Haluatko miljonääriksi?

Kuva: Suomen ortodoksinen kirkkomuseo

Kirkollishallituksen lokakuun istunnon talousuutiset ovat taas kerran surullista luettavaa. Niin Valamon luostarin kuin Kirkkomuseon säätiönkin talous näyttää matelevan lähinnä mollivoittoisissa lukemissa. Kirkollishallitus jätti vahvistamatta Valamon tilinpäätöksen, koska pyydetyt lisäselvitykset talouden tervehdyttämisestä eivät tyydyttäneet. Luostarilta vaaditaan erityistilintarkastusta, jossa on tarkasteltava erityisesti talouden saneeraussuunnitelman noudattamista.

Valamon luostarin tilikauden 2015 tappio on 245 000 euroa. Vastaavia lukemia löytyy myös menneiltä vuosilta. Tilinpäätöslukuja rumentavat mm. ison rakennuskannan ikääntymisestä johtuvat poistot. Viime vuoden tappiota pienentää luostarin saama 206 000 euron lahjoitus. Jokunen vuosi sitten tappiota paikattiin vanhan päärakennuksen palovakuutuskorvauksella. Luostari ei selvästikään tule toimeen noin 2,5 miljoonan euron vuotuisilla tuloilla, jotka ovat olleet laman vuoksi laskusuunnassa. ”Luostarin toiminta ei ole taloudellisesti terveellä pohjalla”, kirkollishallitus toteaa.

On talouden korjaamiseksi jotain koetettu tehdäkin. Tällä vuosikymmenellä luostarinmäellä on käyty ainakin kolmet yt-neuvottelut, viimeisimmät tänä syksynä 30-vuotisjuhliaan viettävässä Valamon opistossa, josta irtisanotaan kaksi ja osa-aikaistetaan kaksi työntekijää. Luostarin puolelta on uutisoitu vain yhdet lopputilit vuodelta 2013 liiketoimintajohtaja Veikko Haloselle, jonka saneeraustoimet eivät veljestöä miellyttäneet.

Otsikon kysymys viittaa talousvaikeuksissa painiskelevaan Kirkkomuseon säätiöön, jonka hallituksen uudeksi asiantuntijajäseneksi kirkollishallitus valitsi liikemies Pekka Viljakaisen. It-miljonäärinä ja Venäjän hallituksen talousneuvonantajana tunnettu Viljakainen rakennutti hiljattain Joroisiin hulppean tsasounan 40-vuotislahjaksi vaimolleen, joten näyttöä löytyy.

Viljakaisen tehtävänä on vahvistaa säätiössä talouden osaamista, jota totta vie tarvitaan. Museosäätiö syö jo toistamiseen kuormasta hakemalla ennakkoa loppuvuoden kuluihin seuraavan vuoden avustuksesta. Kirkollishallitus myönsi 20 000 euroa pyydetyn 55 000:n sijaan. Säätiölle on jo myönnetty lykkäystä loppuvuoden vuokranmaksuun. Selvitettävää riittää myös keskustalon remontin aikaisissa saatavissa museosäätiöltä.

Kovin kaksisissa kantimissa ei ole myöskään kirkon avustusten varassa elävien järjestöjen talous. PSHV sai lykkäystä viiden vuoden takaisen lainansa (45 000 e) takaisinmaksuun. Tätä taustaa vasten tuntuu kummalliselta, että kirkko laittoi vuosina 2014–2015 peräti 130 000 euroa Lappeenrannan kirkkopäivien kustannuksiin. Päiville osallistui viitisensataa kävijää, joten kirkon tuki yhtä kävijää kohden oli 260 euroa eli reilusti enemmän kuin millä valtio subventoi jokaista oopperalippua!

Miljonäärejä kirkossa totta vie tarvitaan, mutta taloustalkoiden loputtomuus huomioon ottaen – vieläkö haluat miljonääriksi?

Katso: Kirkollishallituksen päätöksiä 25.10.2016

Vladyka Vasilin kuuliaisuus

Harvoin saa luettavaksi yhtä iholle käyvää kuvausta kuuliaisuudesta ja nöyryydestä kuin arkkimandriitta Tiihonin kirjassa ”Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia”. Se on paitsi dokumentti Venäjän kirkon elämästä neuvostovallan puristuksessa, myös kertomus luostareissa ja kirkon hierarkiassa vaikuttaneista isistä. Tarkassa ihmiskuvauksessaan teos on uskollinen venäläisen kertomakirjallisuuden parhaille perinteille.

Kuuliaisuus on luostarikilvoituksen yksi edellytys köyhyyden ja naimattomuuden ohella. Se on tietysti jokaiselle kristitylle sovelias hyve, mutta erityisen vaikuttava on teoksessa esitetty kuvaus kuuliaisuudesta hierarkian korkeammilla portailla kuten vladyka (piispa) Vasilin tapauksessa.

Vladimir Rodzjanko oli taustaltaan aristokraatti, paennut vallankumousta jo viisivuotiaana Serbiaan, jossa myöhemmin avioitui ja vihittiin 25-vuotiaana papiksi. Titon Jugoslaviassa hän istui kaksi vuotta vankileireillä, siirtyi sitten Pariisin kautta Lontooseen, jossa toimitti Neuvostoliittoon suunnattuja BBC:n kirkollisia radio-ohjelmia.

Surožin metropoliitta Anthony (Bloom) esitti leskeksi jääneelle isä Vladimirille vihkiytymistä munkiksi, minkä jälkeen hänet vihittäisiin piispaksi Washingtoniin. Jokapäiväisten huolien ja suuren vastuun lisäksi piispuus venäläisten emigranttien parissa merkitsi köyhyyttä, joskus jopa suoranaista kurjuutta, minkä 65-vuotias piispakandidaatti hyvin tiesi.

Ennen munkiksivihkimystä isä Vladimir lausui: ”Isä Antoni, (…) siveyslupauksen suhteen kaikki on minulle selvää, samoin kuin köyhyyslupauksen, ja rukouksen. Mutta kuuliaisuudesta en tajua yhtään mitään!” Hämmästyneelle isä Anthonylle hän selvitti joutuvansa piispana antamaan käskyjä ja johtamaan ihmisiä. ”Kenelle minä siis olen kuuliainen, ketä minä tottelen?”

Hetken mietittyään metropoliitta vastasi: ”Sinun pitää olla kuuliainen jokaiselle ihmiselle, jonka kohtaat elämäsi varrella, mikäli hänen pyyntönsä ei käy yli voimiesi eikä ole ristiriidassa Evankeliumin kanssa.” Käsky oli isä Vladimirille mieluinen, mutta lähipiiri, johon kirjan kirjoittajakin lukeutui, sai kyllä kärsiä siitä.

Monia vuosia myöhemmin, kun piispa Vasili taas kerran vieraili Moskovassa, hänet pysäytti kadulla vanha mummo, joka oli autuaan tietämätön ketä puhutteli: ”Batjuška (pappi), auta sinä minua, siunaa huoneeni!” Ennen kuin seurassa ollut kirjoittaja ehti kissaa sanoa, piispa Vasili oli jo ilmaissut suostuvansa pyyntöön.

Tärkeät asiat jäivät sikseen ja seurue riensi Moskovan toiselle laidalle noutamaan ensin kodinpyhityksessä tarvittavaa välineistöä, ja sitten ruuhkaiseen metroon ja muutaman vaihdon jälkeen Moskovan laitakaupungille, josta vielä 40 minuutin matka täpötäydessä bussissa mummon asunnolle.

Lopulta piispa Vasili siunasi mummon kahdeksan neliön kokoisen huoneen yhtä syvällisen rukouksellisesti ja juhlavasti kuin toimitti jumalanpalveluksetkin. Sen jälkeen hän istahti pöytään onnellisen mummon kanssa nauttimaan teetä, pieniä kuivia rinkeleitä ja vanhaa kirsikkahilloa. Ottipa vielä lähtiessään kiitollisena vastaan mummon vaivihkaa työntämän ruplan setelin (Venäjällä on tapana maksaa toimituksista). ”Kiitos sinulle, pelastakoon Herra sinut! (Spasi Gospodi!)”, mummo virkkoi jatkaen: ”Nyt voin kuollakin tässä huoneessa onnellisena.”

Kirjassa on toinenkin kuvaus yllättävästä matkasta ja sen saamasta käänteestä, tällä kertaa 600 kilometrin päässä Moskovasta. Tiellä oli tapahtunut liikenneonnettomuus ja vladykaa pyydettiin lukemaan rukoukset vainajalle. Kävi ilmi, että vainaja oli vuosikaudet kuunnellut BBC:n lähetyksiä ja pitänyt isä Vasilia kaukaisena rippi-isänään, vaikkei ollut häntä tavannut. Vladyka puhkesi itkuun ja polvistui hengellisen lapsensa eteen.

- -
Teoksen tiedot:
Arkkimandriitta Tiihon (Ševkunov): ”Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia” (2016)
Julkaisija: Pyhän Kosmas Aitolialaisen Veljestö. Kustantaja: Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiö
Alkuperäisteos julkaistu Moskovassa 2011. Käännös: viitankantajanunna Jelena (Irmeli Talasjoki). Suomenkielinen teos on myöskin Valamon kirjakerhon jakelussa.

"Kastamatta jättäminen on uskonnollista heitteillejättöä"

Neutraalius ei ole nykyisin kovin hyvässä huudossa muualla kuin kasvatuksessa. Eilinen (2.10.) Hesari julisti kahdellakin otsikolla ”Naiseus ei ole koskaan neutraalia” ja ”Neutraalia asekauppaa ei ole”. Edellinen pyrki todistamaan, että naiseudesta on naiselle usein joko hyötyä tai haittaa ja jälkimmäinen taas sitä, että Buk-ohjustesteillä voi olla Suomelle kauppapoliittisia seurauksia.

Kirkollisen neutraliteettipommin purkajaksi ryhtyi puolestaan viime perjantaina (30.9.) Mikkelin piispa, TT Seppo Häkkinen Suomen Kuvalehden blogikirjoituksellaan ”Lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan”. Se löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Häkkinen arvostelee viime vuosina uskontokasvatukseen kohdistunutta neutraalisuuden vaatimusta, jonka varjolla on haluttu kieltää esimerkiksi kaikki päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuva uskonnonharjoitus. Tällainen neutraalisuus ei ole Häkkisen mukaan kaikkien katsomusten tasa-arvoa, vaan yhden katsomuksen, uskonnottomuuden, ylivaltaa. Se riistää lapselta oikeuden omaan uskontoon.

Häkkisen näkemys on helppo hyväksyä, vaikkakin hän kirjoittaa tietysti valtauskonnon edustajana. Ei ole näet mitenkään tavatonta, että oppilasainekseltaan monikulttuurisissakin kouluissa useimmin vieraileva päivänavauksen pitäjä on ev.lut. seurakunnan edustaja. Ortodokseja saati islaminuskoisia harvemmin edes pyydetään.

Blogitekstin fokus on kuitenkin lapsikasteiden laiminlyönnissä, mikä ikävä kyllä koskettaa yhä enemmän myös meitä ortodokseja. Lapsikasteiden määrä on nimittäin vähentynyt kirkossamme, mihin rekisterinpitäjä Harri Tajakka kiinnitti huomiota jo pari vuotta sitten.

Yhä useammin lapsi jätetään kastamatta sillä perusteella, että lapsi voisi sitten aikuisena päättää, mihin uskoo ja mihin liittyy vai uskooko ja liittyykö mihinkään. Häkkisen mukaan tämä kauniilta kuulostava ajatus on käytännössä lapsen uskonnollista heitteillejättöä. Se on myös suuri kasvatuksellinen harha, koska ihmismieleen ei jää mitään uskonnolle varattua lokeroa, joka ei aikuisikään mennessä täyttyisi jollain muulla, jos on täyttyäkseen.

Häkkinen muistuttaa, että jos lapsi jää vaille uskonnollista kasvatusta, hänellä ei ole välineitä myöhemmin arvioida uskontoja ja katsomuksia. Hyvää tarkoittavat kasvattajat tulevat piilottaneeksi lapselta oven, jonka löytäminen voisi myöhemmässä elämän vaiheessa olla ratkaisevan tärkeää.

Uskonnottomuutta on usein puolusteltu neutraalina maailmankatsomuksena. Häkkinen siteeraa dosentti Heikki J. Koskista, joka on kutsunut tällaista ajattelua neutraliteetti-illuusioksi. Koskisen mukaan katsomuksellisesti neutraalia lähtökohtaa ei ole olemassa.

Jos lapsi on jäänyt kastamatta, asian voi aina korjata ottamalla yhteyttä seurakuntaan. Kaste ja uskonnollinen kasvatus ovat vanhempien ratkaistavia asioita, joten vastuuta ei voi vierittää muille, ei toiselle puolisolle tai sekulaarille mielipideilmastolle. Laiminlyönnin seurausten kanssa jokaisen vanhemman on elettävä elämänsä loppuun saakka.