keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

”Onnea ripillepääsyn johdosta!”

Tällaisia toivotuksia myös ortodoksinuoret saavat osakseen päättäessään kristinoppileirinsä. Kyse on yleensä tietämättömyydestä tai erehdyksestä. Ei tiedetä, mikä ero on kristinoppi- ja rippikoululla. Nuoret itse sen kyllä tietävät, koska asia on opittu jo koulun oman uskonnon tunneilla, mutta etäisemmille luterilaisille sukulaisille tai tuttaville se voi olla vieras.

Otsikon toivotus ei sikäli ole väärin, että ripillä tarkoitetaan ortodoksisessa puheenparressa myös katumuksen sakramenttia. Suurin osa ortodoksinuorista käy ensimmäistä kertaa ripillä eli synnintunnustuksella juuri kristinoppileirin aikana. Kyllähän siitäkin sopii onnitella, vaikka katumuksella käyntiin ei varsinaista ikärajaa olekaan.

Kristinoppileireillä on tärkeä yhteenkuuluvaisuutta lisäävä ja ortodoksista identiteettiä vahvistava merkitys vähemmistöuskontoon kuuluville. Leireillä mm. kerrataan kristinuskon perusasioita ja perehdytään eettisiin kysymyksiin sekä kirkon pyhiin perinteisiin. Kasteita, häitä ja hautajaisia demotaan eli havainnollistetaan usein mieliinpainuvalla tavalla. Sen lisäksi on tietysti paljon leirielämään kuuluvaa hauskaa yhdessäoloa.

Kasteesta tulikin mieleeni aivan hiljattain kristinoppileirin päätösjuhlassa kuulemani leiripapin vetoomus, jonka hän pohjusti hyvin ottamalla huomioon nuorten iän ja että asia tulee ajankohtaiseksi vasta myöhemmin: ”Kastakaa lapsenne ortodoksiseen kirkkoon!”. Kukaan muu ei huolehdi kirkkomme tulevaisuudesta, ellemme tee sitä itse.

Se oli tavattoman aiheellinen vetoomus ja tarkoitettu varmaan yhtä lailla myös muulle juhlaväelle, jotta viesti kulkisi eteenpäin. Aiheellinen se oli siksi, että viime vuosien tilastojen valossa ortodoksisten kasteiden määrä on vähentynyt. On esitetty arveluja, että lapsia joko kastetaan aiempaa useammin luterilaisiksi tai jätetään kokonaan kastamatta. Näin erityisesti seka-avioliitoissa, joissa toinen puoliso on joko luterilainen tai kirkkoon kuulumaton.

Kristinoppileiri jää valitettavan usein viimeiseksi kontaktiksi kirkkoon ennen mahdollista perheen perustamista. Tuoreehkon tutkimuksen mukaan nuorilla on kuitenkin kiinnostusta kirkon elämään myös leirien jälkeen. Monet haluavat toimia esimerkiksi leirinohjaajina ja välittää hyviä kokemuksia nuoremmilleen. Mutta nuoriin aikuisiin kirkolla ei oikein ole kunnollista kontaktia.

Tässä onkin ehkä suurin haasteemme. Erityisesti opiskelemaan lähtö ja paikkakunnan vaihto ovat nuoren elämässä niin suuri muutos, että muutoinkin ehkä heiveröinen kontakti omaan kirkkoon saattaa katketa kokonaan. Mitähän tälle asialle voitaisiin tehdä?

Kirkossa liian usein ajatellaan vanhan sananparren mukaisesti, että ”aika tavaran kaupitsee”. Ja kyllähän se kaupitsee, jos katsotaan kirkkoon liittyjien suurta määrää, lähes tuhatta ihmistä vuosittain. Mutta samaan aikaan perälauta vuotaa pahasti. Vapaata tahtoa tulee kunnioittaa, mutta sillä ei saisi perustella aktiivisen jäsentyön laiminlyömistä.

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Kysyisin miten kriparit on järjestetty eri maissa kuten esim. Venäjällä, Kreikasssa tai Romaniassa.

Mikko Junes kirjoitti...

Ymmärtääkseni tämä suomalainen kristinoppikoulujärjestelmä, joka tosin on syntynyt jo Venäjän vallan aikana, on varsin ainutlaatuinen ortodoksisessa maailmassa. Joku asiaan perehtyneempi voisi vastata, millaista kristinopin opetusta nuorille noissa mainitsemissasi maissa mahdollisesti annetaan.