Kasteiden määrä romahti 2016

Kasteiden määrä näyttää jämähtäneen pysyvästi lasku-uralle kummassakin kansankirkossa. Luterilaisilla kasteet kääntyivät selvään laskuun jo vuonna 2011 ja ortodokseilla pari vuotta myöhemmin. Viime vuonna ortodoksien kasteluvut romahtivat jo alle 400:n, kun kasteiden määrä väheni 17 prosenttia edellisvuodesta. Kasteita oli vähemmän kuin kertaakaan sotien jälkeen.

Kasteiden voimakas väheneminen ei ole ainakaan vielä herättänyt ortodoksista kirkkoa toimintaan. Luterilaiset sitä vastoin ovat järjestäneet jo useana vuonna erityisiä kastepäiviä, jolloin kasteelle voi tuoda hiukan vanhempiakin lapsia. Näitä ”joukkokastamisia” on ollut etenkin pääkaupunkiseudulla, jossa kastamatta jättäminen on selvästi yleisempää.

Kastamattomuudessa on kyse siitä, että kristitty vanhempi tai molemmat jättävät lapsensa kastamatta. Ajatellaanko omassa kirkossamme, ettei jäseniin voi mitenkään vaikuttaa? Onko yksilönvapauden kunnioitus viety näin pitkälle? Kristus kehotti tekemään kaikista kansoista opetuslapsiaan ja me emme huolehdi edes omistamme!

Yksi merkittävä syy kasteiden määrän vähenemiseen on kirkon elämästä vieraantuminen. Myös kirkon kontakti jäseniin päin on meillä heikompi kuin luterilaisilla, joilla on sentään kattavaa seurakuntien kerhotoimintaa joka paikkakunnalla. Toissijaisiakin syitä löytyy roppakaupalla. Toinen vanhemmista ei ehkä kuulu kirkkoon lainkaan ja sekin vaikuttaa jollain tavoin asiaan. Jotkut vanhemmat taas elävät siinä harhaluulossa, että kastamatta jätetty voi sitten aikuisena itse päättää, mihin uskoo.

Seuraavassa kaaviossa havainnollistetaan kasteiden määrän muutosta 2000-luvulla. Kyse on suhteellisesta muutoksesta, jossa molempien kirkkojen lähtötaso on ilmaistu luvulla 100. Luterilaisilla se tarkoittaa 48 386 ja ortodokseilla 505 kastetta vuonna 2002. Ortodoksien suurempi vaihtelu johtuu kasteiden pienestä kokonaismäärästä, mutta suunta on sama.

Kasteiden määrä on laskenut noin 3/4:aan vuoden 2002 tasosta molemmissa kirkoissa.
Ortodokseilla kasteita oli 385 ja luterilaisilla 36 584 vuonna 2016. © Mikko Junes.

Kasteiden määrään vaikuttaa tietysti myös syntyvyyden voimakas lasku 2010-luvulla. Se on vähentynyt 61 000:n tasolta 55 000:n tasolle viidessä vuodessa. Lapsia syntyy Suomessa nyt yhtä vähän kuin 2000-luvun vaihteessa. Myös hedelmällisyysiässä olevien osuus kummankin kirkon jäsenistöstä on koko väestöön verrattuna alhaisempi. Luterilaisilla tähän vaikuttanee mm. kirkosta eroajien suuri määrä 20–29-vuotiaiden ikäryhmässä.

25–34 ja 35–44-vuotiaat ovat aliedustettuina molemmissa kirkoissa koko väestöön
verrattuna. Ortodokseilla iäkkäämpien osuus jäsenkunnasta on suurin. © Mikko Junes.

Kasteiden ohella myös ortodoksisen kirkon jäsenmäärä laski viime vuonna neljättä vuotta peräjälkeen. Vähennystä tuli 311 henkeä eli kolme kertaa enemmän kuin edellisvuonna. Menettäjinä olivat lähinnä Karjalan hiippakunnan seurakunnat, Kainuu ja Lappi, mutta myös Helsingin seurakunta. Jäsenmäärä kasvoi ainoastaan Turun, Tampereen, Kotkan, Lahden, Haminan ja Vaasan seurakunnissa.

Pääsyyksi jäsenmäärän laskuun on tarjottu vinoutuneesta ikärakenteesta johtuvaa korkeaa kuolleisuutta. Se ei ole kuitenkaan koko totuus. Myös kirkosta eroajien edelleenkin varsin suuri määrä (788) ja voimakkaasti alenevat kasteluvut verottavat jäsenistöä.

Yli 64-vuotiaiden osuus ortodoksien jäsenkunnasta on kuitenkin huomattavan suuri. Niinpä kuolleisuus on liki viidenneksen korkeampi kuin luterilaisilla ja kolmanneksen suurempi kuin koko väestössä. Vuositasolla se merkitsee noin 120–200 kuolintapausta lähes 800 kuolleen kokonaismäärästä.

Lähteinä käytetty Suomen ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sekä Tilastokeskuksen tilastoja. Kaavioiden kopiointi sivuston ulkopuoliseen käyttöön ilman lupaa on kielletty. 

Käräjätupa vai sairaala?

Ortodoksista kirkkoa on luonnehdittu hengelliseksi sairaalaksi, jossa hoidetaan synnintekojen haavoittamaa ihmistä. Kielikuva on kaunis, mutta petollinen. Heti alkuun pitää määritellä, puhutaanko tässä nyt kirkosta vai Kirkosta. Jos puhutaan (K)irkosta hengellisessä mielessä, metafora on ideaalitasolla ihan ok. Mutta jos puhutaan kirkosta organisaationa, hengellisen hoidon sijaan kyse on usein jostain aivan muusta.

Ortodoksit voivat onnitella itseään siitä, että suuret teologiset kähinät käytiin kauan sitten, ammoisilla ajanlaskun alkuvuosisadoilla. Sen jälkeen onkin kiistelty lähinnä hallinnollisista rajoista, suomeksi sanottuna vallasta, mikä on melko onnistuneesti naamioitu hengellisten arvovaltakiistojen kaapuun.

Tämä kaikki on tietysti mahdollista sen vuoksi, että kirkko on alusta pitäen jakautunut enemmän tai vähemmän itsenäisiin paikalliskirkkoihin, joiden rajat ovat menneet sekaisin jatkuvien kansainvaellusten vuoksi. Kun ortodoksisuus on sidoksissa kansallisuuksiin ja kulttuureihin, ristiriidat ovat ikään kuin sisäänrakennettuna kirkon organisaatioon. Tämä tuskin voi olla vaikuttamatta myöskään toimintaan ruohonjuuritasolla.

Ohitan nyt tässä yhteydessä puheet karjalaisortodokseista ja muista samoin kuin puheet käännynnäisistä ja syntymäortodokseista, vaikka nuokaan rajanvedot eivät ole vielä täysin historiaa. Maahanmuuton myötä ne ovat korvautuneet uusilla kielellisillä ja kulttuurisilla eroavaisuuksilla, joiden kanssa seurakunnissa kipuillaan vielä pitkään.

On vaikea sanoa, missä määrin vanhat rajanvedot vaikuttavat seurakuntien toimintaan ja ilmapiiriin, mutta kovin ristiriidattomalta ei meno vaikuta. On melkeinpä helpompi luetella seurakuntia, joissa ei ole jonkin sortin kähinää käynnissä kuin niitä, joissa on vaikeuksia elää ihmisiksi.

Kiistely kirkossa ulottuu vallan yliskammareista alimmille seurakuntatasoille saakka, eivätkä luostaritkaan ole siltä suojassa. Kirkko vaikuttaa aika ajoin enemmän käräjätuvalta kuin sairaalalta, kun seuraa vaihtelevista syistä eri puolilla syttyviä konflikteja. Ja samalla tavoin kuin vallanpitäjät yhteiskunnassa, ovat piispat kirkossa usein enemmän osa ongelmaa kuin puhtaasti sen ulkopuolella.

Olen todennut aiemminkin, että vuonna 2006 toteutettu kirkkolain uudistus on monessa suhteessa epäonnistunut. Kun piispojen suvereenia valtaa vahvistettiin, samalla vietiin seurakuntalaisilta välineet vaikuttaa vallan vääristymiin perustasolla. Kirkkolaissa ei ole mitään määräyksiä siitä, kuinka valtuuston valitseman seurakunnanneuvoston luottamus punnitaan. Pahimmissa tapauksissa neuvostosta voi muodostua ”vääryyttä harjoittava neuvosto”, jonka toimista tehdyt oikaisupyynnöt eivät johda mihinkään.

Vanhan tuomarinohjeen mukaan ”mikä ei ole kohtuus, ei ole lakikaan”. Tämän periaatteen soisi kirkastuvan myös kirkon ja seurakuntien hallinnossa toimiville. Lakipykälien taakse piiloutuminen osoittaa huonoa itsetuntoa ja heikkoa ihmistuntemusta. Sitä esiintyy kirkon kaikilla tasoilla pienimpiä seurakuntia myöten.

Ortodoksinen initaatioriitti?

Lukija varmaan hieraisee silmiään ja kysyy; mitäs epäselvää tuossa nyt on? Ortodoksihan initoidaan, toisin sanoen liitetään kirkon jäseneksi kasteen ja mirhavoitelun kautta. Kovin usein asia taitaa kuitenkin jäädä siihen. Kirkon jäsenyys syntyy, mutta miten on seurakunnan tahi paremmin sanoen jumalanpalvelusyhteisön aktiivisen jäsenyyden laita? Kokemus osoittaa, että valtaosalla se jää kovin lyhyeksi.

Eilisessä Hesarissa (HS 3.1.) toiminnanjohtaja Lena Hartikainen ehdotti uusille Suomen kansalaisille juhlaseremoniaa, jollainen on käytössä Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa. Tällä hetkellä kansalaisuuden myöntämisestä ilmoitetaan meillä koruttomasti tekstiviestillä. Uudet suomalaiset eivät tiedä, mitä heiltä odotetaan tai mitä merkitsee olla suomalainen.

Tänään sisäministeri Paula Risikko ennätti jo kertomaan, että ministeriö on lähettänyt kunnille suosituskirjeen juhlien järjestämisestä uusille kansalaisille Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi. Asia koskee vuosittain noin 10 000:tä uutta suomalaista, joista toivottavasti mahdollisimman moni saa kutsun myös jatkossa.

Suomen ortodoksiseen kirkkoon liittyy vuosittain lähes tuhat uutta jäsentä. Kirkkoon liittyjille järjestetään katekumeenikursseja ja papit varmaan kertovat, mitä jäsenyys merkitsee ja mitä se edellyttää. Kirkkokahvitkin usein järjestetään, ainakin jos liittyjiä on samalla kertaa useampia. Mutta millä tavalla uudet ortodoksit otetaan yhteisönsä aktiivisiksi jäseniksi ja miten heidät huomioidaan jatkossa?

Omassa seurakunnassani kaikki viime vuoden aikana seurakuntaan muuttaneet ja kirkkoon liittyneet on nyt kutsuttu kirjeitse Teofanian liturgiaan ja tervetuliaisjuhlaan kirkkokahvien yhteydessä. Päätös asiasta tehtiin tosin jo viisi vuotta sitten, mutta Hämeessä kun ollaan, toteuttaminen aina hiukan kestää. Jännä nähdä, kuinka moni noin 45–50 kutsutusta tulee paikalle.

Luulisin, ettei kovin moni seurakunta voi kehuskella uusien jäsenten ottamisella avosylin ja innostuneesti saati innostavasti vastaan. Omalla kohdallani aikanaan ainut yhteydenotto taisi olla Analogin tulo kirjekuoressa, sillä liittyminen tapahtui toisen seurakunnan pyhäkössä. Kun sitten menin oman seurakunnan liturgiaan, aktiivisen kanttorin ansiosta löysin pian itseni kirkkokuoron harjoituksista.

Paljon on tietysti kiinni liittyjästä itsestäänkin, mutta voisimme varmaan yhteisöinä olla aktiivisempia. Ortodoksisen opetuksen mukaan pelastus on yhteisöllinen asia, mutta tämä näkökohta ei oikein tahdo ulottua seurakuntaelämän alueelle. Yhteisöllisyyden rapautuminen ei tietenkään ole voinut olla vaikuttamatta myös kirkon elämään, vaikkei niin saisi olla ”meidän keskuudessamme” (Mark 10:43).

Yhteisön aktiivinen jäsenyys edellyttää, että vastuuta ja tehtäviä jaetaan sopivasti myös uusille tulokkaille. Heitä ei kuitenkaan saisi kuormittaa liiaksi muilta tekemättä jääneillä töillä eikä varsinkaan yhteisön ennakkoluuloilla. Yhteisö voi oppia tulokkailta vähintään yhtä paljon kuin tulokkaat yhteisöltään, joskus enemmänkin. Avointa mieltä siihen kuitenkin tarvitaan.