Viininhuuruinen kirkko

Kirjoitan ortodoksien suhteesta alkoholiin, mikä leimaa myös kirkkoa instituutiona tässä asiassa. Heti kirkkoon liityttyäni havaitsin, että alkoholinkäyttöön suhtaudutaan ortodoksien parissa huomattavan vapaamielisesti. Papiston piirissä se on jopa jonkinlainen kehuskelun aihe erityisesti suhteessa luterilaisiin virkaveljiin.

Päällimmäisin tunne oli pettymys. Olin juuri löytänyt uskonyhteisön, jossa kaikki tuntui olevan kohdallaan. Ihmettelin itsekseni ehkä hiukan naiivistikin, mihin alkoholia tarvitsee sellainen, joka on löytänyt Kristuksen? Ja vielä vähemmän se, jonka työtehtäviin kuuluu tuon ilosanoman julistaminen. Itselleni kaikki tuo oli vanhaa ja mennyttä, jonka olin pannut pois.

Kirkkoon liittyjälle käy kuten sille, joka astuu pimeästä valoon ja sokaistuu hetkeksi. Samoin käy valosta pimeään joutuvalle; hän alkaa hahmottaa ympäristöään vasta jonkin ajan kuluttua.

Minulle selitettiin, että kaikki Jumalan luoma on hyvää, eikä sitä tule hyljeksiä. Raamatusta löytyy runsain mitoin viinin ihanuutta ylistäviä kohtia. Ei sen väliä, vaikka ne on tarkoitettu vertauskuviksi, ortodoksi ottaa nekin tarvittaessa todesta. Toisaalta on Paavali… niin, no. Paavalin moraalisaarna (Room. 13:13–14) on varmaan monien mielestä vain pikantti lisä, joka säväyttää sopivasti suuren paaston kynnyksellä.

Alkoholi on nautintoaine siinä missä kahvikin, mutta liiasta kahvinjuonnista ei tule Paavalin kuvaamia oireita. Alkoholia voi nauttia myös lääkkeeksi, mutta toisin kuin reseptissä, pullon kyljessä ei ole annosteluohjeita. Vastuuttomana pidettäisiin sellaista lääkäriä, joka jättää ohjeet antamatta.

Oman jäsenyyteni aikana (2004–) ainakin kolme ortodoksisen seurakunnan kirkkoherraa on saanut potkut tai joutunut eroamaan toistuvien alkoholiongelmien vuoksi. Luterilaisen kirkon mittakaavassa vastaava merkitsisi yli 30:a juopottelun vuoksi erotettua kirkkoherraa, mutta sellaista määrää potkuja ei ole naapurikirkossa näkynyt. Ja jos niin tapahtuisi, ei kirkossa tai mediassa ainakaan hyssyteltäisi asiaa.

Alkoholinkäytön hyväksyttävyys yhteisössä kasvattaa päihderiippuvuuden riskiä ihmisillä, joilla on siihen alttius (HS 20.2.). Tämä lähes itsestään selvä tutkimustulos on saatu haastattelemalla riippuvuuden vuoksi hoidossa olevia tai olleita urheilijoita. Entä soveltuuko se myös alkoholiin myötämielisesti suhtautuvan kirkon työntekijöihin?

Ortodoksipapistolla on myös työnsä puolesta houkutuksia liittyen esimerkiksi pyhitettyjen ehtoollisaineiden jälkikäsittelyyn. Siinä missä luterilainen virkaveli tai -sisko kaataa yli jääneen viinin takaisin pulloon, ortodoksipapin tai diakonin on nautittava malja tyhjäksi. Kiusauksena on lorauttaa viiniä kalkkiin hiukan enemmän kuin kirkkokansan määrä edellyttäisi. Sama koskee jälkiviinin annostelua. Kirkkoviinin kulutuksessa voi olla huomattavia seurakuntakohtaisia eroja, eivätkä ne aina riipu kirkossakävijöiden määrästä.

Alkoholistille pullo punaviiniä päivässä tai parissa on ”normaali” ja viikon parin ryyppyputki ”pieni repsahdus”. Alkoholismi on riippuvuussairaus, josta paraneminen edellyttää usein täydellisen pesäeron tekemistä alkoholiin. Ortodoksipapin kohdalla se ei ole helppoa kuten edellä ilmenee. Uskoontulo on yksi tehokkaimmista keinoista parantua, mutta voiko ortodoksipappi tulla uskoon?

Kun ollaan tekemisissä näin monisyisen ongelman kanssa, papistoa valvovilta piispoilta odottaisi vastuullista suhtautumista asiaan. Voiko piispa oikeasti pitää työkuntoisena pappia, joka painii ilmiselvissä vaikeuksissa alkoholinkäyttönsä kanssa? Joka tapauksessa ongelmat kaatuvat aina viimekädessä seurakunnan syliin. Pieni ja vähäväkinen seurakunta on huono hoitopaikka alkoholiongelmaiselle.

Kappeliseurakunnistako pelastus?

Karjalan hiippakunnassa on ryhdytty tosissaan miettimään nykyisen seurakuntarakenteen uudistamista. Kirkon sivuilla olevan uutisen mukaan esillä on ollut 2–4 emoseurakunnan malli nykyisen yhdeksän (9) seurakunnan sijaan ja niille kullekin tarvittava määrä kappeliseurakuntia. Uudistusta vauhdittaa etenkin pienemmissä seurakunnissa kiihtyvä väestökato ja resurssien ehtyminen.

Karjalassa on viime vuosina tehty useita seurakuntaliitoksia. Vuodenvaihteessa Mikkelin ja Varkauden seurakunnista muodostettiin uusi Saimaan seurakunta. Oulun hiippakuntaan kuulunut Kiuruveden seurakunta liitettiin Iisalmen seurakuntaan 2016 ja Lieksan seurakunta Joensuuhun 2015. Pielaveden seurakunta yhdistettiin Kuopioon jo vuosikymmen aiemmin.

Kappeliseurakunta ei ole uusi ajatus, sillä niitä on ollut ortodoksisessa kirkossa aiemminkin. Esimerkiksi Tampereen seurakunta kuului vuoteen 1950 saakka kappeliseurakuntana Hämeenlinnan seurakuntaan. Se itsenäistyi samaan aikaan kun niin sanotut evakkoseurakunnat muodostettiin. Viimeisin seurakuntarakennetta hajauttava muutos tapahtui 1980-luvulla, jolloin Kotka-Haminan seurakunta jaettiin kahtia.

Aloitteen kappeliseurakunnan perustamisesta voi tehdä seurakunta tai hiippakunnan piispa, ja sen perustamisesta päättää kirkollishallitus. Kappeliseurakuntaa johtaa emoseurakunnan valtuuston valitsema kappelineuvosto, jolla on myös taloudellista toimivaltaa seurakunnan talousarvion puitteissa. Kappeliseurakunnan nimestä, rajoista, toiminnasta sekä kappelineuvoston kokoonpanosta ja tehtävistä määrätään ohjesäännössä, jonka hiippakunnan piispa vahvistaa.

Kappeliseurakuntien perustamisen hyödyt ja haitat on syytä miettiä tarkkaan kuten Karjalan hiippakunnassa nyt tapahtuu. Byrokratiaa se tuskin kovin paljoa vähentää, mutta palkkakulut voivat hiukan laskea, kun kirkkoherroja tarvitaan vähemmän. Kanslistejahan ei monissa seurakunnissa ole ollut aikoihin. Kiinteistökustannuksiin muutoksella ei liene kovin suuria vaikutuksia.

Suurin taloudellinen hyöty koituisi leveämmistä hartioista. Emoseurakuntien verokertymät kasvaisivat, joten niiden kyky ottaa taloudellisia vastuita esimerkiksi korjausrakentamisen rahoitusjärjestelyissä olisi parempi kuin pienillä seurakunnilla. Isommasta joukosta löytyisi helpommin myös erikoisalojen osaamista kappeliseurakuntien tarpeisiin.

Toivottavasti Karjalan hiippakunnassa tapahtuva pohdinta poikii tuloksia myös muiden hiippakuntien käyttöön. Helsingin hiippakunnassakin on runsaasti korjausvelkaa, josta pienimpien seurakuntien on vaikea selviytyä yksin. – Oma lukunsa on kappeliseurakuntien vaikutus varsinaiseen toimintaan; onko niistä lopulta lääkkeeksi yleiseen kirkolliseen apatiaan?

Seinät kaukana ja katto korkealla

Otsikon slogan on lainattu aivan muista yhteyksistä, mutta sopisiko se luonnehtimaan myös kotoista kirkkoamme? Naapuriinhan tuo sopii kuin naula päähän, mutta miksei myös meihin, vanhan kristillisyyden lipunkantajiin. Meilläkin voi elää ja talostella, tulla ja lähteä melkeinpä oman mielensä mukaan.

Tuo ajatus tulee mieleen, kun tutkailee kirkon väestötietoja hiukan pidemmältä ajalta. Olen koonnut niistä graafisia esityksiä omalle sivulleen, jos jotakuta kiinnostaa. Ne eivät ole kovin hauskaa katsottavaa ja luettavaa, mutta soisin ainakin kirkon vastuunkantajien niitä vilkaisevan.

Suomen ortodoksisen kirkon ovet ovat käyneet tiuhaan tahtiin. Laskennallisesti yli puolet kirkon jäsenkunnasta on vaihtunut yhden sukupolven aikana. Vuosina 1990–2016 kirkkoon on liittynyt tai kasteen kautta tullut 35 840 uutta jäsentä, ja siitä on eronnut tai kuoleman kautta poistunut 32 466 ihmistä.

Kirkon jäsenkuntaan on liittynyt tai siitä poistunut yhtä paljon väkeä kuin Keravalla, Nokialla tai Savonlinnassa on asukkaita! Kirkon jäsenmäärä on mainitussa ajassa kasvanut vajaalla viidellä tuhannella hengellä (8,3 %) ja näyttää nyt kääntyneen pysyvästi laskuun.

Voimme tietysti lohduttautua sillä, että aika ennen vuotta 1990 oli vielä synkempi. Kirkon väkimäärä väheni noin 23 000 hengellä neljässä vuosikymmenessä. Ovet kävivät käytännössä yhteen suuntaan, koska kirkkoon liittyjiä oli vain viidennes nykytasoon verrattuna.

Se tilastoista tällä erää, joten pohditaanpa hiukan, miksi kirkosta on tullut tällainen hollitupa, jos saa luvan sanoa. Karjalaisen siirtoväen assimiloituminen valtaväestöön on tietysti se suuri kehyskertomus, joka tuskin selittää tuoreimpia lukuja. Liikkeellä on myös sellaisia, joiden side ortodoksisuuteen on alun alkaenkin ollut heikko.

Ortodoksina eläminen on kuitenkin aika haastavaa, jos vertaa valtakirkon jäsenyyteen. Moni asia on toisin kuin mihin on tottunut. Jo yksistään ortodoksisen kummin löytäminen lapselle voi olla vaikeaa, jollei ole osallistunut kirkon elämään. Monikohan seka-avioliitossa syntynyt mahtaa tämän vuoksi saada luterilaisen kasteen?

Kirkkoon lähdön esteeksi voivat nousta pitkät matkat ja pitkät palvelukset. Paastotakin pitäisi eikä istuakaan kehtaa, vaikka jalkoja väsyttää. Palvelus on toki kaunis, vaikkei sisällöstä paljoa ymmärtäisikään. Perehtymistä se vaatii, mutta monellako on siihen aikaa ja voimia? Side kirkkoon ohenee, jos jumalanpalvelukset jäävät pitkiksi ajoiksi väliin.

Ikonimaalausta kenties lukuun ottamatta kirkolla ei ole juuri tarjota muuta toimintaa, joka ei olisi jotenkin sidoksissa jumalanpalveluksiin. Luterilaisilla on seurakunnan päiväkerhoja ja vastaavia lähes joka paikkakunnalla, meillä harvemmin ja usein hankalien matkojen päässä. Kirkkoon sitouttavien tekijöiden vähäisyys lienee keskeisimpiä syitä väestökatoon.

Ortodoksisen kirkon seinät ovat useimmille aivan konkreettisestikin kaukana, ja katto siinä mielessä korkealla, etteivät jäsenten tulemiset ja menemiset kirkkoa kiinnosta. Luulisi, että vähintäinkin piispainkokous olisi jo kutsuttu koolle tuoreitten ”tulostietojen” vuoksi. – Haloo! Onko siellä ketään?

Tässä vielä linkki tilastosivulle.