Löytöretkelle omaan kirkkoon

Otsikko on tällä kertaa lainattu Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan kampanjasta, jolla järjestö pyrkii saamaan seurakuntalaisia liikkeelle ja tekemään myös itseään tutummaksi kirkon jäsenille. Tapahtuma järjestettiin lokakuussa Hämeenlinnassa ja seuraavaksi sellainen on marraskuun lopulla Rovaniemellä.

Löytöretken aiheena ovat kunkin kirkon ikoneihin ja muihin pyhiin esineisiin liittyvät tiedot ja tarinat sekä kirkon elämään liittyvät kysymykset. Hämeenlinnassa piispa Arsenin ja isä Sergius Collianderin esityksiä kuunneltiin hyvin kiinnostuneena, ja tapahtuma sai liikkeelle myös seurakunnan ulkopuolisia.

Ajatus, että ortodoksi lähtee löytöretkelle omaan kirkkoonsa, on monella tavalla raflaava. Eikö ortodoksin kuuluisi tuntea oma kirkkonsa ja sen pyhät perinteet muutenkin? Niihinhän voi tutustua jumalanpalveluksissa jokaisena viikonloppuna ja paastokaudella vielä useammin.

Tässä kohtaa on todettava, että opiskeltavaa riittää kyllä ahkerallakin kirkossakävijällä. Mutta miten huonossa jamassa mahtaakaan olla ortodoksisuuden tuntemus niillä, jotka eivät käy lainkaan jumalanpalveluksissa tai joille oman kotiseurakunnan pyhäkkö on jäänyt vieraaksi? Heitäkin ilmeisesti on, kuten isä Sergius seurakuntatiedotteemme haastattelussa arveli.

Jokainen minua vähänkin tunteva huomaa, että nyt pääsin mieliaiheeseeni. En juutu siihen pitkäksi aikaa, koska olen jonkin verran puhunut ja kirjoittanut siitä aeiemminkin. Jospa miettisimme, mikä meitä estää käymästä kirkossa?

Löytöretkeläisiä Hämeenlinnan kirkossa kuulemassa piispa Arsenin esitystä.

Kaikki tiedämme, että jonkin tärkeän asian laiminlyönti nousee ennen pitkää sen tekemisen esteeksi. Olipa kyse luvatusta kylässäkäynnistä tai lenkillelähdöstä, se on sitä vaikeampaa, mitä pidemmälle lähtö lykkääntyy. Oma saamattomuus nolostuttaa, kun törmäämme ihmiseen, johon emme ole lupauksista huolimatta pitäneet yhteyttä.

Nyt olisi helppoa heittäytyä yleväksi ja julistaa, että kirkossa meillä on ystävä, joka ei hylkää huonollakaan hetkellä. Niinhän asia tietysti onkin. Ihmisinä me vain niin helposti ryhdymme miettimään, mitä muut meistä ajattelevat. Sanalla sanoen, emme enää kehtaa lähteä.

Kirkossakäynnille voi tietysti olla monia käytännön esteitä kuten pitkät kirkkomatkat, kyydin puute, väsymys, vuorotyö, sairaudet, lastenhoito ja ruuanlaitto, viikolla tekemättä jääneet kotityöt sekä omat tai lasten harrastukset. Mitä pidemmälle listaa jatkaa, sitä köykäisemmiksi käyvät perustelut.

Myös jumalanpalvelusten sisältö ja merkitys on voinut jäädä joillekin vieraaksi. Nehän ovat melko vaativia jo yksin pituutensa vuoksi, jos verrataan vaikkapa luterilaisten moneen kertaan muokattuihin ja lyhennettyihin palveluksiin. Silti kannattaisi yrittää.

Joku Lintulan sisarista oli taannoin vastannut aika osuvasti kysyjälle, joka oli ihmetellyt sitä, kuinka sisaret päivästä päivään jaksavat nousta varhain aamulla kirkkoon. ”Ei se meistäkään aina niin hauskaa ole, mutta sinne vain on mentävä. Kyllä siihen tottuu!”