin itsevaltaisia menettelytapoja. Jotakin tällaista tulee mieleen, kun seuraa jälleen kerran yhtä valintaprosessia, tarkemmin sanottuna Helsingin metropoliitan suorittamaa papinvaalin ehdokasasettelua, joka vaikuttaa suorastaan valistuneen vallankäytön irvikuvalta.

Kirkkolain 63 §:n mukaan papinvaalissa "piispan on asetettava ehdolle enintään kolme ansiokkainta ja tehtävään sopivinta ehdokasta”. Jokainen huomaa, että pykälä mahdollistaa melkein millaisen ehdollepanon hyvänsä. Tällä kertaa piispa on jättänyt toisen kahdesta kärkihakijasta kokonaan ehdokasasettelun ulkopuolelle. Häntä ei siis voi valita tehtävään.

Piispan ehdokasasettelun luonteesta kertonee jotain sekin, että viime vuosina useita Helsingin hiippakunnan kirkkoherroja on tullut valituksi ensimmäisen ehdokassijan ulkopuolelta; Turussa ja Tampereella sijalta 3 ja Haminassa sijalta 2. Tällä kertaa ykkösehdokkaan valintaa varmisteltiin pudottamalla pätevä pappi pelistä pois jo etukäteen.

Vuoden 2006 kirkkolain uudistuksessa hiippakunnan piispasta tehtiin monessa suhteessa suvereeni toimija. Muutosta perusteltiin kanonisella perinteellä, vaikka kanonisuus sinänsä ei ole ollut viime vuosina kovin korkeassa kurssissa etenkään Helsingin hiippakunnassa. Monet vannovat silti kanonisuuden nimiin valistunutta despoottia (despota) odoteltaessa.

Suomen ortodoksisen kirkon hallinto on pitkälti kopioitu luterilaiselta kirkolta viime vuosisadan alussa. Kun kirkkoa kansallistettiin sitä samalla kansanvaltaistettiin. Vaaleilla valittavia seurakunnanvaltuustoja ja laajaa itsehallintoa ei tunneta muualla ortodoksisessa maailmassa, maallikkoenemmistöisestä kirkolliskokouksesta puhumattakaan.

Vuosituhannen vaihteessa innostuttiin kanonisuudesta siinä määrin, että vuoden 1969 kirkkolain mukana heitettiin romukoppaan eräitä kansanvaltaisen hallinnon periaatteita. Tokihan vanha laki oli kovin yksityiskohtainen esimerkiksi papiston rangaistusten suhteen, mutta nyt toimituskiellot on upotettu jonnekin piispan ja piispainkokouksen tulkinnallisen päätöksenteon hetteikköön ilman valitusoikeutta. Kirkollisten oikeusasteiden romuttamista monet ovat pitäneet suurena virheenä.

Vanhan asetuksen (179/1970) mukaan papinvaalin ehdokasasettelun suoritti ”hiippakunnan piispa yhdessä kirkollishallituksen kanssa”. Se turvasi kenties hiukan laajapohjaisemman harkinnan verrattuna nykyiseen käytäntöön, jossa jo pelkillä mielipide-eroilla piispan tai kirkkoherran kanssa saattaa tulla leimatuksi tehtävään sopimattomaksi.

Nykyinen kirkkolaki ja -järjestys kaipaavat monelta osin uudistamista. Vaalikäytäntöjen ja oikaisumenettelyjen lisäksi esimerkiksi seurakunnanneuvoston ja -valtuuston keskinäisiä toimivaltasuhteita olisi selkiytettävä. Kirkolliskokouksen maallikkoedustajien vaali on kuin suoraan hämärältä keskiajalta. Piilotettuja valtarakenteita on tuotava päivänvaloon, jos seurakuntalaisten luottamuksella hallintoa kohtaan on mitään merkitystä.

Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollinen dilemma on: kanonisuus vai kansanvaltaisuus? Kanonisen lain painoarvo on punnittu papiston osalta korkeimmissa oikeusasteissa ja havaittu vahvaksi. Mutta kuinka pitkälle sen uskottavuus riittää nyky-yhteiskunnassa ja kirkon valistuneen jäsenkunnan keskuudessa, on jo toinen kysymys.

”Vältä veroa, kirkosta eroa!”

Otsikko on lainattu vapaa-ajattelijoiden vanhasta sloganista, mutta sanottakoon selvyyden vuoksi, että en missään nimessä kehota ketään eroamaan kirkosta. Verovelvollisuus määräytyy vuoden viimeisen päivän tilanteen mukaan, joten eiköhän asia nouse taas lehtien palstoille. Otsikon tavoitteeseen pääsee myös hankkimalla palkkatulon sijaan pääomatuloa, josta ei makseta lainkaan kirkollisveroa. Senhän ”fiksummat” ovat jo hoksanneet aikoja sitten kuten verouutisista on voinut havaita.

Keskimääräinen kirkollisveroprosentti vuonna 2013 oli ev.lut. seurakunnilla 1,41 prosenttia ja ortodokseilla 1,90 prosenttia. Luterilaiset selviävät menoistaan pienemmällä prosentilla, koska maksajia heillä on karkeasti 60–70 kertaa enemmän.

Kirkollisverossa ei kuitenkaan kannata tuijottaa pelkästään seurakunnan veroprosenttia. Vero on käytännössä progressiivinen eli sen suuruus riippuu verovähennyksistä. Esimerkiksi suuri asuntolaina tai korkeat työmatkakustannukset vähentävät kirkollisveron määrää. Alle kymppitonnin vuotuisista eläketuloista ja jonkin verran alemmista palkkatuloista ei mene kirkollisveroa lainkaan.

Ortodoksisten seurakuntien maksuunpantu kirkollisvero oli viime vuonna yhteensä 15,3 miljoonaa euroa. Huomattava osa siitä maksetaan keskusrahastomaksuna kirkon yhteisiin menoihin. Veropotista kolmanneksen (5,3 Me) kerää Helsingin seurakunta. Joensuun seurakunnan osuus on 1,5 Me, Kuopion 1,2 Me ja Tampereen 860 tuhatta euroa. Muiden seurakuntien kirkollisveron määrä vaihtelee Turun 600 tuhannen ja Kiuruveden 105 tuhannen euron välillä.

Seurakuntien verotulot kuluvat suurimmaksi osaksi palkkoihin ja kiinteistökuluihin. Muuhun kuin jumalanpalvelustoimintaan jää ainakin pienemmillä seurakunnilla lopulta melko vähän rahaa.

Valtiovarainministeriön selvityksen 1) mukaan Suomen ortodoksisella kirkolla ja seurakunnilla oli vuonna 2011 yhteensä 200 päätoimista työntekijää ja lisäksi osa-aikaisia ja sijaisia. Seurakuntien henkilöstökulut olivat 8,3 miljoonaa euroa ja kirkon keskushallinnon 2,4 miljoonaa euroa. Keskushallinto saa lähes vastaavan summan valtionavustusta.

Ortodoksisilla seurakunnilla on selvityksen mukaan noin 130 kirkkoa ja rukoushuonetta. Kirkon kiinteistökartoituksen mukaan kirkolliseen toimintaan tarkoitettuja rakennuksia olisi peräti 188 kappaletta. Sata vuotta tai vanhempia rakennuksista on 23. Kirkkorakennusten ylläpitokustannukset vuonna 2011 olivat yhteensä 2,8 miljoonaa euroa.

Kirkon ja seurakuntien nuorisotoimintaan käytettiin viisi vuotta sitten VM:n selvityksen mukaan yhteensä vajaa miljoona euroa vuodessa. Diakoniatyöhön kului puolisen miljoonaa, mikä kuulostaa todella vähäiseltä ottaen huomioon, kuinka paljon asiasta kuitenkin puhutaan.

Hidas talouskasvu, kasvava työttömyys ja ansiotulojen korvautuminen pääomatuloilla nakertavat kirkollisveron tuottoa. Kirkosta eroajien tilalle on sentään siunaantunut uusia jäseniä ja veronmaksajia. Mutta mistä ryhdytään säästämään, kun kustannukset kuitenkin nousevat, ja yksinomaan 30 merkittävimmän kirkollisen kiinteistön korjausvelaksi on arvioitu noin 30 miljoonaa euroa?

Pappien ja kanttoreiden palkkakustannuksista on nykynormeilla ja sopimuksilla vaikea säästää, eikä heitä muutenkaan ole aina riittävästi. Myös käytössä olevista kiinteistöistä on viisasta pitää hyvää huolta ja tehdä peruskorjaukset ja huoltotoimet ajallaan. Entä hallinto, onko kirkolla sellaisia tehtäviä tai rakenteita, joista voisi luopua?

Väestökirjanpidon kustannukset kirkolle ovat VM:n selvityksen mukaan noin 200 tuhatta euroa vuodessa, joten yksin siitä luopumalla ei kovin pitkälle pötkitä. Hiippakuntahallintoon menee kohtuullisen iso siivu rahaa, koska piispojen korkeahko palkkataso periytyy ajalta ennen vuotta 2007, jolloin valtio maksoi suoraan piispojen palkat. Kirkkomuseon säätiöiminenkään ei paljoa auttanut, koska museo vaatii kuitenkin tukea.

Kirkon kauhuskenaario liittyy verotusoikeudesta luopumiseen pakon edessä. Sellaista ei onneksi ole näköpiirissä. Tapahtuessaan se merkitsisi nykyisten rakenteiden romahtamista. Suomalainen maksaa mieluummin veroja kuin lahjoittaa ainakaan samanaikaisesti suuria summia hyväntekeväisyyteen. Katolisella kirkolla Suomessa ei ole verotusoikeutta vaan ainoastaan vapaaehtoinen jäsenmaksu (1,5 % tuloista). Sen tuotto on vain muutamia euroja jäsentä kohti vuodessa. Pienituloiset maksavat, rikkaat eivät. Papit saavat asunnon lisäksi 350 euron kulukorvauksen kuukaudessa. Kuulostaako houkuttelevalta?

1) Valtiovarainministeriö: Evankelis-luterilaisten ja ortodoksisten seurakuntien sekä muiden uskonnollisten yhteisöjen yhteiskunnallisista tehtävistä aiheutuvien kustannusten korvaaminen (2013).

Uutispommi

Menossa olevan kirkolliskokouksen suurin uutinen taisi tulla eilen, kun metropoliitta Ambrosius ilmoitti jäävänsä eläkkeelle vuoden 2017 loppuun mennessä. Metropoliitalla on dramatiikan tajua kuten viime vuosina on nähty; hän ilmoitti asiasta sille joukolle, jonka tulee valita hänelle seuraaja vuoden kuluttua. Spekulaatiot käynnistyivät saman tien, ja asiasta tuli taatusti kokouksen epävirallinen ykkösaihe. Saattaapa arkkipiispan istuimen siirto Helsinkiin saada uutta tuulta purjeisiin sekin.

Ei liene salaisuus, että tietoa Ambrosiuksen eläkkeelle jäämisestä on viime vuodet odotettu kuin kuuta nousevaa. On hän siitä kuulemma jotain suljettujen ovien takana vihjaissutkin, mutta ei koskaan mitään selvää ja sitovaa. Sellainen on tietysti vallankäytölle yleensäkin ominaista; epätietoisuudessa alaiset pysyvät sopivasti varpaillaan.

Yllätyksellisyys kuuluu Ambrosiuksen luonteenlaatuun. Koskaan ei ole voinut olla varma, ovatko asiat seuraavalla kerralla niin kuin ne on kulloinkin sovittu. Mieli muuttuu tai sitten hän on todella taitava taktikko ja ”hämäyksen” mestari. Itse olen joutunut useammin kuin kerran ihmettelemään, että mistäs nyt tuulee. Se on ollut turhauttavaa, eivätkä isotkaan asiat ole tämän vuoksi edistyneet.

Kaksi vuotta sitten, kun aloitin tämän blogin, sain piispalta heti ensi postauksestani epäsuorat moitteet. Ne tulivat niin sanotusti keittiön kautta, koska olin tuohon aikaan seurakunnan luottamustoimessa. Olihan kirjoitukseni loppuosa tietysti räväkkää ja suorasukaista tekstiä, mutta siinä tilanteessahan nyt sitten ollaan. Tosin seuraajansa valinnan suhteen Ambrosius tuskin jää toimettomaksi.

Ei ole salaisuus sekään, että henkilösuhteet kirkon johdossa ovat tulehtuneet. Se on näkynyt paitsi tietynlaisena stagnaationa piispainkokouksen toiminnassa, myös siinä, ettei kriisien jälkihoitoa ole kyetty tekemään. Arkkipiispa Leon ja metropoliitta Ambrosiuksen näkemykset tradition merkityksestä ja ekumeenisista suhteista poikkeavat siinä määrin toisistaan, että kirkko on jo pitkään ollut tältä osin kaksiääninen ellei peräti hajaannuksen tilassa.

Ambrosiuksen lähtö merkitsee ennen pitkää ison ruletin pyörähtämistä kirkon johdossa. Arkkipiispa Leo voi nyt ryhtyä suunnittelemaan eläkepäiville vetäytymistä hänkin. Siihen tuskin vierähtää monia vuosia, koska Leolla on uskoakseni vielä paljon annettavaa rakkaan harrastuksensa karjalan kielen parissa. Moniko edes tietää, että karjalan kielen virallinen asema Suomen vähemmistökielenä vuodesta 2009 on pitkälti hänen ansiotaan.

Kulttuuriharrastuksissa tuskin tulee aika pitkäksi Ambrosiuksellakaan. Hyvät ekumeeniset suhteet luterilaiseen kirkkoon takaavat kelvollista pöytäseuraa pitkiksi ajoiksi eteenpäin.

Arkkipiispa Johannekselle löytyi eläkepäivillä luonteva rooli äitikirkon piiristä, joten hänellä ei ollut tarvetta pysytellä kotimaan parrasvaloissa. Toivoa sopii, että molemmat eläkkeelle vetäytyvät esipaimenet malttavat pitäytyä uudessa roolissaan, kun sen aika tulee.

Amatöörit asialla

Otsikko on hiukan provo, mutta aihe on tärkeä: asiantuntemus tai sen puute seurakuntien hallinnossa. Kirkkolaki tai -järjestys eivät sano sanaakaan siitä, millaista asiantuntemusta esimerkiksi seurakunnanneuvostoon valittavilta jäseniltä tulisi edellyttää. Jälki on sitten sen mukaista kuten viime vuosina on muutamissa seurakunnissa nähty.

Puolisentoista vuotta sitten kirjoitin: ”Ehkä meillä luotetaan liikaa siihen, että pienen kirkon tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät kiinnosta ulkopuolisia. Siihen ei nykyisessä informaatioyhteiskunnassa kannattaisi luottaa. Ei riitä, että asiat tehdään oikein vaan niiden täytyy myös näyttää sellaisilta.”

Seurakunnanvaltuustot valitaan vaaleilla, mutta neuvostoon, jolla sentään on melko laajat toimivaltuudet, voi päästä kuka hyvänsä seurakuntalainen, jonka valtuusto (käytännössä usein kirkkoherra) katsoo sopivaksi. Totta kai asiantuntemustakin arvostetaan, mutta kun sitä ei etenkään pienissä seurakunnissa välttämättä ole tarjolla.

Seurakunnanneuvoston yhtenä tehtävänä on valvoa valtuuston päätösten laillisuutta. Mutta kuka valvoisi, että seurakunnanneuvoston tekemät päätökset ovat lainmukaisia, siitä ei kirkkolaissa tai -järjestyksessä mainita halaistua sanaa. Ongelmia syntyy, kun juridiikan tuntemus seurakunnissa on usein kovin ohkoisella pohjalla.

Tiedän, että kirkollishallituksen mapeissa on läjäpäin oikaisuvaatimuskirjelmiä seurakuntien päätöksistä vuosien varrelta, mutta eihän sen näin pitäisi olla. Kyllä päätösten tulisi kestää päivänvaloa ilman, että joudutaan jatkuvaan valituskierteeseen tai peräti käräjille. Käräjille neuvoston maallikkojäseniä ei tosin helposti saa kuten Lahden tapauksessa nähtiin.

Jos on heppoisella pohjalla asiantuntemus, yhtä heppoiselta vaikuttaa myös neuvoston jäsenten vastuu tehdyistä päätöksistä. Ja jos oikein tiukka paikka tulee, voi esittää sopivasti ”tyhmää” ja piiloutua kirkkoherran, piispan tai jonkun muun teoreettista virkavastuuta kantavan selän taakse. Tällaistakin tapahtuu.

Jokin aika sitten kirjoitin myös: ”Kirkko on kuitenkin julkisyhteisö, jonka päätöksentekoa koskevat samat avoimuuden ja läpinäkyvyyden vaatimukset kuin muutakin hallintoa. Parilta viime vuodelta voisi luetella useampiakin kiistanalaisia ratkaisuja, joita olisi syytä tutkia.”

Vai mitä sanotte siitä, että seurakunnanneuvosto tekee seurakunnan tiedotusta koskevan, taloudellisesti varsin merkittävän päätöksen merkinnällä ”Luottamuksellinen” ja pyrkii pitämään pimennossa paitsi seurakuntalaiset, myöskin seurakunnan talousarviosta päättävän valtuuston. Sellaistakin sattuu, mutta ketä kiinnostaa?

Perussyy seurakuntahallinnon hapenpuutteeseen on kuitenkin siinä, että vähillä resursseilla ja heikohkolla osaamisella yritetään ylläpitää kelvollista julkishallintoa, jota luterilaisella puolella – kunnista nyt puhumattakaan – hoitavat virkavastuulla toimivat asiantuntijat, oman alansa koulutetut osaajat. Kuopion pappisseminaarissa, Joensuussa tai ulkomailla hankittu kirkollinen pätevyys ei siihen tasoon oikein riitä.

Ratkaisuksi ei kuitenkaan käy, että hallinto kaapataan hiippakuntiin, piispan peukalon alle, mitä pari vuotta sitten yritettiin. Se johtaa ojasta allikkoon ja päätösten etääntymiseen vielä kauemmas riviseurakuntalaisista.

Jollei ole varaa ylläpitää kunnollista kirkollista julkishallintoa, siitä on syytä luopua kokonaan. Ortodoksikirkon jäsenmäärä Suomessa yltää hädin tuskin tunnetuimpien avustusjärjestöjen tasolle, joten jonkinlainen yhdistysmuoto riittäisi oikein hyvin seurakuntien tarpeisiin. Kirkon tosi olemus ei edellytä nykyisenkaltaista pönötystä ja pöhötystä.

Iskikö sensuuri kirkkokalenteriin?

Uusi kirkkokalenteri vuodelle 2017 tulla tupsahti seurakuntaan, ja sitä heti tutkimaan, mitä yllättävää tällä kertaa on tarjolla. Liekö sensuuria, itsesensuuria vai perinteinen moka, virhe vai unohdus, että kirkon väestötilastot on esitetty kovin supistetussa muodossa. Kun tärkeistä väestömuuttujista esitetään vain kastetut ja kuolleet, joita on yli 300 enemmän kuin edellisiä, voisi äkkinäinen luulla, että kirkko on kuolemassa käsiin.

Alkuvuodesta kuitenkin uutisoitiin, että ”kirkkoon liittyi viime vuonna [2015] ennätysmäärä ihmisiä”. Miksi näitä lukuja ei näy enää kirkkokalenterissa? Siksikö, että samalla jouduttaisiin kertomaan, että kirkosta erosi 849 ihmistä. Ei suinkaan näitä erolukuja ole nyt ruvettu piilottelemaan? Sama koskee kirkon kannalta ei niin mairittelevia avioliittotilastoja, niitäkään ei enää löydy kalenterista.

Kalenterin viikkonäkymän taitossa on palattu kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen, jossa viikonpäivät ovat allekkain, eivät vierekkäin. Kalenterin muistiinpanotila ei ole kuitenkaan kasvanut kuten keväällä luvattiin, melkeinpä päinvastoin, sillä muisteltavia pyhiä ja muita asioita on ängetty sivuille aiempaa enemmän.

Onko tärkeätä muistaa 26.11. päivän kohdalla, että ”Suomen hallitus antoi asetuksen Suomen kreikkalais-katolisesta kirkosta 1918” tai että ”Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa (2001–) Leon (Makkonen, 1948–) virkaanastumispäivä” on 16.12. Kun vielä joulupaasto sekä paikoin esi- ja jälkijuhlat on merkattu kullekin päivälle erikseen, eipä ihme, että muistiinpanotilasta on uupeloa. Toisaalta kalenterin tekstit on painettu niin ohkoisella fontilla, että niiden päälle voi mainiosti kirjoittaa.

Matrikkeliosan mittavaa järjestöluetteloa on lyhennetty karsimalla yhteystietoja, koska ne löytyvät yleensä järjestöjen nettisivuilta. Karsintaa on tehty myös itse kalenteriosassa, sillä ekumeenista rukousviikkoa (18.–25.1.) tai saamelaisten kansallispäivää (6.2.) ei sieltä enää löydy.

Arkipäiville sattuvien suurten juhlien päivämäärät olisi minusta voinut painaa punaisella kuten joskus aiemmin, koska ohuesta fontista johtuen juhlat menevät helposti sivu silmien. Joskus muinoin toinen joulupäivä ja toinen pääsiäispäivä noteerattiin niin ikään lisävärillä. Liputuspäivien mustavalkoisessa symbolissa värit ovat väärin päin, joten se muistuttaa Ruotsin lippua!

Neitsyt Marian temppeliintuomisen juhlan (21.11.) nimi oli vuosien 2006–2008 kirkkokalentereissa temppeliinkäyminen. Sitä ennen ja sen ja sen jälkeen on käytetty temppeliintuomista. Sanoilla on vissi ero. Tuominen tähdentää Joakimin ja Annan antaman lupauksen täyttämistä, kun taas käyminen korostaa niitä askeleita, joita kolmevuotias otti temppelin rappusilla kohti suurta, tulevaa tehtäväänsä.

Ja kun oikein perataan ja raavitaan, löytyyhän sieltä kalenterista pari pikku virhettäkin. Vainajien muistelupäivien luettelossa Dimitrin lauantai on merkattu 28.10.:ksi, mutta varsinaisessa kalenteriosassa sijoitettu sentään oikealle päivälle 21.10.  Ja sokeana syntyneen sunnuntain päivämäärä on kai jäänyt vahingossa mustaksi.

Kalenterin nimiölehdeltä ilmenee julkaisija, Suomen ortodoksinen kirkko, mutta mainintaa kalenterin toimittajasta tai toimittajista, jos heitä on useampia, ei löydy mistään. Sitä tietoa olisin kaivannut. Kenelleköhän kalenterista voisi antaa palautetta?

Haluatko miljonääriksi?

Kuva: Suomen ortodoksinen kirkkomuseo

Kirkollishallituksen lokakuun istunnon talousuutiset ovat taas kerran surullista luettavaa. Niin Valamon luostarin kuin Kirkkomuseon säätiönkin talous näyttää matelevan lähinnä mollivoittoisissa lukemissa. Kirkollishallitus jätti vahvistamatta Valamon tilinpäätöksen, koska pyydetyt lisäselvitykset talouden tervehdyttämisestä eivät tyydyttäneet. Luostarilta vaaditaan erityistilintarkastusta, jossa on tarkasteltava erityisesti talouden saneeraussuunnitelman noudattamista.

Valamon luostarin tilikauden 2015 tappio on 245 000 euroa. Vastaavia lukemia löytyy myös menneiltä vuosilta. Tilinpäätöslukuja rumentavat mm. ison rakennuskannan ikääntymisestä johtuvat poistot. Viime vuoden tappiota pienentää luostarin saama 206 000 euron lahjoitus. Jokunen vuosi sitten tappiota paikattiin vanhan päärakennuksen palovakuutuskorvauksella. Luostari ei selvästikään tule toimeen noin 2,5 miljoonan euron vuotuisilla tuloilla, jotka ovat olleet laman vuoksi laskusuunnassa. ”Luostarin toiminta ei ole taloudellisesti terveellä pohjalla”, kirkollishallitus toteaa.

On talouden korjaamiseksi jotain koetettu tehdäkin. Tällä vuosikymmenellä luostarinmäellä on käyty ainakin kolmet yt-neuvottelut, viimeisimmät tänä syksynä 30-vuotisjuhliaan viettävässä Valamon opistossa, josta irtisanotaan kaksi ja osa-aikaistetaan kaksi työntekijää. Luostarin puolelta on uutisoitu vain yhdet lopputilit vuodelta 2013 liiketoimintajohtaja Veikko Haloselle, jonka saneeraustoimet eivät veljestöä miellyttäneet.

Otsikon kysymys viittaa talousvaikeuksissa painiskelevaan Kirkkomuseon säätiöön, jonka hallituksen uudeksi asiantuntijajäseneksi kirkollishallitus valitsi liikemies Pekka Viljakaisen. It-miljonäärinä ja Venäjän hallituksen talousneuvonantajana tunnettu Viljakainen rakennutti hiljattain Joroisiin hulppean tsasounan 40-vuotislahjaksi vaimolleen, joten näyttöä löytyy.

Viljakaisen tehtävänä on vahvistaa säätiössä talouden osaamista, jota totta vie tarvitaan. Museosäätiö syö jo toistamiseen kuormasta hakemalla ennakkoa loppuvuoden kuluihin seuraavan vuoden avustuksesta. Kirkollishallitus myönsi 20 000 euroa pyydetyn 55 000:n sijaan. Säätiölle on jo myönnetty lykkäystä loppuvuoden vuokranmaksuun. Selvitettävää riittää myös keskustalon remontin aikaisissa saatavissa museosäätiöltä.

Kovin kaksisissa kantimissa ei ole myöskään kirkon avustusten varassa elävien järjestöjen talous. PSHV sai lykkäystä viiden vuoden takaisen lainansa (45 000 e) takaisinmaksuun. Tätä taustaa vasten tuntuu kummalliselta, että kirkko laittoi vuosina 2014–2015 peräti 130 000 euroa Lappeenrannan kirkkopäivien kustannuksiin. Päiville osallistui viitisensataa kävijää, joten kirkon tuki yhtä kävijää kohden oli 260 euroa eli reilusti enemmän kuin millä valtio subventoi jokaista oopperalippua!

Miljonäärejä kirkossa totta vie tarvitaan, mutta taloustalkoiden loputtomuus huomioon ottaen – vieläkö haluat miljonääriksi?

Katso: Kirkollishallituksen päätöksiä 25.10.2016

Vladyka Vasilin kuuliaisuus

Harvoin saa luettavaksi yhtä iholle käyvää kuvausta kuuliaisuudesta ja nöyryydestä kuin arkkimandriitta Tiihonin kirjassa ”Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia”. Se on paitsi dokumentti Venäjän kirkon elämästä neuvostovallan puristuksessa, myös kertomus luostareissa ja kirkon hierarkiassa vaikuttaneista isistä. Tarkassa ihmiskuvauksessaan teos on uskollinen venäläisen kertomakirjallisuuden parhaille perinteille.

Kuuliaisuus on luostarikilvoituksen yksi edellytys köyhyyden ja naimattomuuden ohella. Se on tietysti jokaiselle kristitylle sovelias hyve, mutta erityisen vaikuttava on teoksessa esitetty kuvaus kuuliaisuudesta hierarkian korkeammilla portailla kuten vladyka (piispa) Vasilin tapauksessa.

Vladimir Rodzjanko oli taustaltaan aristokraatti, paennut vallankumousta jo viisivuotiaana Serbiaan, jossa myöhemmin avioitui ja vihittiin 25-vuotiaana papiksi. Titon Jugoslaviassa hän istui kaksi vuotta vankileireillä, siirtyi sitten Pariisin kautta Lontooseen, jossa toimitti Neuvostoliittoon suunnattuja BBC:n kirkollisia radio-ohjelmia.

Surožin metropoliitta Anthony (Bloom) esitti leskeksi jääneelle isä Vladimirille vihkiytymistä munkiksi, minkä jälkeen hänet vihittäisiin piispaksi Washingtoniin. Jokapäiväisten huolien ja suuren vastuun lisäksi piispuus venäläisten emigranttien parissa merkitsi köyhyyttä, joskus jopa suoranaista kurjuutta, minkä 65-vuotias piispakandidaatti hyvin tiesi.

Ennen munkiksivihkimystä isä Vladimir lausui: ”Isä Antoni, (…) siveyslupauksen suhteen kaikki on minulle selvää, samoin kuin köyhyyslupauksen, ja rukouksen. Mutta kuuliaisuudesta en tajua yhtään mitään!” Hämmästyneelle isä Anthonylle hän selvitti joutuvansa piispana antamaan käskyjä ja johtamaan ihmisiä. ”Kenelle minä siis olen kuuliainen, ketä minä tottelen?”

Hetken mietittyään metropoliitta vastasi: ”Sinun pitää olla kuuliainen jokaiselle ihmiselle, jonka kohtaat elämäsi varrella, mikäli hänen pyyntönsä ei käy yli voimiesi eikä ole ristiriidassa Evankeliumin kanssa.” Käsky oli isä Vladimirille mieluinen, mutta lähipiiri, johon kirjan kirjoittajakin lukeutui, sai kyllä kärsiä siitä.

Monia vuosia myöhemmin, kun piispa Vasili taas kerran vieraili Moskovassa, hänet pysäytti kadulla vanha mummo, joka oli autuaan tietämätön ketä puhutteli: ”Batjuška (pappi), auta sinä minua, siunaa huoneeni!” Ennen kuin seurassa ollut kirjoittaja ehti kissaa sanoa, piispa Vasili oli jo ilmaissut suostuvansa pyyntöön.

Tärkeät asiat jäivät sikseen ja seurue riensi Moskovan toiselle laidalle noutamaan ensin kodinpyhityksessä tarvittavaa välineistöä, ja sitten ruuhkaiseen metroon ja muutaman vaihdon jälkeen Moskovan laitakaupungille, josta vielä 40 minuutin matka täpötäydessä bussissa mummon asunnolle.

Lopulta piispa Vasili siunasi mummon kahdeksan neliön kokoisen huoneen yhtä syvällisen rukouksellisesti ja juhlavasti kuin toimitti jumalanpalveluksetkin. Sen jälkeen hän istahti pöytään onnellisen mummon kanssa nauttimaan teetä, pieniä kuivia rinkeleitä ja vanhaa kirsikkahilloa. Ottipa vielä lähtiessään kiitollisena vastaan mummon vaivihkaa työntämän ruplan setelin (Venäjällä on tapana maksaa toimituksista). ”Kiitos sinulle, pelastakoon Herra sinut! (Spasi Gospodi!)”, mummo virkkoi jatkaen: ”Nyt voin kuollakin tässä huoneessa onnellisena.”

Kirjassa on toinenkin kuvaus yllättävästä matkasta ja sen saamasta käänteestä, tällä kertaa 600 kilometrin päässä Moskovasta. Tiellä oli tapahtunut liikenneonnettomuus ja vladykaa pyydettiin lukemaan rukoukset vainajalle. Kävi ilmi, että vainaja oli vuosikaudet kuunnellut BBC:n lähetyksiä ja pitänyt isä Vasilia kaukaisena rippi-isänään, vaikkei ollut häntä tavannut. Vladyka puhkesi itkuun ja polvistui hengellisen lapsensa eteen.

- -
Teoksen tiedot:
Arkkimandriitta Tiihon (Ševkunov): ”Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia” (2016)
Julkaisija: Pyhän Kosmas Aitolialaisen Veljestö. Kustantaja: Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiö
Alkuperäisteos julkaistu Moskovassa 2011. Käännös: viitankantajanunna Jelena (Irmeli Talasjoki). Suomenkielinen teos on myöskin Valamon kirjakerhon jakelussa.

"Kastamatta jättäminen on uskonnollista heitteillejättöä"

Neutraalius ei ole nykyisin kovin hyvässä huudossa muualla kuin kasvatuksessa. Eilinen (2.10.) Hesari julisti kahdellakin otsikolla ”Naiseus ei ole koskaan neutraalia” ja ”Neutraalia asekauppaa ei ole”. Edellinen pyrki todistamaan, että naiseudesta on naiselle usein joko hyötyä tai haittaa ja jälkimmäinen taas sitä, että Buk-ohjustesteillä voi olla Suomelle kauppapoliittisia seurauksia.

Kirkollisen neutraliteettipommin purkajaksi ryhtyi puolestaan viime perjantaina (30.9.) Mikkelin piispa, TT Seppo Häkkinen Suomen Kuvalehden blogikirjoituksellaan ”Lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan”. Se löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Häkkinen arvostelee viime vuosina uskontokasvatukseen kohdistunutta neutraalisuuden vaatimusta, jonka varjolla on haluttu kieltää esimerkiksi kaikki päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuva uskonnonharjoitus. Tällainen neutraalisuus ei ole Häkkisen mukaan kaikkien katsomusten tasa-arvoa, vaan yhden katsomuksen, uskonnottomuuden, ylivaltaa. Se riistää lapselta oikeuden omaan uskontoon.

Häkkisen näkemys on helppo hyväksyä, vaikkakin hän kirjoittaa tietysti valtauskonnon edustajana. Ei ole näet mitenkään tavatonta, että oppilasainekseltaan monikulttuurisissakin kouluissa useimmin vieraileva päivänavauksen pitäjä on ev.lut. seurakunnan edustaja. Ortodokseja saati islaminuskoisia harvemmin edes pyydetään.

Blogitekstin fokus on kuitenkin lapsikasteiden laiminlyönnissä, mikä ikävä kyllä koskettaa yhä enemmän myös meitä ortodokseja. Lapsikasteiden määrä on nimittäin vähentynyt kirkossamme, mihin rekisterinpitäjä Harri Tajakka kiinnitti huomiota jo pari vuotta sitten.

Yhä useammin lapsi jätetään kastamatta sillä perusteella, että lapsi voisi sitten aikuisena päättää, mihin uskoo ja mihin liittyy vai uskooko ja liittyykö mihinkään. Häkkisen mukaan tämä kauniilta kuulostava ajatus on käytännössä lapsen uskonnollista heitteillejättöä. Se on myös suuri kasvatuksellinen harha, koska ihmismieleen ei jää mitään uskonnolle varattua lokeroa, joka ei aikuisikään mennessä täyttyisi jollain muulla, jos on täyttyäkseen.

Häkkinen muistuttaa, että jos lapsi jää vaille uskonnollista kasvatusta, hänellä ei ole välineitä myöhemmin arvioida uskontoja ja katsomuksia. Hyvää tarkoittavat kasvattajat tulevat piilottaneeksi lapselta oven, jonka löytäminen voisi myöhemmässä elämän vaiheessa olla ratkaisevan tärkeää.

Uskonnottomuutta on usein puolusteltu neutraalina maailmankatsomuksena. Häkkinen siteeraa dosentti Heikki J. Koskista, joka on kutsunut tällaista ajattelua neutraliteetti-illuusioksi. Koskisen mukaan katsomuksellisesti neutraalia lähtökohtaa ei ole olemassa.

Jos lapsi on jäänyt kastamatta, asian voi aina korjata ottamalla yhteyttä seurakuntaan. Kaste ja uskonnollinen kasvatus ovat vanhempien ratkaistavia asioita, joten vastuuta ei voi vierittää muille, ei toiselle puolisolle tai sekulaarille mielipideilmastolle. Laiminlyönnin seurausten kanssa jokaisen vanhemman on elettävä elämänsä loppuun saakka.

Uskonnonopetus pahassa sivuluisussa

Kuluva syyslukukausi on alkanut luvalla sanoen hiukan ristiriitaisissa tunnelmissa. Kouluihin on saatu uudet opetussuunnitelmat, jotka näyttävät villitsevän kuntien opetusviranomaisia miltei mielivallan partaalle. Helsinki on määräämässä, että digilaitteita pitää käyttää 70:ssä ja ilmiöpohjaista opetusta 40 prosentissa lukio-opetuksesta. Kirjailija ja opettaja Arno Kotron kriittinen artikkeli aiheesta löytyy täältä.

Digilaitteita varmaan kaikki tuntevat jonkin verran, mutta mitä kummaa on ilmiöpohjainen opetus? Itse törmäsin siihen vuosi sitten, kun erään koulun ortodoksioppilaita ei päästetty koululaisliturgiaan samalle viikolle sattuneen ilmiöopetuksen vuoksi. Kokonaisen ilmiöviikon teemana oli ”kotikansainvälisyys”. Kysyin seuraavalla viikolla, mitä oppilaat olivat tehneet, ja he kertoivat käyneensä haastattelemassa Lidlin myyjiä!

Ilmiöpohjaisen opetuksen ideana on, että luovutaan perinteisestä oppiainejaosta ja valitaan jokin todellisuuden ilmiö, jota tarkastellaan eri näkökulmista. Kotron mielestä erillistä ilmiöopetusta ei juurikaan tarvittaisi, vaan tällaisen tarkastelutavan tulisi olla kaiken aikaa opettajien ja oppilaiden korvien välissä.

Joku kollegoistani kysyi, eikö ortodoksinen koululaisliturgia olisi ollut kotikansainvälisyyttä parhaimmillaan? Niin minustakin. Koulun rehtori ja muu opettajakunta ei vain ollut nähnyt ortodoksisen uskonnon kansainvälistä ulottuvuutta, joten oppiaine syrjäytettiin teeman käsittelystä. Pelkäänpä, että näin tulee tapahtumaan jatkossakin, mikäli tämänkaltainen ilmiöopetus yleistyy.

Kunnat ovat paikka paikoin pistäneet vähemmistöuskontojen opetuksen todella ahtaalle milloin säästösyistä, milloin opetuksen ”kehittämisen” nimissä. Ala- ja yläkoulujen oppilaita tungetaan samaan ryhmään, minkä vuoksi uskonnonopettajien tuntimäärät vähenevät ja opetuksen laatu kärsii. Opetusta keskittämällä ja hankaloittamalla oppilaita ohjataan tehokkaasti enemmistön uskonnonopetuksen piiriin. Eräässä kunnassa kaikkien vähemmistökatsomusten oppilaat on koottu yhteen ja samaan opetusryhmään!

Tässä kohtaa usein muistutetaan, ettei perusopetuslaki ole muuttunut, vaikka kuntien sooloilusta saattaisi toisin päätellä. Sen tulisi edelleen turvata oman katsomusaineen opetus vähemmistöön kuuluvalle. Laki on kuitenkin laiha lohtu, jos kuntien lainkuuliaisuus on niin huonolla tolalla kuin se nykyisin näyttää olevan.

Mutta sitä saa, mitä tilaa. Lainsäädännöllä kunnille annettiin takavuosina valtavasti lisää tehtäviä, ja kun rahat eivät riittäneet, kunnat saivat itse päättää, miten rahansa käyttävät. Opetusalalla on menty jopa niin pitkälle, ettei opetushallituksella ole enää mitään toimivaltuuksia edes selvissä perusopetuslain rikkomistapauksissa.

Ortodoksisen perinteen siirto on ollut viime vuosikymmenet hyvin pitkälle kouluopetuksen varassa. Mitä tapahtuu sitten, kun oman uskonnon opetukselta putoaa kokonaan pohja pois? Kirkolla ei ole toistaiseksi mitään b-suunnitelmaa tällaisen tulevaisuuden varalle. Katolisella kirkolla on sunnuntaikoulunsa ja siellä kirkossa käydään muutenkin perhekunnittain. Mistäpä polkaistaan meille mitään vastaavanlaista aktiivisuutta?

Piirros: ortoboxi.fi

"Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän..”

Noilla Luukkaan evankeliumin sanoilla toivotin monia armorikkaita vuosia vastavihitylle Helsingin seurakunnan va. nuorisopapille, isä Sergei Petsalolle kirkon fb-sivulla. On hienoa, että nuoret teologian maisterit saavat koulutustaan vastaavaa työtä kirkon palveluksessa, vaikka toimen väliaikainen täyttö ei mennytkään aivan taiteen sääntöjen mukaan. – Helsingin papistossa näyttää olevan sen verran turbulenssia, että eiköhän töitä löydy kohta muillekin halukkaille.

Pappeja ei totta tosiaan ole kirkossamme liikaa. Kirkon jäsenmäärään suhteutettuna heitä ei ehkä ole kovin paljoa vähemmän kuin luterilaisella puolella, mutta seurakuntien laajuus ja jäsenistön hajanaisuus sekä heikko osallistuvuus huomioon ottaen pappeja on kyllä liian vähän. Riippuu tietysti siitä, millaista ja miten aktiivista toimintaa papeilta ylipäätään odotetaan.

Helsingin toimikautensa alkuvuosina metropoliitta Ambrosius vihki huomattavan paljon niin sanottuja oto-pappeja eli oman toimensa ohella pappina palvelemaan tarkoitettuja. Liekö kyse ollut jonkinlaisesta patoutuneen kysynnän purkamisesta puolin ja toisin, mutta aivan viime vuosina nuo oto-vihkimykset ovat kuitenkin lähes tyrehtyneet.

Jossain jo väitettiin piispainkokouksen päättäneen, että papiksi vihitään ainoastaan teologisen tutkinnon suorittaneita. Enpä ole tällaista päätöstä nähnyt, joten epäilen vahvasti väitteen todenperäisyyttä. Toisaalta eipä piispainkokousten pöytäkirjoja ole kohta puoleentoista vuoteen päivitetty kirkon sivuille!

Kirkossamme on vihitty ja vihitään varmaan jatkossakin diakoneja, jotka oma-aloitteisesti hankkivat tietoa ja käytännön koulutusta tehtävään esimerkiksi Valamon opiston järjestämillä kursseilla. Piispat sitten oman harkintansa mukaan vihkivät joitakin heistä papeiksi. Täytyy muistaa, että kirkkojärjestyksessä koulutusvaatimuksia on ainoastaan kirkon toimiin valittaville.

Juuri nyt, kun elokorjuu on jatkuvien sateiden vuoksi pysähdyksissä ja vilja paikoin pahasti lakoontunut, tulee mieleen, kuvaako se jollain tavoin myös kirkkomme tilannetta tässä ajassa? Missä viipyivät elonkorjaajat; eihän satoa voi saada korjaamatta talteen! Ja jos jotain on kokoon saatukin, ei se ole ollut pysyvää kuten jäsen- ja toimintatilastot osoittavat.

Sopii kysyä, miksi meillä ei vihitä riittävästi hengellisen työn tekijöitä, myös sellaisia, joille ei ole tarjota kirkon tointa? Entä miksi seurakunnilla ei ole riittävän konkreettista hengellisen työn suunnitelmaa ehkä jumalanpalveluksia lukuun ottamatta? Hyviä aikomuksia ovat strategiat pullollaan, mutta papiston ”kenttätyölle” ei ole selkeitä askelmerkkejä.

Kaukana ovat ne ajat, jolloin ortodoksipappi pyöräili syrjäkylille ehtoolliskalusto ja papinpuku tarakalle köytettynä. Silloin voitiin todellakin puhua ”etsivästä kirkosta”. En siis usko, että tässä nykyisessä matalan profiilin (olo)tilassa tai toisarvoisen hyörinän touhussa olisi mitään niin syvällisesti ortodoksista, että sitä tulisi tällaisella pieteetillä vaalia.

Piirros: ortoboxi.fi

”Tämä on sinun kirkkosi, Jumala!”

Sain ystävältäni hauskan viestin koskien Lutheria, joka tarinan mukaan oli taas kerran vetäytynyt yöpuulle suuret ajatukset mielessään. Kun uni ei ottanut tullakseen, hän totesi ykskantaan: ”Tämä on sinun kirkkosi, Jumala. Minä panen nyt nukkumaan.” Tarua vai totta ja kuinka tarkka lainaus lieneekään, onpahan kuitenkin nasevasti sanottu!

Tuossa Lutherin sitaatissa on paljon viisautta myös meille, jotka niin herkästi reagoimme kirkkomme puolesta. Ei tarvitse kuin vilkaista niin sanottua sosiaalista mediaa, kyllä siellä kiivaus helposti valtaa oppineenkin kansan. Tai sitten murehdimme Lutherin tavoin omien yöunien kustannuksella asioita, joille ei mitään mahda.

Luther kapinoi tuon ajan katolisen kirkon väärinkäytöksiä vastaan ja tulee mieleen, että jos kapinoinnin kohteena olisi jostain historian oikusta ollut ortodoksinen kirkko, kapina olisi todennäköisesti kuivunut kasaan omia aikojaan. Miksikö niin? No siksi, että hän tuskin olisi saanut kovin suurta vastakaikua ja huomiota osakseen.

Katolisen kirkon olemus ja eetos on toista maata, ja se näkyy tänä päivänäkin esimerkiksi niissä säännöissä, jotka velvoittavat aivan tavallisia riviseurakuntalaisia. Eri asia sitten, missä määrin näitä kirkon käskyjä saati muita opilliselta pohjalta nousevia elämänohjeita käytännössä noudatetaan, mutta ainakin jumalanpalveluksissa kuuluu käyvän enemmän kaikenikäistä väkeä kuin ortodokseilla.

Kymmenen käskyn lisäksi katolilaisia siis velvoittavat kirkon käskyt, joista moni ortodoksi tai luterilainen tuskin on kuullutkaan. Nämä määräykset koskevat messuun osallistumista, ripittäytymistä, ehtoollisella käyntiä, paastoa ja kirkon taloudellista tukemista.

Ensimmäisen kirkon käskyn mukaan ”Sinun tulee osallistua eukaristian viettoon sunnuntai- ja juhlapäivinä.” Tämä on lähtökohta, mutta lisäksi on määritelty tietyt velvoittavat juhlapyhät, jolloin ei voi jäädä pois messusta ilman pätevää syytä. Suomessa velvoittavien juhlien määrää vähennettiin hiljattain, mutta jäljelle jäivät sunnuntaipäivien lisäksi pääsiäinen, joulu, loppiainen ja helatorstai sekä kaksi muuta katolilaisille tärkeätä juhlaa.

Katolilaisen on käytävä synnintunnustuksella ainakin kerran vuodessa ja ehtoollisella erityisesti paasto- ja pääsiäisaikana. Paastottava on jossain määrin myös perjantaisin. Sääntöjen perusteita tuskin tarvitsee tässä selvittää, koska oman kirkkomme opetus ei näiltä osin poikkea sanottavasti katolisesta. Kirkkomme ei vain indikoi ortodoksina elämistä koskevaa opetustaan yhtä selkeästi ja näkyvästi.

Katolisella kirkolla Suomessa ei (vielä) ole verotusoikeutta, joten kirkko kerää vapaaehtoista jäsenmaksua. Sen maksamiseen on tietynlainen velvollisuus, joka pohjautuu kirkon käskyihin. Jäsenmaksu koskee 18-vuotta täyttäneitä katolilaisia ja sen suuruus on 1,5 prosenttia verotettavasta tulosta.

Katolilaisten määrä Suomessa kasvaa tasaisesti maahanmuuton ja hyvän syntyvyyden ansiosta. Viime vuoden lopulla seurakuntiin rekisteröityneitä katolilaisia oli noin 14 000 ja lisäksi vielä useampi tuhat rekisteröitymätöntä. Uusia katolisen uskonnon opetusryhmiä on muodostettu kouluihin eri puolille eteläistä Suomea.

”Onnea ripillepääsyn johdosta!”

Tällaisia toivotuksia myös ortodoksinuoret saavat osakseen päättäessään kristinoppileirinsä. Kyse on yleensä tietämättömyydestä tai erehdyksestä. Ei tiedetä, mikä ero on kristinoppi- ja rippikoululla. Nuoret itse sen kyllä tietävät, koska asia on opittu jo koulun oman uskonnon tunneilla, mutta etäisemmille luterilaisille sukulaisille tai tuttaville se voi olla vieras.

Otsikon toivotus ei sikäli ole väärin, että ripillä tarkoitetaan ortodoksisessa puheenparressa myös katumuksen sakramenttia. Suurin osa ortodoksinuorista käy ensimmäistä kertaa ripillä eli synnintunnustuksella juuri kristinoppileirin aikana. Kyllähän siitäkin sopii onnitella, vaikka katumuksella käyntiin ei varsinaista ikärajaa olekaan.

Kristinoppileireillä on tärkeä yhteenkuuluvaisuutta lisäävä ja ortodoksista identiteettiä vahvistava merkitys vähemmistöuskontoon kuuluville. Leireillä mm. kerrataan kristinuskon perusasioita ja perehdytään eettisiin kysymyksiin sekä kirkon pyhiin perinteisiin. Kasteita, häitä ja hautajaisia demotaan eli havainnollistetaan usein mieliinpainuvalla tavalla. Sen lisäksi on tietysti paljon leirielämään kuuluvaa hauskaa yhdessäoloa.

Kasteesta tulikin mieleeni aivan hiljattain kristinoppileirin päätösjuhlassa kuulemani leiripapin vetoomus, jonka hän pohjusti hyvin ottamalla huomioon nuorten iän ja että asia tulee ajankohtaiseksi vasta myöhemmin: ”Kastakaa lapsenne ortodoksiseen kirkkoon!”. Kukaan muu ei huolehdi kirkkomme tulevaisuudesta, ellemme tee sitä itse.

Se oli tavattoman aiheellinen vetoomus ja tarkoitettu varmaan yhtä lailla myös muulle juhlaväelle, jotta viesti kulkisi eteenpäin. Aiheellinen se oli siksi, että viime vuosien tilastojen valossa ortodoksisten kasteiden määrä on vähentynyt. On esitetty arveluja, että lapsia joko kastetaan aiempaa useammin luterilaisiksi tai jätetään kokonaan kastamatta. Näin erityisesti seka-avioliitoissa, joissa toinen puoliso on joko luterilainen tai kirkkoon kuulumaton.

Kristinoppileiri jää valitettavan usein viimeiseksi kontaktiksi kirkkoon ennen mahdollista perheen perustamista. Tuoreehkon tutkimuksen mukaan nuorilla on kuitenkin kiinnostusta kirkon elämään myös leirien jälkeen. Monet haluavat toimia esimerkiksi leirinohjaajina ja välittää hyviä kokemuksia nuoremmilleen. Mutta nuoriin aikuisiin kirkolla ei oikein ole kunnollista kontaktia.

Tässä onkin ehkä suurin haasteemme. Erityisesti opiskelemaan lähtö ja paikkakunnan vaihto ovat nuoren elämässä niin suuri muutos, että muutoinkin ehkä heiveröinen kontakti omaan kirkkoon saattaa katketa kokonaan. Mitähän tälle asialle voitaisiin tehdä?

Kirkossa liian usein ajatellaan vanhan sananparren mukaisesti, että ”aika tavaran kaupitsee”. Ja kyllähän se kaupitsee, jos katsotaan kirkkoon liittyjien suurta määrää, lähes tuhatta ihmistä vuosittain. Mutta samaan aikaan perälauta vuotaa pahasti. Vapaata tahtoa tulee kunnioittaa, mutta sillä ei saisi perustella aktiivisen jäsentyön laiminlyömistä.

Tunnetta vai teologiaa?

© Herättäjäjuhlat 2016

Heinäkuun ensimmäinen viikonvaihde on Suomessa hengellisten kesäjuhlien sesonkiaikaa. Koolla ovat niin vanhoillislestadiolaiset Torniossa, evankeliset Virroilla kuin ev.lut. kansanlähetysväki Ryttylässä. Ensi viikonloppuna kokoontuvat körttiläiset herättäjäjuhlille Vantaalle. Kesäjuhlien ohjelmaa voi seurata myös netin välityksellä.

Luterilaisten hengelliset kesäjuhlat kokoavat valtavia ihmismääriä, suviseurat tietysti suurimpana noin 70 000 ja herättäjäjuhlillekin odotetaan 30 000 henkeä. Tornioon on parin sadan hehtaarin peltoaukealle kokoontunut enemmän väkeä kuin omassa kirkossamme on jäseniä. Mistä tämä kaikki kertoo?

Hengellisillä kesäjuhlilla on pitkät perinteet, eikä niiden ohjelma ole suuren suuresti muuttunut. Lapsille ja nuorille on tarjolla jonkin verran erillistä ohjelmaa muualla paitsi suviseuroissa, jossa kuitenkin noin 70 prosenttia seuravieraista on lapsia ja nuoria. Nykyinen elintaso mahdollistaa myös suurperheiden osallistumisen toisin kuin entisaikaan.

Vanhat herätysliikkeet eivät edusta luterilaisen kirkon jäsenistön valtavirtaa, vaikka monen kirkon työntekijän hengelliset juuret ovat näissä liikkeissä. Tässä lieneekin yksi syy kesäjuhlien suosioon; omassa kirkossaan ja yhteiskunnassa vähemmistönä olevat tuntevat tarvetta kokoontua suurin joukoin yhteen myöskin osoittamaan ja kokemaan yhteenkuuluvuutta.

Hengellisten kesäjuhlien ytimenä ovat kuitenkin sananjulistus ja virrenveisuu, puhujina niin maallikoita kuin pappiskoulutuksen saaneita. Suviseurojenkin saarnamiehistä peräti kolmannes on teologitutkinnon suorittaneita, liikkeeseen kuuluvia ev.lut. kirkon pappeja. Koulutus kuuluu seurapuheissa, mutta ei niin suoraviivaisesti kuin voisi olettaa.

Nuoremman papiston seurapuhe on merkillepantavan Kristus-keskeistä, kun sitä vastoin vanhempi rovastipolvi tuntuu usein nojautuvan maallikkosaarnaajien tavoin tunnepohjaisesti vl-liikkeen vanhaan tukijalkaan, eksklusiiviseen (poissulkevaan) seurakuntaoppiin. Tunnetta, teologiaa vai molempia, kysyy satunnainen kuulija puheen äärellä.

Olen joskus aiemmin todennut oman kirkkomme opetuspuheista, etteivät ne useinkaan kosketa kuulijaa tunnetasolla. Niistä kyllä oppii yhtä sun toista, mutta jollei puhe liikuta kuulijan sisintä, sillä ei ole myöskään suurta vaikutusta. Vaikuttava puhe edellyttää suostumusta vuorovaikutukseen, ja tämän moni maallikko näyttää hallitsevan paremmin.

Puheella ei tietenkään ole suurta arvoa, jos sen teologinen pohja on höttöinen. Itse näkisin niin, että vaikuttava hengellinen puhe kasvaa lujasta teologisesta perustasta yhdistettynä avoimeen, samalta katsekorkeudelta lähtevään vuorovaikutukseen. Tässä suhteessa meillä olisi varmaan jotain opittavaa hengellisten kesäjuhlien puhujilta.

Ortodoksipapisto piispojen armoilla

Tuoreessa Ortodoksiviestissä (4/2016) on mielenkiintoinen haastattelu koskien pappeuden takaisin saamista 25 vuoden jälkeen. Siinä isä Pekka Helakallio tilittää tuntojaan tavalla, joka on varmasti piispojen mieleen. Hän ottaa pappeuden menettämisen täysin omalle kontolleen. Syykin on klassinen: uusi avioliitto.

Jutusta nousee kuin itsestään esille kaksi seikkaa, joihin kiinnitetään kovin vähän huomiota näissä tapauksissa: rippilasten kohtalo ja pappeuden palautuksen sattumanvaraisuus.

Helakallio mainitsee ensimmäisen pappisuransa aikana hänelle kertyneen pitkälti toista tuhatta rippilasta, mutta ei pohdiskele sen enempää heidän myöhempiä kohtaloitaan. Tähän asiaan ei ole yleensäkään kiinnitetty mitään huomiota, kun toimituskieltoja tai pappeuden menetyksiä määrätään. Rippilapset jäävät kuin nalli kalliolle ihmettelemään, miten tilanteeseen tulisi suhtautua ja miten toimia.

Pappeuden palautus käynnistyi Helakallion kertoman mukaan täysin sattumalta, kun hän oli taksisuharina kyyditsemässä Helsingin piispaa, metropoliitta Ambrosiusta. Ambrosiuksen kunniaksi on sanottava, ettei hän aikaillut asian kanssa. Ihmetystä herättää vain se, etteikö näihin toimituskiellossa oleviin tai pappeuden menettäneisiin pidetä mitään yhteyttä?

Haastattelun kainalojutussa mainitaan, etteivät toimituskiellot ole mitenkään harvinaisia kuten ei niiden purkaminenkaan. Sen sijaan kuulostaa oudolta, etteikö kielto olisi papille aina jonkinlainen rangaistus myös muissa kuin avioliitto- ja alkoholiongelmatapauksissa, jotka lienevät niitä yleisimpiä syitä.

Vuoden 2011 tammikuusta vuoden 2015 huhtikuun loppuun piispainkokous on määrännyt neljä pappeuden menetystä ja asettanut toimituskiellon tai jatkanut sitä seitsemälle papistoon kuuluvalle. Samana ajanjaksona pappeus on palautettu kahdelle ja toimituskielto kumottu neljän osalta. Viimeksi kuluneen vuoden ajalta tiedot puuttuvat, koska piispainkokouksen päätöksiä ei ole julkistettu kirkon sivuilla.

Yksitoista tapausta runsaan neljän vuoden aikana edustaa noin kuutta prosenttia papistomme kokonaismäärästä. Jos luvut suhteutetaan naapurikirkon (ev.lut.) papistoon, se merkitsisi arviolta 150–200 tapausta samassa ajassa. Sellaista määrää toimintakieltoja tuskin olisi määrätty ilman suurta julkista kohua. Tosin pappeuden kriteeritkin ovat siellä toisenlaiset.

Toimituskielto ei aina merkitse urakehityksen hyytymistä. Ainakin yhdessä tapauksessa diakoni on saanut pappisvihkimyksen vain parisen kuukautta toimituskiellon päättymisen jälkeen ja tullut valituksi vieläpä samana vuonna kirkkoherraksi! Mutta ylenmääräistä nöyryyttä sellainen luultavasti edellyttää.

Sitä vastoin pappeuden menettäneelle aika käy todella pitkäksi. Helakallion tapauksessa sen takaisin saamiseen kului neljännesvuosisata, eikä se ole edes mitenkään tavatonta. Tapaukset ovat tietysti täysin yksilöllisiä, mutta sellaisia ovat myös ratkaisutkin. Papisto on sanalla sanoen näissä asioissa piispojen armoilla. Ja auta armias sitä, joka piispansa suututtaa!

Ortodoksipapiston oikeusturva on lähes vitsi, sillä piispojen ja piispainkokouksen päätöksiin ei ole käytännössä mahdollista saada oikaisua. Tämä ei johdu pelkästään kanonisesta laista, sillä päätökset perustellaan yleensä kirkkolailla ja laki on tässä kohtaa puutteellinen. Myös tapauksista tiedottaminen on kirkon piirissä lapsenkengissään, saati että isättömiksi jääviä rippilapsia jotenkin hoidettaisiin ja ohjeistettaisiin.

PS. Tekstin näkökulma on tietoisen valinnan tulosta. Vierastan jotenkin sitä, että kirkossa ilmenevät puutteet ja epäkohdat usein hengellistetään. Näen sellaisen lähinnä vastuun pakoiluna.

Kirkko, kirkko ja kirkko

Suomen kielen sanoilla on usein monia eri merkityksiä. Kun puhutaan esimerkiksi kirkosta, ei aina ole selvää, mitä sillä tarkoitetaan. Toki asiayhteydestä on yleensä apua, mutta ei läheskään aina. Ensinnäkin kirkko tarkoittaa rakennusta tai tilaa, jossa jumalanpalvelukset toimitetaan. Toiseksi se merkitsee organisaatiota, jollainen esimerkiksi Suomen ortodoksinen kirkko on. Kolmas ja tärkein kirkko-sanan merkitys on lyhykäisesti ilmaistuna eukaristiaan kokoontunut Jumalan kansa, uskovien yhteisö.

Jotkut kirjoittavat viimeksi mainitussa tapauksessa sanan isolla alkukirjaimella myös keskellä lausetta, siis Kirkko. Se saa tekstin vaikuttamaan hiukan vanhahtavalta ja jossain määrin jopa osoittelevalta. Toisinaan sanaan lisätään epiteetti Kristuksen kirkko. Se taas kuulostaa paitsi juhlavalta myös teologisesti "oikeaoppiselta" ja vetoaa vahvasti kuulijan tunteisiin.

Kirjoitin itse taannoin jo lakkautettuun Analogi-lehteen retoriseksi tarkoitetun kysymyksen, kuinka kukaan voi erota Kristuksen kirkosta? Yhdenlainen vastaus tuli seuraavan vuoden jäsentilastoissa, kun Suomen ortodoksisen kirkon eroluvut kipusivat aivan uudelle tasolle. Eroajat itse tuskin täysin ymmärsivät, mistä olivat eroamassa ja mistä eivät. Laki kyllä tuntee kirkosta eroamisen, mutta kanonit ainoastaan kirkosta erottamisen tietyin ehdoin.

Kun keskustellaan kirkosta, ei aina ole täysin selvää, mistä kirkosta puhutaan. Medialle kirkko tarkoittaa Suomessa lähinnä vain sitä yhtä eli luterilaista. Ortodoksien olemassaolo muistetaan kyllä pääsiäisenä tai jos on jotain isompaa hässäkkää päällä. Ortodoksien omassa piirissä on viime vuosina taitettu peistä siitä, pidetäänkö kotimaan ekumeenisia yhteyksiä tärkeämpänä kuin suhteita muuhun ortodoksiseen maailmaan. Tämä seikka jakaa kirkkomme johtoa ja aktiiveja kenties eniten tällä hetkellä, vaikkei sitä hevillä myönnetäkään.

Entäpä sitten tuo alussa mainittu organisaation ja yhteisön ero, onko sitä? Itselleni on täysin selvää, että kun kirjoitan kriittiseen sävyyn kirkosta, kirjoitan nimenomaan organisaatiosta, joka meidän tapauksessamme on pääosin luterilaisin voimin ja vaikuttimin pystytetty noin sata vuotta sitten. Koko rakennelma lepää kirkkolain (Laki ortodoksisesta kirkosta 10.11.2006/985) varassa. Sellaista ei muilla saman kokoluokan uskonnollisilla yhteisöillä ole.

Kirkkolakiin pohjautuu myös kanonisen lain vahva asema suhteessa esimerkiksi tasa-arvo- ja ihmisoikeussäädöksiin, jopa perustuslakiin, erityisesti papiston kohdalla. Siitä on saatu valtakunnan korkeimman oikeusviranomaisen tulkinta aivan lähimenneisyydessä. Kirkko nauttii tällä hetkellä maksimaalista uskonnonvapautta oloissa, joissa uskonto on muutoin ajautunut tai työnnetty marginaaliin.

On myös niitä, joiden mielestä organisaation ja sen vallankäyttäjien arvostelu kohdistuu aina viimekädessä yhteisöön, tässä tapauksessa kirkkoon siinä tärkeimmässä merkityksessään. Tällainen tulkinta nostaa esimerkiksi piispat henkilöinä kaiken arvostelun yläpuolelle. Muutettavat muuttaen olisin itse tässä kohtaa taipuvainen soveltamaan sitä kirkolle tärkeää periaatetta, jonka mukaan sakramenttien pyhyys ei riipu papin pyhyydestä (tai sen puutteesta).

Piirros: Ortoboxi.fi

Kirkon rekrytointipolitiikka pielessä

Sosiaalisessa mediassa on herännyt vilkasta keskustelua Helsingin ortodoksisen seurakunnan nuorisopapin toimen sijaisuuden täyttämisestä ilman julkista hakua. Metropoliitta Ambrosius on määrännyt tehtävää hoitamaan henkilön, jolla ei ole pappisvihkimystä. Tämä ei sinänsä ole tavatonta, mutta kummallista se kyllä on monestakin syystä.

Vuoden ja neljän kuukauden mittainen nuorisopapin sijaisuus alkaa kesäkuun alussa, mutta sijaiseksi määrätty vihitään diakoniksi vasta vanhana juhannuksena 24.6. Pappisvihkimyksen ajankohdasta ei ole tiedotettu. Sijaisella on toki papin toimeen vaadittava koulutus.

Toinen kummallisuus on siinä, ettei näinkin pitkää sijaisuutta ole laitettu julkiseen hakuun, vaikka tarjolla olisi ollut tehtävään halukas ja kelvollinen pappi omassakin seurakunnassa. Nuorisopapin toimi on sijaisuuden aikana tulossa avoimeksi, joten vaikuttaa siltä, että piispa on halunnut menettelyllään pohjustaa tulevaa valintaa.

Olen aiemmin (1) kritisoinut papiston rekrytointia, joka ei tunnu olevan oikein kenenkään hanskassa. Toisessa yhteydessä (2) olen korostanut, että kirkko on myös julkisyhteisö, jonka päätöksentekoa koskevat samat avoimuuden ja läpinäkyvyyden vaatimukset kuin muutakin hallintoa. Pitkän sijaisuuden täyttäminen tällä tavalla ei vastaa näitä edellytyksiä.

Pienessä kirkossamme on alituisena vaarana, että henkilösuhteet nousevat määrääväksi tekijäksi toimien ja sijaisuuksien täytöissä. Viitteitä tällaisesta on myös puheena olevassa tapauksessa. Lisäksi on kohtuutonta, jos piispa voi käytännössä yksin päättää, laitetaanko seurakuntien toimia tai tehtäviä ylipäätään hakuun. Esimerkkejä tästä löytyy muualtakin hiippakunnasta.

Jonkinlaista kirkollista sisäsiittoisuutta edustaa se, että papistoon kuuluvien jälkeläisillä näyttää edelleenkin olevan paremmat mahdollisuudet päästä papiksi ja edetä urallaan kuin säädyn ulkopuolelta tulevilla. Tämä on itse asiassa hämmästyttävää, jos ajatellaan, kuinka riippuvaisia olemme kirkkoon liittyjistä ja heidän kirkollisesta aktiivisuudestaan.

Muistutan vielä, että kritiikkini ei kohdistu missään nimessä kyseisiin tehtäviin valittuja kohtaan. Heille voi vain toivottaa menestystä tehtävissään. Sitä vastoin kirkkoa koskevissa säädöksissä ja niiden tulkinnoissa sekä toisaalta päätöksentekokulttuurissa on jotain pahasti pielessä, jos tämän kaltaista suhmurointia jatkuvasti tapahtuu.

Pantapaitaindeksi, onko sitä?

Kirkon facebook-sivulla julkaistiin eilen mielenkiintoa herättänyt ryhmäkuva. Siinä Helsingin metropoliitta Ambrosius poseeraa luterilaisessa piispanpaidassa ja tummassa puvussa hiippakunnan kirkkoherrojen työ- ja opintomatkalla Viroon. Vierailun isäntänä toiminut metropoliitta Stefanos ja muu seurue on pukeutunut ortodoksipapiston mustaan viittaan.

Pantapaita niin sanottuine sokeripaloineen kuuluu luterilaisen papin virka-asuun, josta hänet tunnistaa työtehtävissään. Papinpaidan violetti ja viininpunainen väri on varattu luterilaisen kirkon piispoille. Luterilaisen papiston pukeutumisesta löytyvät yksityiskohtaiset ohjeet ev.lut. kirkon sivuilta.

Metropoliitta Ambrosius on aiemmin ohjeistanut hiippakuntansa papistoa pukeutumaan mustaan viittaan ja kaularistiin julkisissa tilaisuuksissa. Viron matkalla papisto oli ottanut ohjeesta vaarin, mutta piispa itse toimi toisin. Matkaohjelmaan kuului mm. vierailu Viron ortodoksisen kirkon keskustalolla ja pyhien Simeonin ja Hannan katedraalissa.

Ortodoksipapiston julkisessa pukeutumisessa ei ole kyse pelkästään siitä, mikä asu kulloinkin tuntuu miellyttävältä. Papisto julistaa kirkon sanomaa tekemällä sakramentaalisen asemansa näkyväksi. Meillä noudatetun slaavilaisen perinteen mukaan siihen kuuluvat papeilla musta viitta ja kaularisti sekä piispoilla lisäksi Jumalanäidin ikoni, panagia.

Mitä sitten kertoo ortodoksipapista tai -piispasta se, että hän esiintyy julkisuudessa toisen kirkon virka-asussa? Kyse on selkeästä valinnasta, koska ohjeet ja kirkon perinne ovat kyllä kaikkien asianosaisten tiedossa.

Semiotiikassa tunnetaan ikonin, indeksin ja symbolin käsitteet. Ikoni muistuttaa kohdettaan, indeksi osoittaa selkeän syy-seuraus-suhteen ja symboli perustuu sopimukseen, mitä mikäkin merkki tarkoittaa. Pantapaita luterilaisen papin päällä on symboli, sovittu tunnusmerkki, ja kuuluu luterilaisen papiston pukeutumiseen. Sama asuste ortodoksipapin päällä ei voi olla symboli, vielä vähemmän ikoni, joten olisiko se sitten indeksi? Eli semiotiikan esimerkistöä mukaillen: ei savua ilman tulta!

Esitän hypoteesin, jonka mukaan pantapaita ortodoksipapilla tai -piispalla kertoo jotain olennaista hänen suhteestaan luterilaisuuteen ja ekumeniaan. Miksipä hän muuten haluaisi tulla tunnistetuksi tavalla, joka on varattu luterilaisen papiston käyttöön? Metropoliitta Ambrosiuksen kohdalla tästä ei jää edes pientä epäilystä, koska hän on tuonut omat asenteensa selkeästi esille.

Pantapaitaa puvuntakilla tai ilman näkee onneksi suhteellisen harvoin ortodoksipappien päällä. Valokuvista olen kyllä bongannut sen joskus sellaisellakin, jonka en olisi koskaan uskonut sitä käyttävän. Huomattavasti yleisempi viritelmä on pantapaita sokeripalan (kauluksen valkoisen etuosan) kanssa papinviitan alla. Aina se kuitenkin sattuu silmään ja herättää kysymyksiä.

Ymmärrän kyllä, jos ortodoksipapit kokevat pitkän viitan hankalaksi asusteeksi muissa kuin kirkollisissa yhteyksissä, mutta haluavat silti osoittaa kuuluvansa papistoon. Pantapaita on siihen huono ratkaisu, koska se on omiaan aiheuttamaan sekaannusta. Ortodoksisen ja luterilaisen pappeuden rinnastaminen tällä tavalla tuskin tekee oikeutta kummallekaan.

Kirkko välitilassa

Ortodoksinen kirkko viettää tätä kirjoittaessani (5.5.) Herran taivaaseen astumisen juhlaa, helatorstaita. Juhlan teksteissä Jeesus muistuttaa opetuslapsia lähetystehtävästä ja antaa heille lupauksen Pyhästä Hengestä, siunaa heidät ja nousee ylös taivaaseen. Opetuslasten joukko jää odottavalle kannalle, eräänlaiseen välitilaan.

Helatorstaihin päättyy 40 päivää kestänyt pääsiäisen vietto. Enää ei lauleta ”Kristus nousi kuolleista”, mutta ei myöskään vielä ”Taivaallista Kuningasta”, veisua Pyhälle Hengelle. Sen vuoro tulee helluntaina, kirkon syntymäpäivänä, vaikka pelastushistoriallisessa mielessä kirkko on elänyt Pyhän Hengen aikaa jo kaksi vuosituhatta.

Helatorstain ja helluntain välinen kymmenen päivän jakso muodostaa siis eräänlaisen välitilan kirkon jumalanpalvelusjärjestyksessä. Kuvaisiko tuo termi jollain tavoin myös ortodoksisen kirkkomme tilaa ja asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa tällä hetkellä? Entä miten muutosta voidaan hahmottaa, jos sitä ylipäätään on tapahtunut?

Vielä vuosikymmen sitten ortodoksinen kirkko paistatteli julkisuuden valokeilassa. Helsingin Sanomat äimisteli yleistä myötäsukaisuutta otsikoimalla raflaavasti ”Toinen on hurskaampi toista. Ortodoksinen kirkko on median lemmikki. Siksi se saa kaikessa rauhassa pysyä vanhoillisena" (HS 2.12.2007). Ei tosin mennyt vuottakaan, kun kirkko sai toisenlaista julkisuutta eurovaalien tiimoilta.

Kirkon julkisuuskuva ei tietenkään kerro koko totuutta kirkon asemasta, mutta kyllä se sitä jollakin tavalla peilaa. Ortodoksikirkolta ei ole ainakaan toistaiseksi odotettu yhtä suurta joustavuutta arvokysymyksissä kuin luterilaisilta. Esimerkiksi avioliittolain uudistuksen yhteydessä ortodoksit ovat saaneet olla suhteellisen rauhassa.

Millä lihaksilla kirkko sitten puolustaa arvojaan ja asemiaan, jos tuuli kääntyy kovinkin vastaiseksi? Viime vuosien jäsenkadon valossa näyttää siltä, että kirkko joutuu tarrautumaan enemmän juridiseen asemaansa kuin jäsenistön lojaalisuuteen. Juridiikasta taas on apua enintään niin kauan kuin enemmistö suomalaisista kuuluu ev.lut. kirkkoon.

Kirkkomme on kovin huonosti valmistautunut näkyvillä oleviin muutoksiin. Liki sata vuotta sitten määritelty asema toisena kansankirkkona sekä viime vuosikymmenien myötämieli ortodoksista kirkkoa kohtaan on tuudittanut petolliseen hyvänolontunteeseen. Vai olisiko sittenkin kyse neuvottomuudesta?

Neuvottomuus koskee yhtä lailla suhtautumista kirkon sisäisiin ongelmiin. Ristiriidat johdossa ja jäsenistön heikko sitoutuminen kirkon elämään ovat pulmakysymyksiä, joihin ei näytä löytyvän ratkaisua. Elämme kirkon sisällä tällaisessa välitilassa, joka sekin päättyy aikanaan tavalla tai toisella.

Samassa taivaassa?

Lienettekö kuulleet tarinan hindusta, joka kuoltuaan pääsi tutustumaan kristittyjen taivaaseen? Pyhä Pietari suostui armollisesti esittelemään taivaan kartanoita vieraalle, jota odotti oman uskontonsa mukaisesti lähes loputon sielunvaellus. Hindua tietysti kiinnosti, pääsevätkö kristityt jossain suhteessa helpommalla.

Ensimmäisen oven takaa kaikui kuoripoikien korkealle viritetty veisuu ”Gloria in exelsis Deo…”

”Siellä ovat katolilaiset”, pyhä Pietari virkkoi ja viittoi oven taakse juuttunutta vierastaan jatkamaan matkaa.

”Tuolla taas majailevat luterilaiset… heitä ei kylläkään ole kovin paljoa edellisiin verrattuna, mutta hyvin tuntuu virrenveisuu sujuvan”, Pietari murahti hoosiannaa hetken kuunneltuaan. Vieras seurasi opastaan äänettömänä.

Niin vaellettiin läpi taivaan kartanoiden pysähdellen milloin helluntailaisten, baptistien, metodistien, adventistien ja muiden vapaiden suuntien ovien kohdalle. Erityisen pitkään vieras viivähti Pelastusarmeijan reipashenkistä soitantoa kuuntelemassa.

Reformaation vuosisatoja pyhä Pietari muisteli raskaasti huoahtaen. Noina aikoina taivaan portinvartijan työstä oli hohto kaukana. Käsirysyyn jouduttiin tuon tuosta ja innokkaimpia tu(nkei)lijoita oli taltutettava avainnipulla! Kukaan ei huolinut toista huonekaverikseen ja väliseiniä jouduttiin rakentamaan suurella kiireellä.

”Miten sitten nyt tilat riittävät, kun joku Kylliäinen on luvannut taivaspaikan kaikille”, Pietari heitti ilmaan retorisen kysymyksen, josta Gangesin kasvatti ei ymmärtänyt yhtikäs mitään.

Yhtäkkiä pyhä Pietari nosti etusormensa varoitukseksi huulilleen.

”Ssshhhh… mennään aivan hiljaa tuon seuraavan oven luo.”

Oven takaa kaikui taivaallisen kaunis kirkkoveisu, jota isäntä ja vieras jäivät kuin naulittuna kuuntelemaan. Siellä toimitettiin akatistosta kaikkein pyhimmälle Jumalansynnyttäjälle bysanttilaisin sävelin.

Mutta miksi tämä varovaisuus… hindun hämmästynyt ilme muotoili sanattoman kysymyksen, jonka pyhä Pietari luki vaivatta vieraan kasvoilta.

”No, he luulevat olevansa ainoita täällä”, Pietari vastasi lakonisesti ja jatkoi matkaa vieras kannoillaan.  – Ehkäpä tämä tunsi olonsa nyt huojentuneeksi pohtiessaan pyhän Pietarin vastuunalaista työtä taivaallisten salaisuuksien vartijana.

Ongelmallinen ympärileikkaus

Suomessa ei ole vieläkään lakia, joka säätelisi ei-lääketieteellisin perustein pojille tehtävää ympärileikkausta (rituaalinen ympärileikkaus). Näin siitä huolimatta, että asiaa selvitellyt sosiaali- ja terveysministeriön työryhmä laati tätä koskevan lakiluonnoksen jo 13 vuotta sitten. Lainsäädännön puuttuessa kiistoja joudutaan ratkomaan oikeudessa ennakkopäätösten varassa.

Korkein oikeus (KKO) on hyväksynyt uskonnollisista syistä pojille tehtävän ympärileikkauksen, jos se tehdään asianmukaisesti. Ympärileikkauksen tekijän ei tarvitse olla lääkäri, toisin kuin STM:n työryhmä on esittänyt. Tuoreimmassa päätöksessään KKO katsoo, että alaikäiselle tehtävään toimenpiteeseen tarvitaan kuitenkin molempien huoltajien suostumus.

Ympärileikkaus yhdistetään yleensä juutalaiseen uskontoon, mutta harva tulee ajatelleeksi, että se kuuluu myös profeetta Muhammadin ohjeistamaan islamilaiseen elämäntapaan. Näin ollen asia ei ole Suomenkaan oloissa vähäpätöinen islamilaisista maista suuntautuvan maahanmuuton vuoksi.

Uskonnollisista syistä tehtävä poikien ympärileikkaus on siis Suomessa tietyin edellytyksin sallittu, vaikkei sitä koskevaa lakia olekaan. Tyttöjen ympärileikkaus tai oikeammin sukuelinten silpominen sitä vastoin on Suomen lainsäädännössä pahoinpitelyrikoksena rangaistava teko.

Kaikki eivät hyväksy poikien ja tyttöjen erilaista kohtelua tässä asiassa, vaikka toimenpiteen luonne ja perustelut ovat erilaiset. Tyttöjen kohdallahan kyse on ennen muuta kulttuurisista syistä tapahtuvasta seksuaalisuuden kontrolloinnista. Ympärileikkaukseen kriittisesti suhtautuvien mielestä on aina tuomittavaa, jos puolustuskyvyttömän lapsen sukuelimiin kajotaan muista kuin puhtaasti lääketieteellisistä syistä.

STM:n työryhmä kuuli asiassa myös uskonnollisia yhteisöjä. Odotetusti juutalaiset ja muslimit puolustivat poikien ympärileikkausta uskontoon ja kulttuuriin kuuluvana tapana, josta ei aiota luopua. Myös luterilainen ja ortodoksinen kirkko tähdensivät uskontojen oikeuksia – lasten oikeuksien kustannuksella. Jälkimmäisistä yksinkertaisesti vaiettiin.

Lakiluonnoksen (2003) mukaan alle 18-vuotiaan pojan rituaalisen ympärileikkauksen saa tehdä vain lääkäri, ja toimenpide edellyttää molempien huoltajien kirjallista suostumusta. Poikaa on kuultava asiassa ja informoitava ympärileikkauksen vaikutuksista. Leikkausta ei saa tehdä vastoin pojan ilmaisemaa tahtoa, jos hän on sen ikäinen, että kykenee ymmärtämään ympärileikkauksen merkityksen.

Juutalaisuudessa ja islamissa poikien ympärileikkaus tehdään kahdeksan päivän ikäisenä, islamissa viimeistään ennen puberteettia. Lakiluonnos ei siis käytännössä olisi tarjonnut riittävää suojaa toimenpiteen kohteelle. Lastensuojelun säädökset ovat 13:n viime vuoden aikana tiukentuneet, joten laki ympärileikkauksista vaatisi nyt uuden valmistelun.

STM:n työryhmän muistio (2003)

Ortodoksisen perinteen siirto uhattuna?

Kirkkaan viikon koululaispalveluksissa on taas kerran laulettu äänet käheänä ”Kristus nousi kuolleista…”. Oppilaat kyselevät usein jo tammikuussa, milloin mennään kirkkoon. Kuulostaa tosi hyvältä. Valitettavasti vain kovin monille ortodoksioppilaille kyseessä on vuoden ainut kirkkoreissu.

Palveluksiin tottuu käymällä kirkossa.

Ortodoksisen perinteen siirtymisestä sukupolvelta toiselle on syytä olla huolissaan. Tähän saakka ortodoksisen uskonnon (UO) opetussuunnitelman tavoitteissa on mainittu oppilaan ortodoksisen identiteetin vahvistaminen, mutta uusista opseista (2016) se on pudotettu pois. Uskonnonopettajat tekevät työssään tietysti kaikkensa, mutta riittääkö se?

Ei liene liioiteltua sanoa, että ortodoksikodit ovat hyvin pitkälle ulkoistaneet uskonnollisen kasvatuksen ja perinteensiirron koulun tehtäväksi. Yhden viikkotunnin puitteissa se on jokseenkin mahdoton tehtävä. Uskontotuntien määrää on vuosien mittaan vähennetty, ja luterilaisella puolella oppiaineeseen on ujutettu koulun yleistä tapakasvatusta ja muuta viihtyvyyttä parantavaa toimintaa. Samat paineet kohdistuvat myös ortodoksiopetukseen.

Ortodoksisen perinteen siirto on huomattavan vaativa tehtävä jo senkin vuoksi, etteivät valtakulttuurin tavat ja tottumukset tue sitä millään tavalla, pikemminkin päinvastoin. Ja kun vanhemmista usein vain toinen kuuluu ortodoksiseen kirkkoon, on vähemmistökulttuurin perinteensiirron jännitteet rakennettu jo kodin seinien sisäpuolelle.

Kotien lisäksi myös kirkko on ulkoistanut omia tehtäviään. Joitakin vuosia sitten kirkko ja seurakunnat ulkoistivat muun muassa lapsi- ja nuorisotyön sekä kansainvälisen avun ja lähetystyön kirkkoa lähellä oleville järjestöille. Lapsi- ja nuorisotyöntekijöitä taitaa löytyä enää suurimmista seurakunnista.

ONL:n nuorisotyöpäivillä huhtikuun puolivälissä pohditaan muun muassa sitä, millaisia haasteita uskonnonopetuksen muutokset tuovat seurakunnille ja miten haasteisiin tulisi vastata? Kysymys on todella aiheellinen, ja sitä tulisi pohtia nimenomaan seurakuntien johdossa ja päättävissä elimissä.

Kirkkomme on perin huonosti valmistautunut koulujen uskonnonopetuksen alasajoon. Keskivertoseurakuntien resurssit on kohdennettu lähinnä jumalanpalvelusten toimittamiseen sekä hallinnon ja kiinteistöjen ylläpitoon. Yhteys jäsenten enemmistöön puuttuu, eikä lapsikasteiden väheneminen lupaa muutenkaan hyvää tulevaisuudelle.

En tiedä, millainen posaus tarvittaisiin, jotta tähän todellisuuteen osattaisiin herätä. Kaikille yhteistä katsomusainetta ei tullut vielä, mutta sen aineksia on ujutettu huomattavan paljon uskonnon opetuksen yhteisiin tavoitteisiin. Perinteensiirrolle jää oppitunneilla yhä vähemmän tilaa ja aikaa.

Sopuvaalit?

Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokousedustajien vaalit on taas käyty, joten pulinat pois. No, kerrottakoon heti alkuun, että olin ehdokkaana maallikkojen vaalissa ja jäin rannalle kuten edelliselläkin kerralla. Pääsin tosin maistamaan ja katsomaan kirkolliskokoustyöskentelyä varapaikalta, koska varsinainen edustaja erosi kirkosta. Jos sanon, ettei se herkkua ollut, joku sanoo heti, että ”happamia ja niin edelleen…”

Puolet valituista maallikoista (18) on itselleni uppo-outoja, mitä pidän aika kummallisena, koska olen sentään seurannut kirkkomme elämää aktiivisesti toistakymmentä vuotta. Ehdokkaitahan ei esitelty missään, ei julkaistu edes nimilistaa kirkon sivuilla, joten ihmekös tuo. Yllättävän moni konkari ei näköjään ollut edes ehdokkaana, vaikka pois jättäytymisestä ei viimeksi ollut puhetta.

Maallikkoedustajien vaalin ehdokkaat asetetaan seurakunnissa, ja loppu onkin sitten täyttä mystiikkaa. Tavallisella kirkollisveron maksajalla ei ole mitään tietoa suuresta osasta ehdolle asetetuista, eikä myöskään heidän kokemuksestaan kirkon asioiden hoidossa. Ainoa esittely tapahtunee valitsijamiesten kokouksessa suljettujen ovien takana.

Näissä vaaleissa ei kampanjoida – ei ainakaan julkisesti. Tämä ei tarkoita, etteikö vaalin tulosta varmisteltaisi etukäteen jossain valitsijamiesten kanssapuheissa. Miten muuten on selitettävissä äänten kasaantuminen joillekin harvoille ehdokkaille, joita ei tunneta oman seurakunnan ulkopuolella? Mikähän taho tätä vaalityötä kirkossamme oikein tekee?

Yhden kirjallisen ehdokasesittelyn sain sentään nähdäkseni. Meriittilistalla mainittiin mm. avioero ja yksinhuoltajuus, mitä pidin kyllä pienoisena lapsuksena. Tai sitten ne voivat olla ihan aitoa meriittiä kotoisen kirkkomme asioiden hoidossa, mene ja tiedä. Kiusallakaan en kerro, tuliko ehdokas valituksi.

Vielä pari hajahuomiota vaalin tuloksesta. Kirkolliskokousedustajien vaihtuvuus väheni selvästi kaksista edellisistä vaaleista ja oli tällä kertaa 42 prosenttia, kun se edelliskerroilla on ollut yli puolet. Papiston edustajista vaihtui vain viidennes, mutta kanttoreista ja maallikoista peräti 2/3. Piispathan eivät meillä vaihdu, eivät ainakaan vaaleissa.

Vaalit eivät myöskään näytä kiinnostavan kanttoreita. Helsingin hiippakunnassa on kaiketi 17 kirkon toimessa olevaa kanttoria, joista äänioikeuttaan käytti viisi. Karjalan hiippakunnan 14:stä kanttorista äänesti vain kuusi. Luvut on laskettu hyväksyttyjen äänien perusteella. Mistähän tämä mahtaa kertoa? Oulussa sentään taisivat kaikki äänestää.

Parasta olisi tehdä vaalista suora jäsenvaali posti- ja nettiäänestysmahdollisuuksineen ja pelata muutenkin kaikin puolin avoimin kortein. Nykyinen maallikkoedustajien valintamenettely ei ole kunniaksi kenellekään. Se ei yksinkertaisesti sovi julkisyhteisölle, jollainen kirkkokin on suomalaisessa yhteiskunnassa.

Sielunhoitokortti

Luterilaisella puolella syntyy joskus innovaatioita, joista me ortodoksitkin voimme päästä osallisiksi. Tunnetuin esimerkki on 1700-luvulla syntynyt rippikoulu, josta olemme jo kauan sitten kehitelleet oman version, kristinoppikoulun. Kristinoppileirit ovat kansainvälisestikin ainutlaatuisia ortodoksinuorten kohtaamispaikkoja – aito vientituote siis!

Otsikossa mainittu sielunhoitokortti lanseerattiin luterilaisessa kirkossa viime kesänä. Nimi voi johtaa harhaan, sillä kyse ei ole mistään sielunhoitopätevyyden osoituksesta, vaan sielunhoitotahdon ilmauksesta hiukan samaan tapaan kuin hoitotestamentissa.

Kortti on tarkoitettu viranomaisille ja hoitohenkilöstölle ohjeeksi niissä tapauksissa, joissa potilas ei itse kykene ilmaisemaan omaa tahtoaan.

Sielunhoitokortin luterilaisessa versiossa allekirjoittaja pyytää tällöin kutsumaan paikalle papin tai seurakunnan työntekijän ja antaa samalla luvan hartaushetkiin, rukouksiin, synninpäästöön ja ehtoolliseen. Korttiin voi merkitä myös oman lempivirtensä. Sielunhoitokorttia säilytetään lompakossa tai käsilaukussa.

Kortin keksinyt Ulvilan seurakunnan diakoniatyöntekijä Taneli Nurmenniemi on kertonut havainneensa, kuinka sairaanhoitajat saattavat olla arkoja ottamaan sielunhoidollisia asioita esille potilaiden kanssa. Jotkut työntekijät jopa välttelevät aihetta oman vakaumuksensa vuoksi. Tilanne on todella hankala, jos asiaa ei voi kysyä potilaalta itseltään.

Nykyinen tietosuojalainsäädäntö ei sekään ole tässä asiassa eduksi. Sairaalat eivät välttämättä anna tietoa hoidossaan olevista potilaista edes oman seurakunnan papistolle, joten yksinäisen henkilön sairaalasielunhoitoa voi olla vaikea järjestää.

Sielunhoitokortti olisikin tarpeellinen myös ortodokseille, kunhan se ensin muokataan meille sopivaksi. Ortodoksien kohdalla kyse on usein siitä, osataanko kutsua paikalle oman kirkon pappia, kun sitä tarvitaan. Seurakuntien tulisi tietysti kyetä vastaamaan tällaiseen kysyntään.

Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että sielunhoitokortin sujauttaminen lompakkoon on täysin vapaaehtoista. Siitä voi kuitenkin olla verratonta apua vaikkapa sellaiselle vanhukselle, jonka omaiset asuvat kaukana tai eivät tunne ortodoksisen kirkon käytäntöjä.

Jonkun mielestä ehkä riittää, kun on ortodoksiristi kaulassa ja ikoni pöydällä. Valitettavasti näin ei enää ole. Uskonnollinen lukutaito on Suomessa käynyt sen verran ohueksi, etteivät kaikki hoitoalalla toimivatkaan välttämättä ymmärrä ristin ja ikonin välittämää viestiä.

Lauma hajalle lyötynä

Sosiaalisessa mediassa on viritelty keskustelua Suomen ortodoksisen kirkon hajaannuksesta. Keskustelun taustalla vaikuttaa kaksi lähimenneisyyden tapahtumaa; Oulun piispanvaalin kiemurat syksyn 2014 kirkolliskokouksessa sekä tapahtumat Uspenskin katedraalin alttarissa vuosi sitten. Molemmat poikkesivat siinä määrin kirkon perinteisestä marssijärjestyksestä, että niiden on katsottu ilmentävän myös jonkinlaista hajaannusta kirkkomme piirissä.

Ei ole suuri salaisuus, että piispojen kesken vallitsee ristiriitaisia näkemyksiä siitä, mihin suuntaan kirkkomme kulkua tulisi ohjata. Piispainkokous näyttää olevan jokseenkin kyvytön ratkaisemaan akuutteja kysymyksiä. Yhtenä osoituksena tästä on sekin, ettei piispainkokous ole arkkipiispan lupauksista huolimatta vieläkään – vuosi tapahtumien jälkeen – kyennyt käsittelemään Uspenskin episodia ja metropoliitta Ambrosiuksen pyhältä synodilta saamaa varoitusta.

Tämä kaikki olisi tietenkin yhdentekevää, ellei sillä olisi vaikutusta myös ruohonjuuritason ajatuksiin ja mielipiteenmuodostukseen. Kirkon johdon tekemiset ja tekemättä jättämiset ovat jatkuvan arvioinnin kohteena niin kirkossa kuin sen ulkopuolella. Papiston osalta vaikutukset ulottuvat myös siihen, millä tavalla ja millaisin tavoittein kirkon työtä tehdään.

Kirkossa tätä keskustelua käydään nimenomaan aktiivijäsenten piirissä eli joukossa, joka osallistuu jumalanpalveluksiin, toimii seurakunnissa ja tekee vielä runsaasti vapaaehtoista työtä kirkon hyväksi. On suuri kiusaus lohduttautua sillä, ettei tuo joukko ole suuren suuri – vain joitakin prosentteja kirkon jäsenmäärästä – mutta se on laiha lohtu. Enemmistö on toki hiljaa, mutta se äänestääkin jaloillaan; kuka mistäkin syystä, kuten viime vuosina on nähty.

Suomen ortodoksisen kirkon hajaannus ei ole uusi keksintö, jos sitä nyt hajaannukseksi halutaan kutsua. Sen siemenet kylvettiin itse asiassa jo 1920-luvulla, jolloin kirkkomme oli voimakkaiden kansallistamistoimien kohteena. Tuolloiset ratkaisut tehtiin osaksi pakon edessä, osaksi ne olivat tarkkaan harkittuja poliittisia siirtoja. Tuon ajan peruja on muun muassa se, että pääsiäistä vietetään meillä eri aikaan kuin muualla ortodoksisessa maailmassa. Maahanmuuton myötä tämäkin asia on taas ajankohtaistunut.

Ortodoksiväestön asuttaminen sodan jälkeen häviävän pieneksi vähemmistöksi luterilaisen enemmistön keskelle merkitsi silloisessa asenneilmastossa alkua oman identiteetin murenemiselle. Seka-avioliitot ja lasten kastaminen painostuksen alaisena luterilaisiksi olivat niin kulttuurisessa kuin uskonnollisessakin mielessä katastrofi, elleivät suoranainen etninen puhdistus. Elämänarvojen maallistuminen ja modernisaatio veivät sitten loput, mitä omasta uskonnollisesta identiteetistä oli jäljellä. Tämä kaikki on nähtävä taustalla, kun arvioidaan kirkkomme tilaa tänä päivänä.

Tähän on sitten tultu: valtaosa kirkon jäsenistä antaa piut paut kirkon opetukselle, saati että tulisi sitä edes joskus kuulemaan sunnuntain jumalanpalveluksiin. Kirkon sakramentteja hyljeksitään, mikä näkyy ortodoksien alenevista kaste- ja avioliittoluvuista. Katumuksen sakramentille ei ole ollut tungosta enää aikoihin, poikkeuksena tietysti maahanmuuttajat.

Tästä tällaisesta hajaannuksesta olen kaikkein eniten huolissani.