Tyydymmekö liian vähään?

Ylen sivuilla julkaistiin eilen viiden kirkkonsa toimintaa kritisoivan ev.lut. papin haastattelut. Yhteiskuntakriitikko, eläintensuojelija, hevipappi, metsiensuojelija ja naispappeuden vastustaja kertoivat, millaista on koetella sananvapauden rajoja kirkon työntekijänä. Tosin yksi heistä oli saanut lopputilin ja toinen sai pitää työpaikkansa vasta KHO:n päätöksellä.

Kaikki haastateltavat perustelevat kriittistä kantaansa Raamatulla eli lähinnä Jeesuksen opetuksella ja toiminnalla. Se on toki mielekäs joskaan ei kovin ongelmaton lähtökohta kirkon toiminnan kriittiseen tarkasteluun ottaen huomioon, kuinka monitulkintaisesta tekstistä Raamatussa on paikka paikoin kyse.

Kristillinen kirkko operoi olevan ja tulevan rajapinnalla. Kirkon opetus ja toiminta tapahtuvat tässä ajassa, mutta fokus on tulevassa, tuonpuoleisessa. Itse pääkysymyksestä eli pelastuksesta on ev.lut. kirkon piirissä tunnetusti hyvinkin poikkeavia näkemyksiä, mutta painotuseroja on myös vanhojen kirkkojen opetuksessa.

Ylen jutussa haastatellut papit ovat koetelleet sanomisen rajojaan saarnastuolista käsin. Se on tietysti eri asia kuin kirjoittaa nettiin tai lehtien mielipidepalstoille. Kuulijakunta kirkossa on suppea (vuositasolla max. 10 %), mutta usein sitäkin uskollisempi osa kirkon jäsenistöstä. Sana kiirii jos on sanottavaa, sen kai tästä voi todeta.

Haastatteluista nousee esille pappien turhautuminen siihen, ettei kirkko tavoita perinteisin keinoin valtaosaa jäsenistään. Voin vain kuvitella, millaista on saarnata sunnuntaiaamuna suuressa kirkossa vaikkapa ruokkimisihmeestä viidellekymmenelle, kun Jeesus ruokkii tekstin mukaan samalla kertaa viisituhatta miestä ja lisäksi naisia ja lapsia (Matt. 14:13–21).

Syyt (ev.lut.) kirkon jäsenyyteen ovat tutkimusten mukaan moninaiset, mutta aktiiviseen seurakuntayhteyteen se perustuu vain harvoilla. Jos tämä on ongelma luterilaisille, sitä suuremmin sen tulisi vaivata myös meitä ortodokseja, joille liturgia ja eukaristia ovat kirkon opetuksen mukaan uskonelämän ydinaluetta.

Olevan ja tulevan rajapinnalla operoiva kirkko tuntuu turvalliselta, kun elämä on kääntymässä ehtoopuolelle. Myös ortodoksiseen kirkkoon liittyjistä valtaosa kuuluu keski-iän saavuttaneisiin. Kirkon jäsenyys ei kuitenkaan ole mikään henkivakuutuksen kaltainen asia, joka on voimassa kunhan laskut on maksettu. Kirkon jäseninä ja työntekijöinä (SIC!) tyydymme liian vähään, jos tähän tyydymme.

"Jos ja kun pelastus on Kristuksessa olemista, tästä seuraa myös luonnollisesti ja loogisesti kristityn vastuu tai velvollisuus elää kutsunsa mukaista elämää." Tämä apostoli Paavalin pelastusoppia käsittelevä tulkinta löytyy nuoren ja lahjakkaan teologin, Emil Antonin teoksesta "Katolinen Paavali" (2009). Olisko liikaa vaadittu – myös meiltä?

Jouluevankeliumi Huovisen mukaan

Jouluevankeliumi Luukkaan mukaan (Luuk. 2:1–20) lienee tunnetuin Raamatun kertomus, joka löytyy tässä muodossa vain Luukkaalta. Matteus omassa tekstissään vain toteaa lyhyesti Jeesuksen syntymän ja siirtyy narratiivissa eteenpäin. Muut evankelistat eivät puhu joulun tapahtumista mitään.

Luukas oli historioitsija ja pyrki evankeliumissaan yhtenäiseen esitykseen. Asiat piti laittaa aikajanalle ja sijoittaa syntymän kertomus alkuun, omalle paikalleen. Toki tieto syntymäajan tapahtumista oli kulkenut suullisesti eteenpäin, kunnes Luukas tai todennäköisesti hänen seuraajansa kirjasivat sen ylös.

Emerituspiispa Eero Huovinen (evl) on kirjoittanut aiheesta mainion kirjan ”Pitkä ilo. Joulun evankeliumi” (2002), jossa hän kohta kohdalta avaa kertomusta huovismaiseen tapaansa. Hänet tunnetaan pohdiskelevana kirjoittajana, joka tuo Raamatun tekstiä tähän päivään. Huovisen teksti on helppolukuista, mikä on teologilta jo suuri saavutus sinänsä. Siteeraan seuraavassa kirjan parhaita paloja oman valintani mukaan.

Jouluevankeliumin alun aikamuoto, siihen aikaan, on Huovisen mukaan muistutus nykyhetken ylikorostusta vastaan. Jotakin tärkeämpää on tapahtunut jo ennen meitä. Joulu on ollut valmis jo ennen minua ja minun valmistelujani. Joulun ilo perustuu siihen, että olennainen osa menneisyydestämme on kunnossa.

Verollepanon Huovinen tuo oivaltavasti nykyhetkeen toteamalla, että verot ovat virallista lähimmäisenrakkautta, yhteisen hyvän edistämistä. Muuttuisiko kriittinen suhde veroihin, jos ajattelisimme niitä lahjana, jouluverona? Pakollisiahan osa joululahjoistamme taitaa olla muutenkin.

Sivustakatsojana Joosef kelpaa Huovisen mukaan malliksi erityisesti joulunvieton kanssa kamppaileville miehille. Naisten ja lasten rinnalla riittää, että käyttäytyy kelvollisesti, ajattelee itsekseen, vähän ihmettelee eikä pelkää ottaa luokseen.

Betlehemin joulu on välttämätön, koska se on ainoa joulu, jolloin Jumala tuli ihmiseksi. Ilman sitä joulu on vain omien elämystemme ja toiveittemme varassa oleva juhla. Tarvitaan kaksi joulua, ensin Betlehemin joulu ja sitten sydämen joulu, tässä järjestyksessä.

Maria on paitsi neitsyt myös Jumalan äiti. Kun hän odotusaikanaan vieraili Elisabetin luona, tämä nimitti häntä ”Herrani äidiksi”. Mitä nuorelle morsiamelle oikein tapahtui, sitä kristityt ovat aina ihmetelleet. Neitsyen raskaaksi tulemisesta on Huovisen mukaan puhuttu vain varovasti. Ihmeet ovat kuin sateenkaaret, tosia mutta tavoittamattomia.

Joulun Poika ei tee miehistä naisia arvokkaampia, eikä Jumalan Pojalla voida puolustaa maskuliinisia asenteita. Marian poika ei ole Huovisen mielestä kannanotto sukupuolten väliseen arvokilpailuun. Korkeintaan se voi olla kriittinen muistutus miehille: älkäämme vedotko Poikaan oman asemamme pönkittämiseksi.

Enkeli on ilosanoman eli evankeliumin tuoja. Suuri ilo on olemassa ennen kuin yksikään paimen tai ihminen siitä kuulee. Se ei ole sisäsyntyistä ja inhimillistä, ja sen vuoksi siitä ilosta voi tulla todellista ja kestävää, pitkää iloa.

Joulu ei ole vain tasokasta tunnelmaa ilman sisältöä, eikä vain omiin muistoihin kohdistunutta kaihomielisyyttä. Marian tavoin voimme keskittyä tutkistelemaan sitä, mikä on tapahtunut ennen meitä. Joulun voima on siinä, ettei sitä tarvitse keksiä uudelleen. Ei ole pakkoa luoda uusia juhlimisen aiheita, koska Kristus on valmistanut juhlan.

Kirjoitus perustuu lähes kokonaisuudessaan Eero Huovisen tekstin siteerauksiin. 

2000-luvulle tuotua mielivaltaa?

Ortodoksinen kirkko on uskonyhteisö, jossa loistavan teologian ja synodaalisuuden vastapainoksi harrastetaan myös varsin itsevaltaisia menettelytapoja. Jotakin tällaista tulee mieleen, kun seuraa jälleen kerran yhtä valintaprosessia, tarkemmin sanottuna Helsingin metropoliitan suorittamaa papinvaalin ehdokasasettelua, joka vaikuttaa suorastaan valistuneen vallankäytön irvikuvalta.

Kirkkolain 63 §:n mukaan papinvaalissa "piispan on asetettava ehdolle enintään kolme ansiokkainta ja tehtävään sopivinta ehdokasta”. Jokainen huomaa, että pykälä mahdollistaa melkein millaisen ehdollepanon hyvänsä. Tällä kertaa piispa on jättänyt toisen kahdesta kärkihakijasta kokonaan ehdokasasettelun ulkopuolelle. Häntä ei siis voi valita tehtävään.

Piispan ehdokasasettelun luonteesta kertonee jotain sekin, että viime vuosina useita Helsingin hiippakunnan kirkkoherroja on tullut valituksi ensimmäisen ehdokassijan ulkopuolelta; Turussa ja Tampereella sijalta 3 ja Haminassa sijalta 2. Tällä kertaa ykkösehdokkaan valintaa varmisteltiin pudottamalla pätevä pappi pelistä pois jo etukäteen.

Vuoden 2006 kirkkolain uudistuksessa hiippakunnan piispasta tehtiin monessa suhteessa suvereeni toimija. Muutosta perusteltiin kanonisella perinteellä, vaikka kanonisuus sinänsä ei ole ollut viime vuosina kovin korkeassa kurssissa etenkään Helsingin hiippakunnassa. Monet vannovat silti kanonisuuden nimiin valistunutta despoottia (despota) odoteltaessa.

Suomen ortodoksisen kirkon hallinto on pitkälti kopioitu luterilaiselta kirkolta viime vuosisadan alussa. Kun kirkkoa kansallistettiin sitä samalla kansanvaltaistettiin. Vaaleilla valittavia seurakunnanvaltuustoja ja laajaa itsehallintoa ei tunneta muualla ortodoksisessa maailmassa, maallikkoenemmistöisestä kirkolliskokouksesta puhumattakaan.

Vuosituhannen vaihteessa innostuttiin kanonisuudesta siinä määrin, että vuoden 1969 kirkkolain mukana heitettiin romukoppaan eräitä kansanvaltaisen hallinnon periaatteita. Tokihan vanha laki oli kovin yksityiskohtainen esimerkiksi papiston rangaistusten suhteen, mutta nyt toimituskiellot on upotettu jonnekin piispan ja piispainkokouksen tulkinnallisen päätöksenteon hetteikköön ilman valitusoikeutta. Kirkollisten oikeusasteiden romuttamista monet ovat pitäneet suurena virheenä.

Vanhan asetuksen (179/1970) mukaan papinvaalin ehdokasasettelun suoritti ”hiippakunnan piispa yhdessä kirkollishallituksen kanssa”. Se turvasi kenties hiukan laajapohjaisemman harkinnan verrattuna nykyiseen käytäntöön, jossa jo pelkillä mielipide-eroilla piispan tai kirkkoherran kanssa saattaa tulla leimatuksi tehtävään sopimattomaksi.

Nykyinen kirkkolaki ja -järjestys kaipaavat monelta osin uudistamista. Vaalikäytäntöjen ja oikaisumenettelyjen lisäksi esimerkiksi seurakunnanneuvoston ja -valtuuston keskinäisiä toimivaltasuhteita olisi selkiytettävä. Kirkolliskokouksen maallikkoedustajien vaali on kuin suoraan hämärältä keskiajalta. Piilotettuja valtarakenteita on tuotava päivänvaloon, jos seurakuntalaisten luottamuksella hallintoa kohtaan on mitään merkitystä.

Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollinen dilemma on: kanonisuus vai kansanvaltaisuus? Kanonisen lain painoarvo on punnittu papiston osalta korkeimmissa oikeusasteissa ja havaittu vahvaksi. Mutta kuinka pitkälle sen uskottavuus riittää nyky-yhteiskunnassa ja kirkon valistuneen jäsenkunnan keskuudessa, on jo toinen kysymys.

”Vältä veroa, kirkosta eroa!”

Otsikko on lainattu vapaa-ajattelijoiden vanhasta sloganista, mutta sanottakoon selvyyden vuoksi, että en missään nimessä kehota ketään eroamaan kirkosta. Verovelvollisuus määräytyy vuoden viimeisen päivän tilanteen mukaan, joten eiköhän asia nouse taas lehtien palstoille. Otsikon tavoitteeseen pääsee myös hankkimalla palkkatulon sijaan pääomatuloa, josta ei makseta lainkaan kirkollisveroa. Senhän ”fiksummat” ovat jo hoksanneet aikoja sitten kuten verouutisista on voinut havaita.

Keskimääräinen kirkollisveroprosentti vuonna 2013 oli ev.lut. seurakunnilla 1,41 prosenttia ja ortodokseilla 1,90 prosenttia. Luterilaiset selviävät menoistaan pienemmällä prosentilla, koska maksajia heillä on karkeasti 60–70 kertaa enemmän.

Kirkollisverossa ei kuitenkaan kannata tuijottaa pelkästään seurakunnan veroprosenttia. Vero on käytännössä progressiivinen eli sen suuruus riippuu verovähennyksistä. Esimerkiksi suuri asuntolaina tai korkeat työmatkakustannukset vähentävät kirkollisveron määrää. Alle kymppitonnin vuotuisista eläketuloista ja jonkin verran alemmista palkkatuloista ei mene kirkollisveroa lainkaan.

Ortodoksisten seurakuntien maksuunpantu kirkollisvero oli viime vuonna yhteensä 15,3 miljoonaa euroa. Huomattava osa siitä maksetaan keskusrahastomaksuna kirkon yhteisiin menoihin. Veropotista kolmanneksen (5,3 Me) kerää Helsingin seurakunta. Joensuun seurakunnan osuus on 1,5 Me, Kuopion 1,2 Me ja Tampereen 860 tuhatta euroa. Muiden seurakuntien kirkollisveron määrä vaihtelee Turun 600 tuhannen ja Kiuruveden 105 tuhannen euron välillä.

Seurakuntien verotulot kuluvat suurimmaksi osaksi palkkoihin ja kiinteistökuluihin. Muuhun kuin jumalanpalvelustoimintaan jää ainakin pienemmillä seurakunnilla lopulta melko vähän rahaa.

Valtiovarainministeriön selvityksen 1) mukaan Suomen ortodoksisella kirkolla ja seurakunnilla oli vuonna 2011 yhteensä 200 päätoimista työntekijää ja lisäksi osa-aikaisia ja sijaisia. Seurakuntien henkilöstökulut olivat 8,3 miljoonaa euroa ja kirkon keskushallinnon 2,4 miljoonaa euroa. Keskushallinto saa lähes vastaavan summan valtionavustusta.

Ortodoksisilla seurakunnilla on selvityksen mukaan noin 130 kirkkoa ja rukoushuonetta. Kirkon kiinteistökartoituksen mukaan kirkolliseen toimintaan tarkoitettuja rakennuksia olisi peräti 188 kappaletta. Sata vuotta tai vanhempia rakennuksista on 23. Kirkkorakennusten ylläpitokustannukset vuonna 2011 olivat yhteensä 2,8 miljoonaa euroa.

Kirkon ja seurakuntien nuorisotoimintaan käytettiin viisi vuotta sitten VM:n selvityksen mukaan yhteensä vajaa miljoona euroa vuodessa. Diakoniatyöhön kului puolisen miljoonaa, mikä kuulostaa todella vähäiseltä ottaen huomioon, kuinka paljon asiasta kuitenkin puhutaan.

Hidas talouskasvu, kasvava työttömyys ja ansiotulojen korvautuminen pääomatuloilla nakertavat kirkollisveron tuottoa. Kirkosta eroajien tilalle on sentään siunaantunut uusia jäseniä ja veronmaksajia. Mutta mistä ryhdytään säästämään, kun kustannukset kuitenkin nousevat, ja yksinomaan 30 merkittävimmän kirkollisen kiinteistön korjausvelaksi on arvioitu noin 30 miljoonaa euroa?

Pappien ja kanttoreiden palkkakustannuksista on nykynormeilla ja sopimuksilla vaikea säästää, eikä heitä muutenkaan ole aina riittävästi. Myös käytössä olevista kiinteistöistä on viisasta pitää hyvää huolta ja tehdä peruskorjaukset ja huoltotoimet ajallaan. Entä hallinto, onko kirkolla sellaisia tehtäviä tai rakenteita, joista voisi luopua?

Väestökirjanpidon kustannukset kirkolle ovat VM:n selvityksen mukaan noin 200 tuhatta euroa vuodessa, joten yksin siitä luopumalla ei kovin pitkälle pötkitä. Hiippakuntahallintoon menee kohtuullisen iso siivu rahaa, koska piispojen korkeahko palkkataso periytyy ajalta ennen vuotta 2007, jolloin valtio maksoi suoraan piispojen palkat. Kirkkomuseon säätiöiminenkään ei paljoa auttanut, koska museo vaatii kuitenkin tukea.

Kirkon kauhuskenaario liittyy verotusoikeudesta luopumiseen pakon edessä. Sellaista ei onneksi ole näköpiirissä. Tapahtuessaan se merkitsisi nykyisten rakenteiden romahtamista. Suomalainen maksaa mieluummin veroja kuin lahjoittaa ainakaan samanaikaisesti suuria summia hyväntekeväisyyteen. Katolisella kirkolla Suomessa ei ole verotusoikeutta vaan ainoastaan vapaaehtoinen jäsenmaksu (1,5 % tuloista). Sen tuotto on vain muutamia euroja jäsentä kohti vuodessa. Pienituloiset maksavat, rikkaat eivät. Papit saavat asunnon lisäksi 350 euron kulukorvauksen kuukaudessa. Kuulostaako houkuttelevalta?

1) Valtiovarainministeriö: Evankelis-luterilaisten ja ortodoksisten seurakuntien sekä muiden uskonnollisten yhteisöjen yhteiskunnallisista tehtävistä aiheutuvien kustannusten korvaaminen (2013).