Uskon kieli, uskon mieli

Kuuntelin oppilaideni kanssa pätkän Andreas Kreetalaisen katumuskanonia oppitunnilla ja heijastin samalla kanonin tekstiä valkokankaalle, mutta eiväthän ne täsmänneet. Arkkipiispa Paavalin herkällä äänellä resitoima teksti (1982) tuntui tulevan jostain toisesta maailmasta nykytekstiin verrattuna. Tilanne on valitettavan tuttu myös monien muiden kirkollisten tekstien yhteydestä.

Mikä siinä on, että nämä rukousten ja veisujen nykykäännökset eivät kosketa sielua samalla tavalla kuin 1930-luvun raamatunkäännöksiin pohjautuvat tekstit?

Uusia käännöksiä perustellaan milloin ymmärrettävyyden parantamisella, milloin teologisella täsmällisyydellä. Vuoden 1992 käännöksestä ovat monet raamatuntuntijat löytäneet lukuisia epätarkkuuksia, jopa virheitä, joskin uuden Raamatun kieli on keskivertokuulijalle helpompaa ymmärtää. Onko siitä sitten hyötyä, jos sisältö ei täsmää?

Otetaanpa näyte tutusta katumuspsalmista 51, jae 8: ”Anna minun kuulla iloa ja riemua, että ihastuisivat ne luut, jotka särkenyt olet.” Ja uuden käännöksen mukaan: ”Suo minun kuulla ilon ja riemun sana, elvytä mieli, jonka olet murtanut.” Ei liene kahta sanaa, kumpaa tekstiä kirkolliseen kieleen tottumattoman kuulijan on helpompi ymmärtää.

Mutta jotta tämä ei menisi liian helpoksi, otetaanpa jakeesta vielä Septuagintan mukainen ”kirkollinen suomennos”, kuten kansilehdellä mainitaan, vuodelta 2010: ”Sinä saat minut kuulemaan iloa ja riemua, nöyryytetyt luuni pääsevät iloitsemaan.” Tässä käännöksessä luut taas ilahtuvat, mutta mitä miettii satunnainen kuulija?

Vuoden 1992 käännöstyön tavoitteena on ollut ”selkeä, luonteva ja nykyaikainen yleiskieli”. Siinä on tietoisesti luovuttu erityisestä ”raamattukielestä” ja pyritty ”ensisijaisesti välittämään lukijalle Raamatun tekstien sisältö”, kuten käännöksen esittelystä ilmenee. Tässä ei siis ole kaikkien mielestä täysin onnistuttu.

En puutu tässä tarkemmin kiistaan, jota käytiin kirkkomme piirissä Septuagintan mukaisen psalmikäännöksen julkaisemisesta viime vuosikymmenen lopulla. Toteanpa vain, ettei se taida olla vieläkään aktiivisessa jumalanpalveluskäytössä Helsingin hiippakunnan alueella.

Uuden nuottiliturgian (2011) tekstien toimitustyö tehtiin vuoden 1992 raamatunkäännöksen pohjalta ja sen kyllä huomaa. Veisujen runollisuus on tipotiessään, eikä laulettavuudessakaan ole paikoin hurraamista. Mihin piispainkokouksen ratkaisu mahtoi perustua, ekumeniaanko?

Mutta jospa uskon kieli onkin jotain muuta kuin arjen kieltä – uskon äidinkieltä, jonka oppii kirkossa käymällä. Uuden kielen ja mielen omaksuminen ei ole koskaan helppoa ja pitäisikö sen ollakaan? Jos toimitustyön tavoitteena oli saada passiiviset ortodoksit liikkeelle tai kirkon jäsenmäärä kasvuun, ei hyvältä näytä.