maanantai 13. kesäkuuta 2016

Ortodoksipapisto piispojen armoilla

Tuoreessa Ortodoksiviestissä (4/2016) on mielenkiintoinen haastattelu koskien pappeuden takaisin saamista 25 vuoden jälkeen. Siinä isä Pekka Helakallio tilittää tuntojaan tavalla, joka on varmasti piispojen mieleen. Hän ottaa pappeuden menettämisen täysin omalle kontolleen. Syykin on klassinen: uusi avioliitto.

Jutusta nousee kuin itsestään esille kaksi seikkaa, joihin kiinnitetään kovin vähän huomiota näissä tapauksissa: rippilasten kohtalo ja pappeuden palautuksen sattumanvaraisuus.

Helakallio mainitsee ensimmäisen pappisuransa aikana hänelle kertyneen pitkälti toista tuhatta rippilasta, mutta ei pohdiskele sen enempää heidän myöhempiä kohtaloitaan. Tähän asiaan ei ole yleensäkään kiinnitetty mitään huomiota, kun toimituskieltoja tai pappeuden menetyksiä määrätään. Rippilapset jäävät kuin nalli kalliolle ihmettelemään, miten tilanteeseen tulisi suhtautua ja miten toimia.

Pappeuden palautus käynnistyi Helakallion kertoman mukaan täysin sattumalta, kun hän oli taksisuharina kyyditsemässä Helsingin piispaa, metropoliitta Ambrosiusta. Ambrosiuksen kunniaksi on sanottava, ettei hän aikaillut asian kanssa. Ihmetystä herättää vain se, etteikö näihin toimituskiellossa oleviin tai pappeuden menettäneisiin pidetä mitään yhteyttä?

Haastattelun kainalojutussa mainitaan, etteivät toimituskiellot ole mitenkään harvinaisia kuten ei niiden purkaminenkaan. Sen sijaan kuulostaa oudolta, etteikö kielto olisi papille aina jonkinlainen rangaistus myös muissa kuin avioliitto- ja alkoholiongelmatapauksissa, jotka lienevät niitä yleisimpiä syitä.

Vuoden 2011 tammikuusta vuoden 2015 huhtikuun loppuun piispainkokous on määrännyt neljä pappeuden menetystä ja asettanut toimituskiellon tai jatkanut sitä seitsemälle papistoon kuuluvalle. Samana ajanjaksona pappeus on palautettu kahdelle ja toimituskielto kumottu neljän osalta. Viimeksi kuluneen vuoden ajalta tiedot puuttuvat, koska piispainkokouksen päätöksiä ei ole julkistettu kirkon sivuilla.

Yksitoista tapausta runsaan neljän vuoden aikana edustaa noin kuutta prosenttia papistomme kokonaismäärästä. Jos luvut suhteutetaan naapurikirkon (ev.lut.) papistoon, se merkitsisi arviolta 150–200 tapausta samassa ajassa. Sellaista määrää toimintakieltoja tuskin olisi määrätty ilman suurta julkista kohua. Tosin pappeuden kriteeritkin ovat siellä toisenlaiset.

Toimituskielto ei aina merkitse urakehityksen hyytymistä. Ainakin yhdessä tapauksessa diakoni on saanut pappisvihkimyksen vain parisen kuukautta toimituskiellon päättymisen jälkeen ja tullut valituksi vieläpä samana vuonna kirkkoherraksi! Mutta ylenmääräistä nöyryyttä sellainen luultavasti edellyttää.

Sitä vastoin pappeuden menettäneelle aika käy todella pitkäksi. Helakallion tapauksessa sen takaisin saamiseen kului neljännesvuosisata, eikä se ole edes mitenkään tavatonta. Tapaukset ovat tietysti täysin yksilöllisiä, mutta sellaisia ovat myös ratkaisutkin. Papisto on sanalla sanoen näissä asioissa piispojen armoilla. Ja auta armias sitä, joka piispansa suututtaa!

Ortodoksipapiston oikeusturva on lähes vitsi, sillä piispojen ja piispainkokouksen päätöksiin ei ole käytännössä mahdollista saada oikaisua. Tämä ei johdu pelkästään kanonisesta laista, sillä päätökset perustellaan yleensä kirkkolailla ja laki on tässä kohtaa puutteellinen. Myös tapauksista tiedottaminen on kirkon piirissä lapsenkengissään, saati että isättömiksi jääviä rippilapsia jotenkin hoidettaisiin ja ohjeistettaisiin.

PS. Tekstin näkökulma on tietoisen valinnan tulosta. Vierastan jotenkin sitä, että kirkossa ilmenevät puutteet ja epäkohdat usein hengellistetään. Näen sellaisen lähinnä vastuun pakoiluna.