Mihin katosivat liturgian laulettavuus ja runollinen kauneus?

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Analogin nettisivuilla ja julkaistaan nyt uudelleen viikonvaihteessa Tampereella järjestettävien kirkkolaulupäivien kunniaksi.

Jo parisen vuotta kirkkokansa on ihmetellyt, mikä uuden nuottiliturgian teksteissä on vialla, kun ne eivät tahdo istua kuorolaisten suuhun. Omat epäilyni heräsivät heti kirjan ilmestyttyä, mutta kovin hiljaa ovat tähän asti asiasta olleet kirkkomusiikin ammattilaiset.

Kesällä ilmestyneen Ortodoksia-aikakausijulkaisun numerossa 52 ongelmaa ruoditaan nyt ensimmäistä kertaa julkisuudessa. Säveltäjä Jari Knuutinen Polvijärveltä käy artikkelissaan seikkaperäisesti lävitse Jumalallisen liturgian (2011) tekstillisiä ja muitakin puutteita.

Knuutinen myöntää, että vanhassa nuottiliturgiassa (1954) oli joitakin tekstikohtia, jotka saattoivat viedä nykykuulijan ajatukset sivuraiteille. Toisaalta siinä oli myös runollista kauneutta, jota uudesta versiosta puuttuu. Uudet tekstit kuulostavatkin hänestä paikoin lähes kapulakielisiltä vanhaan verrattuna.

Uuden nuottiliturgian tekstit tehtiin piispainkokouksen päätöksellä vuoden 1992 raamatunkäännöksen mukaisina. Mutta se, mikä luettuna kuulostaa hyvältä ja ymmärrettävältä, ei välttämättä enää toimikaan vanhan melodian mukaan laulettuna.

Ymmärrettävyyttä siis haluttiin lisätä, mutta onko aivan kaikkea tarpeen heti ymmärtääkään? Ortodoksisten jumalanpalvelusten kieli avautuu kyllä kirkkoon liittyjillekin, kunhan käy ahkerasti palveluksissa. Siitä tulee ajan oloon uskon äidinkieltä, josta ei millään malttaisi luopua.

Knuutisen mukaan tutut tekstit ja rakkaat melodiat muodostavat niihin tottuneille oman maailmansa, jossa sanojen osin vanhahtava runollisuus vain vahvistaa palvelusten mystisyyttä. Tähän lisäisin, että mysteeristähän liturgiassa on joka tapauksessa kysymys!

Knuutinen muistuttaa, että kun tekstiä muokataan ymmärrettävään muotoon, se samalla arkipäiväistyy. Hän kysyykin, kuinka näillä ehdoilla voidaan säilyttää tekstin laulettavuus ja runollinen kauneus?

Yhtenä esimerkkinä on autuudenjulistus eli 3. antifoni, jossa vanhan tekstin tasaisen säännöllisen rytmin luoma hypnoottisuus tuntuu Knuutisen mielestä uudessa versiossa haalentuneen. Lisääntyneiden konsonanttien ja vähentyneiden vokaalien sekä poukkoilevan sanarytmin vuoksi teksti on menettänyt laulettavuuttaan ja ilmaisuvoimaansa.

Knuutinen kysyykin, olisiko laulettavia kirkollisia tekstejä tarkistettaessa käytettävä konsultteina laulutekstien ammattilaisia samaan tapaan kuin näyttämötekstejä suomennettaessa on jo pitkään tehty? Tähän on helppo vastata: ehdottomasti olisi!

PS. Ortodoksia on mielenkiintoinen julkaisu, mutta sen saatavuudesta ei ole tietoa.
PPS. Jari Knuutinen tunnettiin 1980-luvun alussa Se-yhtyeen keulahahmona nimellä Yari.

Kirkon hallinto uusiksi?

Marraskuun lopulla Valamossa koontuvan kirkolliskokouksen pitäisi polkaista käyntiin viisivuotinen hallinnonuudistus, jonka tavoitteista tai toteutustavoista ei ole selkeää yhteistä näkemystä. Kirkollishallitus näet esittää seurakuntien päätösvallan keskittämistä hiippakuntiin ja seurakunnanvaltuustojen lakkauttamista. Kirkollisverojen keruukin siirtyisi mahdollisesti kirkon keskushallinnolle.

Ehdotuksen taustalla ovat useiden Pohjois- ja Itä-Suomen seurakuntien talousvaikeudet ja pitkään jatkunut avustaminen. Pienet seurakunnat uhkaavat kuihtua käsiin, koska väki kaikkoaa keskuksiin. Voittajia ovat olleet muuttoliikettä ja maahanmuuttoa vastaanottaneet Etelä-Suomen seurakunnat. Terveitä ja sairaita yritetään siis hoitaa samoilla lääkkeillä eli hallintoa keskittämällä.

Esitystä perustellaan kanonisella perinteellä viitaten myös kirkkolain 6 §:ään, jonka mukaan ”Kirkon perusyksikkö on hiippakunta”. Kanonien laatimisen aikoihin hiippakunta tosin tarkoitti lähinnä suurehkoa kaupunkiseurakuntaa, ei sentään puolta valtakuntaa kuten meillä. Kirkon tosiasiallinen perusyksikköhän on jo pitkään ollut seurakunta, tahi paremmin sanoen pyhäkköseurakunta, yhteiseen jumalanpalvelukseen kokoontunut kirkkokansa ja papisto.

Kanoneilla perustellaan myös piispan toimivallan kasvattamista käytännön seurakuntatyöhön liittyvissä kysymyksissä. Näin on kuulemma ollut myös muinaisina aikoina. Ehdotuksessa ei suoraan puhuta siitä, miten taloudellinen päätöksenteko järjestettäisiin, mutta rahastahan tässä kaikessa on viime kädessä kysymys. Piispoille halutaan lisää valtaa myös talousasioissa.

Kirkollishallituksen esitys poikkeaa aika tavalla siitä, mitä Kirkon hallinnon kehittämisen jatkotyöryhmä lausui elokuun lopulla. Työryhmä totesi, ettei kirkolla ole pidemmän päälle varaa julkishallinnon tyyppiseen moniportaiseen hallintoon, koska varoja tarvitaan kirkon perustyöhön: jumalanpalvelusten hoitoon, uskonnonopetukseen, opetusmateriaalin tuotantoon ja diakoniaan. Työryhmä ei kuitenkaan esittänyt seurakuntien päätösvallan kaventamista tai sen keskittämistä hiippakuntiin.

Hiippakuntapiispojen osalta mainittu hallintotyöryhmä pohdiskeli myös sellaista vaihtoehtoa, että ainakin osa piispoista hoitaisi tehtäväänsä sivutoimisesti eli saisi toimeentulonsa jostain muusta työstä. Näinhän puolet kirkon vihitystä papistosta toimii jo tällä hetkellä.

Jokainen ymmärtää, ettei 60 000 suomalaisen ortodoksin hallinnoimiseen tarvita näin raskasta koneistoa kuin meillä nyt on. Mutta onko tätä päivää sekään, että toimivaltaa keskitetään piispoille asioissa, jotka eivät kuulu heidän ydintehtäviinsä ja joihin heillä ei ole myöskään tarvittavaa koulutusta?

Näkymättömyyden pitkät perinteet

Ortodoksit kautta Suomen ovat ihmetelleet Museoviraston vastustavaa kantaa Hämeenlinnan ortodoksisen kirkon purkusuunnitelmiin. Seurakunta haki kesällä purkulupaa aikomuksenaan rakentaa nykyiselle paikalle ortodoksisen kirkon näköinen kirkko ja seurakuntakeskus.

Museovirastolle ja Hämeen ELY-keskukselle se ei sopinut. Edellinen vetosi rakennuksen kulttuurihistorialliseen arvoon ja jälkimmäinen myös perinne- ja kauneusarvojen säilyttämiseen.

Museoviraston mielestä rakennus ”edustaa harvinaista tyylisuuntausta Suomen ortodoksikirkoissa”. Todella harvinaista, sillä jos kirkon tyhjentää ja ottaa vinoristin katolta, sitä ei kukaan tunnista ortodoksipyhäköksi. Vastaavanlaisia rakennuksia on tehty luterilaisille seurakunnille pilvin pimein.

Hämeenlinnan kirkko rakennettiin ortodokseille korvauksena Rantatorin kirkon tontin ottamisesta muuhun käyttöön vuonna 1962. Arkkitehti Mika Erno suri elämänsä ehtoopuolella sitä, että kirkko piti tehdä mahdollisimman halvalla. Se oli ulkopuolisen maksajan tahto ja se näkyy rakennuksesta.

Aikalaistodistajien mukaan seurakuntalaiset ottivat ”lahjan” vastaan pitkin hampain. Kannaksella ja muilla luovutetuilla alueilla oli näet totuttu toisenlaiseen estetiikkaan. ”Kyyrölän paloasemaksi” kirkkoa pian kutsuttiinkin, eivätkä seurakuntalaiset ole myöhemminkään tunteneet sitä omakseen.

Hämeenlinnassa on pitkät perinteet ortodoksisuuden tekemisellä näkymättömäksi ulkopuolisten toimesta. Varuskuntakirkko tuhottiin ja häpäistiin liki sata vuotta sitten. Lopputulos sinetöitiin 1920-luvun muutostöissä. Ernon suunnitelma oli jatkoa näille toimille joskin kultivoituneemmassa muodossa.

Osoittaa museoväeltä huonoa kulttuurin ja historian syvärakenteiden tuntemusta, jos ortodoksit tahdotaan kahlita ikiajoiksi näihin surullisiin muistoihin. Mitähän Euroopan ihmisoikeusneuvostossa mahdettaisiin asiasta ajatella?

PS. On historian ironiaa, että varuskuntakirkon apsis jäi purkamatta, kun rakennus muutettiin 1920-luvulla kirjastoksi. Puolikaaren muotoinen alttariuloke näkyy edelleen rakennuksen itäpäädyssä.

Löytöretkelle omaan kirkkoon

Otsikko on tällä kertaa lainattu Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan kampanjasta, jolla järjestö pyrkii saamaan seurakuntalaisia liikkeelle ja tekemään myös itseään tutummaksi kirkon jäsenille. Tapahtuma järjestettiin lokakuussa Hämeenlinnassa ja seuraavaksi sellainen on marraskuun lopulla Rovaniemellä.

Löytöretken aiheena ovat kunkin kirkon ikoneihin ja muihin pyhiin esineisiin liittyvät tiedot ja tarinat sekä kirkon elämään liittyvät kysymykset. Hämeenlinnassa piispa Arsenin ja isä Sergius Collianderin esityksiä kuunneltiin hyvin kiinnostuneena, ja tapahtuma sai liikkeelle myös seurakunnan ulkopuolisia.

Ajatus, että ortodoksi lähtee löytöretkelle omaan kirkkoonsa, on monella tavalla raflaava. Eikö ortodoksin kuuluisi tuntea oma kirkkonsa ja sen pyhät perinteet muutenkin? Niihinhän voi tutustua jumalanpalveluksissa jokaisena viikonloppuna ja paastokaudella vielä useammin.

Tässä kohtaa on todettava, että opiskeltavaa riittää kyllä ahkerallakin kirkossakävijällä. Mutta miten huonossa jamassa mahtaakaan olla ortodoksisuuden tuntemus niillä, jotka eivät käy lainkaan jumalanpalveluksissa tai joille oman kotiseurakunnan pyhäkkö on jäänyt vieraaksi? Heitäkin ilmeisesti on, kuten isä Sergius seurakuntatiedotteemme haastattelussa arveli.

Jokainen minua vähänkin tunteva huomaa, että nyt pääsin mieliaiheeseeni. En juutu siihen pitkäksi aikaa, koska olen jonkin verran puhunut ja kirjoittanut siitä aeiemminkin. Jospa miettisimme, mikä meitä estää käymästä kirkossa?

Löytöretkeläisiä Hämeenlinnan kirkossa kuulemassa piispa Arsenin esitystä.

Kaikki tiedämme, että jonkin tärkeän asian laiminlyönti nousee ennen pitkää sen tekemisen esteeksi. Olipa kyse luvatusta kylässäkäynnistä tai lenkillelähdöstä, se on sitä vaikeampaa, mitä pidemmälle lähtö lykkääntyy. Oma saamattomuus nolostuttaa, kun törmäämme ihmiseen, johon emme ole lupauksista huolimatta pitäneet yhteyttä.

Nyt olisi helppoa heittäytyä yleväksi ja julistaa, että kirkossa meillä on ystävä, joka ei hylkää huonollakaan hetkellä. Niinhän asia tietysti onkin. Ihmisinä me vain niin helposti ryhdymme miettimään, mitä muut meistä ajattelevat. Sanalla sanoen, emme enää kehtaa lähteä.

Kirkossakäynnille voi tietysti olla monia käytännön esteitä kuten pitkät kirkkomatkat, kyydin puute, väsymys, vuorotyö, sairaudet, lastenhoito ja ruuanlaitto, viikolla tekemättä jääneet kotityöt sekä omat tai lasten harrastukset. Mitä pidemmälle listaa jatkaa, sitä köykäisemmiksi käyvät perustelut.

Myös jumalanpalvelusten sisältö ja merkitys on voinut jäädä joillekin vieraaksi. Nehän ovat melko vaativia jo yksin pituutensa vuoksi, jos verrataan vaikkapa luterilaisten moneen kertaan muokattuihin ja lyhennettyihin palveluksiin. Silti kannattaisi yrittää.

Joku Lintulan sisarista oli taannoin vastannut aika osuvasti kysyjälle, joka oli ihmetellyt sitä, kuinka sisaret päivästä päivään jaksavat nousta varhain aamulla kirkkoon. ”Ei se meistäkään aina niin hauskaa ole, mutta sinne vain on mentävä. Kyllä siihen tottuu!”