tiistai 23. helmikuuta 2016

Lauma hajalle lyötynä

Sosiaalisessa mediassa on viritelty keskustelua Suomen ortodoksisen kirkon hajaannuksesta. Keskustelun taustalla vaikuttaa kaksi lähimenneisyyden tapahtumaa; Oulun piispanvaalin kiemurat syksyn 2014 kirkolliskokouksessa sekä tapahtumat Uspenskin katedraalin alttarissa vuosi sitten. Molemmat poikkesivat siinä määrin kirkon perinteisestä marssijärjestyksestä, että niiden on katsottu ilmentävän myös jonkinlaista hajaannusta kirkkomme piirissä.

Ei ole suuri salaisuus, että piispojen kesken vallitsee ristiriitaisia näkemyksiä siitä, mihin suuntaan kirkkomme kulkua tulisi ohjata. Piispainkokous näyttää olevan jokseenkin kyvytön ratkaisemaan akuutteja kysymyksiä. Yhtenä osoituksena tästä on sekin, ettei piispainkokous ole arkkipiispan lupauksista huolimatta vieläkään – vuosi tapahtumien jälkeen – kyennyt käsittelemään Uspenskin episodia ja metropoliitta Ambrosiuksen pyhältä synodilta saamaa varoitusta.

Tämä kaikki olisi tietenkin yhdentekevää, ellei sillä olisi vaikutusta myös ruohonjuuritason ajatuksiin ja mielipiteenmuodostukseen. Kirkon johdon tekemiset ja tekemättä jättämiset ovat jatkuvan arvioinnin kohteena niin kirkossa kuin sen ulkopuolella. Papiston osalta vaikutukset ulottuvat myös siihen, millä tavalla ja millaisin tavoittein kirkon työtä tehdään.

Kirkossa tätä keskustelua käydään nimenomaan aktiivijäsenten piirissä eli joukossa, joka osallistuu jumalanpalveluksiin, toimii seurakunnissa ja tekee vielä runsaasti vapaaehtoista työtä kirkon hyväksi. On suuri kiusaus lohduttautua sillä, ettei tuo joukko ole suuren suuri – vain joitakin prosentteja kirkon jäsenmäärästä – mutta se on laiha lohtu. Enemmistö on toki hiljaa, mutta se äänestääkin jaloillaan; kuka mistäkin syystä, kuten viime vuosina on nähty.

Suomen ortodoksisen kirkon hajaannus ei ole uusi keksintö, jos sitä nyt hajaannukseksi halutaan kutsua. Sen siemenet kylvettiin itse asiassa jo 1920-luvulla, jolloin kirkkomme oli voimakkaiden kansallistamistoimien kohteena. Tuolloiset ratkaisut tehtiin osaksi pakon edessä, osaksi ne olivat tarkkaan harkittuja poliittisia siirtoja. Tuon ajan peruja on muun muassa se, että pääsiäistä vietetään meillä eri aikaan kuin muualla ortodoksisessa maailmassa. Maahanmuuton myötä tämäkin asia on taas ajankohtaistunut.

Ortodoksiväestön asuttaminen sodan jälkeen häviävän pieneksi vähemmistöksi luterilaisen enemmistön keskelle merkitsi silloisessa asenneilmastossa alkua oman identiteetin murenemiselle. Seka-avioliitot ja lasten kastaminen painostuksen alaisena luterilaisiksi olivat niin kulttuurisessa kuin uskonnollisessakin mielessä katastrofi, elleivät suoranainen etninen puhdistus. Elämänarvojen maallistuminen ja modernisaatio veivät sitten loput, mitä omasta uskonnollisesta identiteetistä oli jäljellä. Tämä kaikki on nähtävä taustalla, kun arvioidaan kirkkomme tilaa tänä päivänä.

Tähän on sitten tultu: valtaosa kirkon jäsenistä antaa piut paut kirkon opetukselle, saati että tulisi sitä edes joskus kuulemaan sunnuntain jumalanpalveluksiin. Kirkon sakramentteja hyljeksitään, mikä näkyy ortodoksien alenevista kaste- ja avioliittoluvuista. Katumuksen sakramentille ei ole ollut tungosta enää aikoihin, poikkeuksena tietysti maahanmuuttajat.

Tästä tällaisesta hajaannuksesta olen kaikkein eniten huolissani.

3 kommenttia:

m Stefanos kirjoitti...

En lähtisi tälle sometielle, ihan tavisten kohdalla kaikki on kuitenkin hyvin, ne jotka osaavat tuoda esiin asioita pitäisi kannustaa eikä vieroittaa, aina aktiivit syystä tai toisesta juoruilevat, menevät mukaan kaikkeen pahaan, kun on tarpeeksi vakuuttava selittelijä, harvemmin hyvään, kun käy kirkossa on kaikki hyvin ja hyvä mieli, ilo kulkee sinussa

Nimetön kirjoitti...

Kun piipanvirkoja täytetään tulevaisuudessa pitäisi piispat hakea kirkon ulkopuolelta, mahd. jostakin toisesta ortodoksisesta kirkosta/luostarista tai vaikkapa Athosvuorelta. Tarvitsisimme henkilöitä joilla ei ole paikallisia sidonnaisuuksia. Suomen ortodoksinen kirkko on hyvin pieni - suurin piirtein keskikokoisen suomalaisen kaupungin luterilaisen seurakuntayhtymän kokoinen. On aivan turhaa ja kallista että kirkossa on 3 hiippakuntaa. Myös kaikkinaiset puheet autokefaliasta on kerta kaikkiaan loputtava. Autokefalia Suomen ortodoksiselle kirkolle olisi suurin piirtein kuin täysi-ikäisyys 5-vuotiaalle lapselle. Autokefalia-asian ajaminen on lapsellista, jopa tyhmää. Arkkipiispa Paavalilla oli aikoinaan omat syynsä ajaa asiaa, mutta nykytilanteessa se olisi äärimmäisen vahingollista kirkolle.

On myös aivan järkyttävää, että kirkon papiston jäsenet voivat avoimesti tukea esim. Yhteysliikettä ja siten edustaa ei-ortodoksisia arvoja. Suomen ortodoksinen kirkko pitäisi olla osa maailmanlaajuista ortodoksista kirkkoperhettä eikä mikään paikallinen puoli-ortodoksi ortodoksisuuden sivukonttori jossa opetetaan, eletään ja toimitaan vähän sinne päin.

Nimetön kirjoitti...

Olisi tärkeää, että kirkko vaalisi pyhää traditiota. Asiat ja päämäärät hengellisessä elämässä on tuotava selkeästi esille. Minua esim. häiritsee, että seurakunnissa ei avoimesti opeteta nuorille että kaikki avioliiton ulkopuolella tapahtuva seksuaalinen kanssakäyminen, esim. avoliitossa eläminen ei ole ortodoksin kannalta suotavaa eikä Jumalan tahdon mukaista. Tästä asiasta ei pitäisi vaieta vain siksi että monet kirkon jäsenet tai papiston jäsenet ovat eläneet avoliitossa. Samalla on kuitenkin korostettava että ihminen on heikko eikä ihmistä pidä tuomita, mutta päämäärät eli se mikä olisi suotavaa on pidettävä esillä. Alkoholin käyttäminen ei ole synti, mutta alkoholista päihtyminen on synti. Tästä ei myöskään pitäisi vaieta vaikka runsas alkoholinkäyttö on tavallista. Kukaan ei ole vähemmän tervetullut kirkkoon sen takia että asuisi avoliitossa, mutta ideaaleista ja päämääristä ei tulisi tingitä.