tiistai 16. lokakuuta 2018

Virtuaalikirkko

Hämeenlinnaan on puuhattu uutta ortodoksista kirkkorakennusta kohta kymmenen vuotta. Vuonna 1962 rakennettu kirkko on toki tullut peruskorjausikään jo huomattavasti aiemmin, mutta Hämeessä kun ollaan, hitauskin tuntuu kiiruhtamiselta. Tunnen piston sydämessäni, että hanke on yhä edelleen alkutekijöissään.

Aloitteeni pohjalta kirkon peruskorjauksen ja laajennuksen suunnittelijaksi otettiin itäistä kirkkoarkkitehtuuria tunteva henkilö, jolla oli näyttöä vastaavasta työstä. Luonnoksia alkoi syntyä melkeinpä liukuhihnalta ja niihin ihastuttiin. Rahaakin seurakunnalla oli, joten hanke tuntui olevan mahdollisuuksien rajoissa.

Jossain vaiheessa kysyttiin rakennusliikkeiden hinta-arvioita ja paljastui, että arkkitehti oli arvioinut kustannukset raskaasti alakanttiin. Pettymys valtasi alaa ja usko alkoi horjua. Sopassa oli alun alkaenkin liikaa hämmentäjiä, eikä hiippakunnan johdon kapustakaan aina pyörinyt samaan suuntaan kuin muilla.

Rakennushanke oli välillä pitkiäkin aikoja mietintävaiheessa. Peruskorjaus oli vaihtunut uudisrakennukseksi entisen paikalle, mutta ongelmia riitti muidenkin kuin Museoviraston kanssa. Yksi keskeisiä oli, ettei hankkeella edelleenkään ollut suvereenia ja osaavaa vetäjää. Arkkitehti vaihtui ja uusia asiantuntijoita ilmaantui, mutta suunnitelmien kustannusarviot olivat yhä höttöisellä pohjalla.

Keväällä 2017 jysähti sitten iso kivi niskaan; huomattava osa seurakunnan sijoitusvarallisuudesta oli kadonnut kavalluksen myötä taivaan tuuliin. Sellaisessa tilanteessa rakennushankkeesta tulee äkkiä kakkoskategorian asia. Yhteisön aika, energia, ja tahto suuntautuvat siihen, että päästään taas jollain tavalla jaloilleen, elävien kirjoihin.

Eiliseksi seurakuntalaiset oli sitten kutsuttu koolle keskustelemaan ajankohtaisista asioista. Uutena kantona kaskeen on ilmaantunut kirkon hallinnonuudistus, jossa Hämeenlinnan ja Lahden seurakunnat aiotaan liittää Turun ortodoksiseen seurakuntaan. Kukaan näistä kolmesta ei sitä halua, mutta kirkollishallituksella on asiassa viimeinen sana.

Tilaisuudessa keskusteltiin myös rakennushankkeesta. Epätietoisuutta on siitä, kuinka seurakunnan sijoitusomaisuuden käy ja kuka siitä jatkossa päättää. Saadaanko uutta kirkkoa koskaan rakennettua vai joudutaanko ehostamaan vanhaa? Entä meneekö nykyinen kirkko terveyssyistä peräti käyttökieltoon? Runsaan 900 jäsenen seurakunta joutuu hajottamaan voimiaan kovin monelle rintamalle.

Supistuvan jäsenmäärän vuoksi lienee selvää, ettei seurakunnalla ole edellytyksiä säilyttää itsenäisyyttään. Monille mieluisampi kumppani löytyisi kuitenkin pääradan ja moottoritien suunnasta Tampereelta. Hämeenlinnalla on tamperelaisten kanssa yhteistyötä ja yhteistä historiaa. Mihin tämä tieto on kadonnut kirkon hallinnon uudistajilta?

Entäpä tuo otsikon virtuaalikirkko, mitä se tarkoittaa? Kirjoittaessani ajattelin niitä lukuisia uuden kirkon luonnospiirustuksia, joita on vuosien varrella valmistunut. Niistä muodostuu se virtuaalinen kirkko (oletettu ja periaatteessa mahdollinen), joka odottaa vielä tulemistaan muodossa tai toisessa. Toivottavasti minäkin ehdin sen vielä nähdä.

PS. Toimin Hämeenlinnan seurakunnanneuvoston jäsenenä vuosina 2012–2015.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Jännän äärellä

Suomen ortodoksisessa kirkossa on meneillään ikioma sote-/maakuntauudistus, jossa seurakuntien määrää aiotaan supistaa 21:stä seitsemään vuoteen 2020 mennessä. Yli kolmannes seurakunnista kuitenkin vastustaa hanketta, jonka taloudellisia ja muita vaikutuksia ei ole selvitetty riittävästi. Uudistusta tehdään lisäksi suurella kiireellä. – Kuulostaako tutulta?

Kirkon hallintoa on yritetty uudistaa ylhäältä käsin koko vuosikymmen ilman tulosta. Seurakunnilla on vahva itsehallinto ja ne ovat pitäneet puolensa. Seurakuntien yhdistämisiä perustellaan väestön valumisella Etelä-Suomeen, mikä heikentää erityisesti Itä-Suomen pienten seurakuntien toimintaedellytyksiä.

Tällä kertaa uudistajat näyttävät pelanneen varman päälle jättäessään Helsingin seurakunnan muutosten ulkopuolelle, vaikka sen pilkkomisesta on puhuttu jo vuosia. Helsingissä on kuitenkin kolmannes kirkon jäsenistöstä, joten sen edustajat kirkolliskokouksessa ja kirkollishallituksessa käytännössä päättävät, kuinka uudistuksen lopulta käy.

Uudistuksen vastustus on tiukinta Itä-Suomessa kuten arvata saattaa. Seurakuntien lausunnoista käy ilmi, että liikkeelle on saatettu myös muunneltua totuutta seurakuntaliitosten vauhdittamiseksi. Kolme itäisen Suomen seurakuntaa katsookin, että niillä on riittävät edellytykset jatkaa itsenäisenä, joten seurakuntia ei pitäisi liittää pakolla yhteen.

Pakkoliitoksia vastustava Nurmeksen, Saimaan (ent. Mikkeli ja Varkaus) sekä Taipaleen seurakuntien yhteinen kirkolliskokousaloite on parhaillaan piispainkokouksen lausunnolla.

Uusia suurseurakuntia vastustetaan myös eteläisessä Suomessa. Turun, Hämeenlinnan ja Lahden seurakunnat suhtautuvat hankkeeseen suurella varauksella, eikä kasvava Turun seurakunta näe siinä mitään hyvää, päinvastoin; Häme on kaukana kuin itä lännestä, eikä maakunnilla kuten seurakunnillakaan ole mitään toiminnallisia tai taloudellisia yhteyksiä keskenään.

Hämeenlinnaa painaa huoli seurakunnan merkittävän sijoitusvarallisuuden kohtalosta. Sitä on kerätty pitkään seurakunnan pääkirkon tulevaa rakennushanketta varten, mutta nyt potilla näyttäisi olevan useampiakin jakajia. Liitoshankkeen taloudelliset vaikutukset ovat jääneet seurakunnilta pimentoon.

Ehkä kovinta tekstiä hankkeen huonosta valmistelusta tulee Kajaanin seurakunnalta: ”Mallin toimivuus, tarkoituksenmukaisuus ja taloudellisuus ovat pelkkien arvailujen varassa. Näin löyhin perustein ei suurta muutosta pidä tehdä”, seurakunta toteaa lausunnossaan.

Arkkipiispa Leo näyttää asettaneen koko arvovaltansa liitoshankkeen taakse. Helsingin jättäminen rauhaan ja tavaton kiire puhuisivat sen puolesta, että hän haluaa uudistuksesta niin sanotusti sulan hattuunsa ennen eläkepäiville vetäytymistä.

Kumpi lie aiemmin maalissa, sote vai suurseurakunnat? Olemme siis jännän äärellä.

LUE MYÖS:
Ylen juttu aiheesta (28.8.2018)
Seurakuntien lausunnot uudistuksesta