perjantai 14. elokuuta 2015

Ongelmallinen kirkon jäsenyys

Opettaja riensi pitämään syksyn ensimmäistä uskontotuntia yläkoulun ortodoksioppilaalle. Ovella luokanvalvoja kertoi, että oppilas on eronnut kirkosta. Opettaja siinä äimän käkenä, että mitä? Niin. Oppilas ei enää osallistu ortodoksiseen uskonnonopetukseen, joka samalla kertaa loppui kyseisestä koulusta heti alkuunsa. Näin haavoittuvaista on pienten ryhmien uskonnonopetus.

Mikä se sellainen kirkon jäsenyys on, jonka päättyminen on pelkkä ilmoitusasia? Ei sellaista jäsenyyttä oikeasti olekaan. Kirkkolain (10.11.2006/985) mukaan ortodoksisen kirkon jäseniä ovat ne, jotka on otettu kasteen ja mirhalla voitelun sakramenttien kautta kirkon yhteyteen. Tämä on niin sanottu kanoninen määritelmä jäsenyydestä.

Kirkon kanoneissa eli ”järjestyssäännöissä” ei mainita mitään siitä, että kirkon jäsen voisi ilmoittaa eroavansa kirkosta. Sitä vastoin siellä on kyllä määräyksiä siitä, missä tapauksessa hänet voidaan erottaa ehtoollisyhteydestä. Ensimmäisten vuosisatojen kristityille yhteys Kristukseen ehtoollisen sakramentin kautta oli todellista kirkon jäsenyyttä.

Kirkkolaissa on kyllä viittaus uskonnonvapauslakiin (6.6.2003/453), joka tarjoaa mahdollisuuden uskonnollisesta yhdyskunnasta eroamiseen. Herää kysymys, ovatko kirkko ja laissa tarkoitettu uskonnollinen yhdyskunta lainkaan sama asia, jos jäsenyyden kriteerit poikkeavat näin paljon toisistaan?

Käsitys kirkon jäsenyydestä hämärtyy meillä myös sen vuoksi, että uskonnollinen yhdyskunta nimeltään Suomen ortodoksinen kirkko ylläpitää väestökirjanpitoa ja seurakunnat keräävät kirkollisveroa. Molemmat tehtävät on kopioitu suoraan evankelisluterilaiselta kirkolta, eikä niitä tunneta muualla ortodoksisessa maailmassa. Ylivoimaisen suurella enemmistöllä kirkon ”jäsenistä” jäsenyys todentuukin lähes yksinomaan noiden kahden tehtävän kautta.

Voisiko uskonnollinen yhdyskunta edellyttää jäseniltään muutakin kuin kirkollisveron maksamista – vaikkapa jumalanpalveluksiin osallistumista edes muutaman kerran vuodessa tai ortodoksiseen avioliittoon vihkimistä, kun sen aika tulee? Ortodokseja vihitään nykyisin avioliittoon reilusti useammin maistraatissa kuin omassa tai edes luterilaisessa kirkossa. Tämä on alkanut näkyä myös lapsikasteiden määrän vähenemisenä.

Koulujen uskonnonopetus onkin monelle ortodoksilapselle ja -nuorelle käytännössä ainut yhteys omaan kirkkoon. Perusopetuslain (21.8.1998/628) mukaan ortodoksioppilas voi kuitenkin huoltajan ilmoituksesta osallistua vaihtoehtoisesti ev.lut. opetukseen. Tämä lakiin jäänyt porsaanreikä mahdollistaa koulun taholta hienokseltaan tapahtuvaa ohjailua ev.lut. opetukseen siinä tapauksessa, että ortodoksiopetuksen järjestäminen yhdelle tai kahdelle oppilaalle koetaan hankalaksi tai kalliiksi.

Ev.lut. kirkkoon kuuluvien osuus väestöstä on vähentynyt kymmenkunta prosenttiyksikköä vuodesta 2005. Luterilaisia on enää noin 73 % suomalaisista. Myös ortodoksien jäsenmäärä on kääntynyt laskuun. Kirkosta erotaan entistä herkemmin ja usein myös heiveröisemmin perustein. Nykyihminen vaatii rahoilleen vastinetta, ja jos sitä ei ala kuulua, niin ovi käy.

Kauppaketjut keräävät asiakaskorteilla tietoa kuluttajien ostotottumuksista, mutta meillä ei ole harmainta aavistusta, mitä kirkosta eroamista hautovien päässä liikkuu. Entisaikaan eroajan piti käydä kirkkoherran pakeilla, mutta nyt riittää pelkkä hiiren klikkaus yön hämärinä hetkinä.

Olisikohan kirkonkin aika ryhtyä keräämään ”asiakaspalautetta” ja rakentamaan toimivaa yhteyttä jäsenistöönsä?

Toivottavasti kukaan ei vedä tässä vaiheessa perinteistä vapaus-korttia esiin: ihminen on vapaa päättämään ja niin edelleen. Niin onkin, jos päätös pohjautuu oikeaan tietoon ja ymmärrykseen sekä aitoon kokemukseen. Vapaus-kortin käytössä on se vaara, että tehdään välttämättömyydestä hyve; toisin sanoen verhotaan laiskuus vapauden viittaan.

PS. Kaikesta huolimatta, hyvää Jumalansynnyttäjän juhlaa!