Salailu on aina vaaran merkki

Seurakunnissa pitäisi hälytyskellojen soida, jos talouteen liittyviä asioita salataan kyseenalaisin perustein. Näin tapahtui Hämeenlinnassa viime syksynä, jolloin seurakunnanneuvosto päätti muita kuulematta liittymisestä Ortodoksiviesti-yhteistyöhön. Päätöksen julistamista luottamukselliseksi perusteltiin sillä, että kyseessä oli keskeneräinen sopimusasia. Todellinen syy oli kuitenkin lehtipäätöksen koplaaminen yhteen uuden kirkon rakennushankkeen kanssa kuten olen Aamun Koiton seurakuntaliitteessä aiemmin selostanut.

Salailu meni jopa niin pitkälle, että seurakunnanvaltuustoa yritettiin estää keskustelemasta lehtiasiasta marraskuun budjettikokouksessa. Esillä oli vain aiempia vuosia tuntuvasti suurempi summa varattuna tiedotuksen kuluihin, that's it!

Koko budjettiesitys tuotiin seurakunnanvaltuustoon suppeassa muodossa, josta ei tarkkaan ilmennyt, mihin kaikkeen rahaa oli tarkoitus käyttää. Tämä oli kuulemma kirkon ohjeistuksen mukaista! Jopa valtuuston puheenjohtajalle kieltäydyttiin aluksi antamasta tarkempia tietoja.

Hämeenlinnassa salailu tapahtui laillisuuteen ja kirkon ohjeistukseen vedoten. Se onkin vakuuttavan kuuloinen savuverho, jonka suojissa voi tietysti puuhailla kaikenlaista. Valtuuston puheenjohtajan yrittäessä parantaa tiedonkulkua osallistumalla neuvoston kokouksiin kirkonrakennushankkeen osalta, se estettiin sillä perusteella, etteivät neuvoston kokoukset ole julkisia!

Valtuuston johdon osallistumisoikeus valmisteluelimen kokouksiin on arkipäivää kunnissa, mutta ei näköjään jostain syystä sovi seurakuntahallintoon, joka on kuitenkin pitkälle kopioitu kunnalliselta puolelta. Tämä on omiaan heikentämään tiedonkulkua ja päätöksenteon kontrollia kuten Hämeenlinnassa on nähty.

Olen jo aiemmin kirjoittanut seurakunnanneuvoston eriskummallisesta suhteesta vaaleilla valittuun valtuustoon. Valmistelu- ja toimeenpanoelimen luottamuksen punnitsemisesta ei ole kirkkolaissa (OrtKL 2006/985) mitään säädöksiä, vaikka luottamus on rakoillut pitkin matkaa monissa muissakin seurakunnissa. Tilannetta hankaloittaa vielä sekin, että neuvostoissa on paikoin luvattoman paljon valtuustojen jäseniä.

Hämeenlinnassa seurakunnan päätöksenteko kriisiytyi syksyllä jo mainittujen budjettipäätösten lisäksi myös kirkonrakennushankkeen osalta. Projektin toteutustavasta ja johtamisesta on ollut eriäviä näkemyksiä. Hiippakunnan piispa on vaatinut jo kohta kahdeksan vuotta vireillä olleelle hankkeelle seurakunnan ulkopuolista vetäjää, mikä on ollut myös valtuuston johdon näkemys. Tähän neuvosto taipui viimein helmikuussa, mutta taipuiko liian myöhään?

Hiippakunnan piispa on määrännyt seurakunnanvaltuuston koolle 4.4. myöntämään eron nykyiselle neuvostolle ja valitsemaan tilalle uuden. Kirkkoherran eläkkeelle siirtymistä on aikaistettu kolmella kuukaudella. Uusi kirkkoherra ei todellakaan pääse valmiiseen pöytään, sillä pahimman skenaarion mukaan jopa kolmannes kirkonrakennusrahoista saattaa olla teillä tietymättömillä ja luottamus hallintoon tuhannen päreinä.

Eipä ihme, jos seurakunnan hallintoa ja taloudenhoitoa johtaneen kirkkoherran (OrtKL 61 §) ja samoista asioista vastanneen seurakunnanneuvoston (OrtKL 59 §) roolien perään hiukan kysellään. Toivottavasti näihinkin asioihin tulee selvyyttä, kunhan tutkinta etenee.

Hämeenlinnan tapauksen pohdintaa

Hämeenlinnassa kirjoitettiin eilen 20.3. surullinen luku ortodoksien historiaa. Julkaistun tiedotteen mukaan ortodoksisessa seurakunnassa on tapahtunut kavallus, jossa seurakunnan varoja on kadonnut nähtävästi noin 200 000 euroa vajaan vuoden aikana. Teosta epäillyn seurakuntasihteerin työsuhde on päätetty, ja asia on poliisitutkinnassa.

Tämä siis tiedetään virallisesti, mutta paljon on ehtinyt tapahtua kulisseissa asian tiimoilta.

Eilen illalla oli seurakunnanvaltuusto koolla käsittelemässä tätäkin asiaa. Tarkoitus oli punnita seurakunnanneuvoston luottamusta, mutta asia jäi aikomusasteelle. Hiippakunnan piispa oli nimittäin ottanut aiemmin päivällä kannan, jonka mukaan kirkkoherra ja neuvosto voivat jatkaa tehtävissään.

Ratkaisu on sikäli erikoinen, että eilisen tiedotteenkin mukaan ”seurakunnanneuvosto kirkkoherran johdolla vastaa käytännössä seurakunnan taloudesta ja hallinnosta”. Tämä perustuu kirkkolain 59 §:ään, jossa määritellään neuvoston tehtävät. Saman lain 61 §:n mukaan kirkkoherra johtaa seurakunnan hallintoa, taloudenhoitoa ja muuta toimintaa.

Herää kysymys, missä määrin mainitut tahot ovat kirkkolain perusteella asianosaisia, jolloin ne olisi voinut myös vapauttaa tehtävistään, kirkkoherran ainakin poliisitutkinnan ajaksi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut ja perusteluksi on mainittu, että kirkkoherra jää pian eläkkeelle (virallisesti 1.9.).

Lahden tapauksessa runsas kolme vuotta sitten, jolloin väärinkäytösten pääepäiltynä oli kirkkoherra, piispa laittoi hänet toimituskieltoon ja määräsi sairasloman ajaksi sijaisen. Kuukauden kuluttua seurakunnanvaltuusto vapautti neuvoston tehtävistään ja valitsi tilalle uuden. Lahdessa seurakunnanneuvosto joutui siis kantamaan ainakin moraalisen vastuun tapahtuneesta, ja kirkkoherra tuomittiin lopulta luottamusaseman väärinkäytöstä sakkoihin ja korvauksiin.

Hämeenlinnassa asiaan vaikuttaa ilmeisen selvästi myös puolentoista viikon kuluttua toimitettava kirkkoherranvaali, jossa on toistaiseksi vain yksi ehdokas. Sopii kysyä, kuinka viisasta on toimittaa vaali tilanteessa, jossa ”seurakunnan työntekijät ja luottamushenkilöt sekä seurakuntalaiset ovat syvästi järkyttyneitä”, kuten tiedotteessa todetaan. Ainakin vaalin siirtämiselle olisi ollut perusteita.

Mielenkiintoista Hämeenlinnan tapauksessa on, että seurakunnanneuvosto on julkaistujen kokousuutisten mukaan tehnyt viime vuonna useita seurakunnan taloushallinnon käytäntöjä ja sopimuksia koskevia päätöksiä. Jos jotain voi sanoa niin ainakin sen, että asiat ovat olleet taajaan esillä neuvostossa.

Seurakunnanviraston hallintoon ja talouteen liittyvistä työkäytännöistä on päätetty 16.6., pankkitilejä ja -sopimuksia koskevia päätöksiä on tehty 31.8. ja taloushallintoon liittyviä sopimuksia on hyväksytty 20.9. Marraskuun lopussa on valittu työryhmä päivittämään seurakunnan taloussääntöä ja toinen työryhmä laatimaan hallintoasioihin liittyvää ohjeistusta seurakunnan sisäiseen käyttöön.

Arkkipiispa lausui Lahden tapauksesta vuoden 2013 kirkolliskokouksen avajaispuheessaan muun muassa, että "kirkkoherra tai muu kirkon organisaation johtaja on maallisessa mittakaavassa toimitusjohtajan vallalla ja vastuulla varustettu henkilö. Hän on tehtävän vastaanottaessaan sitoutunut siihen, että hänen toimintaansa arvioidaan huomattavasti kriittisemmin kuin tavallisen toimihenkilön työtä".

Kirkkoherran ja seurakunnanneuvoston vastuun soisi kirkastuvan myös Hämeenlinnan tapausta selvittäville.

Henkilöseurakunnistako pelastus?

Ajatus henkilöseurakunnista on alkanut viehättää monestakin syystä. Käsitteenä se on hiukan vaikeasti hahmottuva, jopa monitulkintainenkin. Perusideana on kuitenkin, että seurakunnan jäsenyys ei riippuisi asuinpaikasta kuten nykyisin, vaan ihmiset saisivat itse valita, mihin seurakuntaan haluavat kuulua ja millaista toimintaa tukea kirkollisverollaan.

Luterilaisella puolella henkilöseurakunnista on tehty kirkolliskokousaloitteitakin, mutta asia ei ole edennyt ainakaan vielä. Silti henkilöseurakuntia tai sellaiseksi katsottavia yhteisöjä on jo muodostunut useammalta pohjalta.

Henkilöseurakunnan ideasta on jossain mielessä kyse myös silloin, kun ihmiset muista kuin maantieteellisistä syistä valitsevat missä käyvät kirkossa, vaikka palveluksia olisi tarjolla lähempänäkin. Valintaperusteena voi olla omaan korvasyyhyyn sopiva pappi, kauniisti laulava kuoro, kattava kirkkokahviserviisi tai sopiva seura – mikä milloinkin.

Joskus seurakunnissa syntyy vakavia ristiriitoja erilaisten väärinkäytösten seurauksena. Kun kirkon lainsäädäntö on mitä on, ja johdon toimintakyky kriisitilanteissa rajallinen, ainoaksi vaihtoehdoksi vääryyttä kärsineille saattaa jäädä kirkosta eroaminen. Tällaisia tapauksia on kirkkomme piirissä useita aivan viime vuosilta.

Jotkut ovat löytäneet uuden hengellisen kotinsa Nikolauksen tai Pokrovan seurakunnista, jotka ovat ainoita asuinpaikasta riippumattomia ortodoksisia henkilöseurakuntia Suomessa, ja toimivat Moskovan patriarkaatin alaisuudessa.

Oma lukunsa ovat erilaiset ”aatteellisesti” virittyneet ortodoksiyhteisöt, jotka järjestävät omia jumalanpalveluksiaan. Aika monen aktiiviortodoksin henge(lline)n palo ja toimintatarmo on suuntautunut muualle kuin omaan seurakuntaan, joten eiköhän henkilöseurakuntia ainakin ideatasolla ole jo.

Kirkon hallinnonuudistusta on pohdittu pitkään ilman näkyviä tuloksia. Jokin ratkaisu täytyisi kuitenkin löytää väestötappiosta kärsivien seurakuntien talouteen. Hallintoa keskittämällä tuskin syntyy suuria säästöjä, mutta mitäs teet, jos seurakunta kerta kaikkiaan kuihtuu käsiin.

Mitäpä jos annettaisiin ihmisten valita, mihin seurakuntaan kirkollisveronsa maksavat?

Kesäasukkaiden kunnallisveron ohjaamista osaksi mökkipaikkakunnalle on puuhattu pitkään sillä perusteella, että he käyttävät mökkipaikkakunnan palveluja. Kirkollisveron osalta sama peruste toimisi päinvastoin; veron voisi maksaa halutessaan myös muualle, etenkin jos ei käytä oman seurakunnan palveluja, eikä osallistu sen toimintaan.

Näin esimerkiksi Itä-Suomen muuttotappiopaikkakunnalta pääkaupunkiseudulle, Turkuun tai Tampereelle muuttanut ortodoksi voisi maksaa ainakin osan kirkollisverostaan kotiseutunsa seurakunnalle. Se suitsisi syrjäseutujen väestötappiosta johtuvaa verotulojen menetystä.

Joitain ongelmia asiassa kuitenkin on, ja ensimmäisenä tulee mieleen kirkon väestökirjanpito, joka määrittää, mihin kirkollisvero maksetaan. Väestökirjanpidosta voisi luopua vaikkapa sillä perusteella, ettei sitä tunneta muuallakaan ortodoksisessa maailmassa, ei myöskään kanoneissa (!), vaan ortodoksit kuuluvat valtion ylläpitämään väestörekisteriin.

Kanonien yhtenä perusajatuksena on, että kirkollinen hallinto noudattaa maallisen hallinnon rajoja. Tämä ei tosin toteudu kunnolla nytkään, ei kansallisesti eikä globaalisti. Maallinen hallinto on murroksessa, joten ennen pitkää kirkon on muodostettava uusiin oloihin soveltuva hallintorakenne. Jospa silloin henkilöseurakunnat olisivat yksi mahdollisuus.

Hämeenlinnan kirkkoherranvaalista

Kirkon piirissä on käynnissä merkillinen offensiivi, jolla yritetään estää Hämeenlinnan seurakuntalaisia saamasta lisäehdokasta 2.4. toimitettavaan kirkkoherranvaaliin. Eilen (9.3.) tilanne meni jopa niin pitkälle, että metropoliitta Ambrosiuksen käskystä lisäehdokkaasta kertova uutinen poistettiin Hämeenlinnan seurakunnan sivuilta. On ennennäkemätöntä, että piispa puuttuu Suomessa seurakunnan julkaisuoikeuteen ja sananvapauteen tällä tavalla.

Kohta sen jälkeen toimittaja Hellevi Matihalti julkaisi Simeon ja Hanna -verkkolehdessä hyökkäävän kirjoituksen minua, uutisen tekijää kohtaan. Hän syyttää siinä valehtelusta ja väärän tiedon levittämisestä sekä omavaltaisuudesta ja oman aseman väärinkäytöstä, kun julkaisin uutisen lisäehdokkaasta. Lopuksi hän onnittelee itseään ja muita siitä, että uutinen on lopullisesti poistettu seurakunnan sivuilta. Se on aika erikoista yleensä sananvapautta puolustavan toimittajan taholta.

Matihaltin syytökset olivat sen verran rankkoja, että olen laatinut kirjoitukseen välittömästi vastineen, jossa olen selvittänyt tapahtumien kulkua ja oikaissut yksipuolisia tietoja. Olen pyytänyt julkaisemaan sen viipymättä Simeonin ja Hannan sivuilla samalla palstalla, jossa syytöksetkin on esitetty. Julkaisen vastineen myös omilla sivuillani.

Nyt herää kysymys, mistä tällainen kiivas hyökkäys Hämeenlinnan seurakuntalaisten laillisia oikeuksia kohtaan johtuu? Miksi piispa puuttuu suoraan seurakunnan oikeuteen julkaista uutisia sivuillaan, ja minkä vuoksi arvostettu kirkollinen toimittaja kaikin keinoin haluaa osoittaa seurakuntalaisten pyrkimykset lisäehdokkaan saamiseksi täysin turhaksi?

Metropoliitta Ambrosius on useissa aiemmissa vaaleissa asettanut Hämeenlinnaan ainoana ehdolla olevan Andreas Larikan ensimmäiselle ehdokassijalle ilman tulosta. Näin on käynyt Turussa (2007), Haminassa (2016) ja viimeksi Järvenpäässä (2017). Kun Hämeenlinnaan ei ollut Larikan ja Kari M. Räntilän lisäksi muita hakijoita, piispa tiesi hetkensä koittaneen.

Räntilällä oli hakuvaiheessa tekemättä kaksi kirjareferaattia piispainkokouksen vaatimista lisäopinnoista, joten piispalla oli toki oikeus hylätä Räntilän ehdokkuus. Hän olisi voinut toimia myös toisella, sanotaanko nyt piispallisella tavalla; kehottaa Räntilää tekemään puuttuvat työt ja laittaa toimi uudelleen avoimeksi vähäisen hakijamäärän vuoksi. Näin hämeenlinnalaisille olisi tarjottu mahdollisuus aitoon kirkkoherranvaaliin.

Tähänastiset tapahtumat osoittavat, että hämeenlinnalaisten aktiivisuus lisäehdokkaan saamiseksi herättää ilmiselvää huolta piispan ja muiden Larikkaa tukevien piirissä. Siihen ei pitäisi olla mitään syytä, koska lopullinen päätösvalta asiassa on piispalla. Miksi siis on ryhdytty näin massiivisiin toimiin lisäehdokashankkeen torppaamiseksi? Minkä vuoksi seurakuntalaisten pyrkimys aitoon kahden ehdokkaan vaaliin halutaan estää jo ennakolta?

Nämä ovat kysymyksiä, jotka huutavat vastauksia suuren paaston hiljaisuuden keskeltä.

Paasto pilalla – taasko?

Toissa vuonna sattui suuren paaston aikaan Uspenskin alttarissa episodi, josta joku kirkollinen media otsikoi näyttävästi ”Paasto pilalla”. Jutusta ei käynyt ilmi, kenen paasto siinä lopulta kärsi eniten. Konstantinopolista tuli kuitenkin aika painavaa tekstiä, jonka muut kuin asianosainen itse tulkitsivat varoitukseksi (ks. HS).

Kirkon opetuksen mukaan suuren paaston aikana sielunvihollinen on erityisen ahkerasti liikkeellä. On myös sanottu, ettei paholainen juurikaan kiusaa niitä, jotka se on jo saanut pauloihinsa. Jos siis paasto tuntuu sujuvan kuin vettä valaen, on syytä huolestua.

Kreetan suuressa synodissa viime kesäkuussa käsiteltiin myös paastoa ja paastosääntöjen merkitystä. Mitään varsinaisesti uuttahan siellä ei tullut esille. Ekonomiaa (lievennyksiä) suositeltiin, jopa kehotettiin harjoittamaan erityisistä syistä paikalliskirkkojen harkinnan mukaan.

Synodin päätösasiakirjassa siteerattiin muun muassa pyhän Basileioksen tekstiä: Paastoaminen ei tarkoita yksikertaisesti vain joistakin ruoka-aineista kieltäytymistä. Se ei riitä otolliseksi paastoksi (…) Oikea paasto on pahasta päästämistä, kielen kahlitsemista, vihasta kieltäytymistä ja etääntymistä himoista, parjauksesta ja valepuheesta.

Jos paastoaminen olisikin pelkkä kasvisruokadieetti, se olisi suhteellisen helppo koetus ainakin perusterveille. Mutta jos olennaisempaa on se, mitä tulee suusta ulos kuin mitä menee sisälle, homma muuttuukin hankalammaksi. Sen joutuu jokainen kilvoittelija kokemaan tämänkin paaston aikana.

Olen viime aikoina pohtinut, millä tavalla paasto näkyy ja kuuluu muussa kirkon elämässä kuin jumalanpalveluksissa. Johtopäätöksenä on, että kirkkokahviserviisiä lukuun ottamatta sitä ei juuri huomaa. Paasto ei näytä estävän esimerkiksi kirkkoherranvaalin toimeenpanoa, mutta naimisiin pääsyn se estää. Kumpi lienee riskaabelimpi valinta?

Kuinka paastoon hiljennytään politiikan puolella, jossa valmistaudutaan palmusunnuntain kunnallisvaaleihin? Parin päivän takaisesta TV:n vaalitentistä päätellen kovin äänekkäästi. Vaalilain muutoksella joku vuosi sitten palmusunnuntaista tehtiin lähes pysyvä vaalipäivä, joten melskettä piisaa myös jatkossa.

Jos sielunvihollinen etsii paastoaikana muita kuin omiaan, ei kai se sitä tarkoita, että omaa hurskauttaan voi korostaa kelvottomalla käytöksellä? Sitä sopisi pohtia niin maallisen kuin hengellisenkin regimentin piirissä.

Mitä otsikon kysymykseen tulee, vastaus riippuu ihan siitä, millaisia ovat odotukset paaston suhteen. – No, eiväthän ne kaksisia ole, eivät odotukset eivätkä saavutukset.