Ortodoksisen perinteen siirto uhattuna?

Kirkkaan viikon koululaispalveluksissa on taas kerran laulettu äänet käheänä ”Kristus nousi kuolleista…”. Oppilaat kyselevät usein jo tammikuussa, milloin mennään kirkkoon. Kuulostaa tosi hyvältä. Valitettavasti vain kovin monille ortodoksioppilaille kyseessä on vuoden ainut kirkkoreissu.

Palveluksiin tottuu käymällä kirkossa.

Ortodoksisen perinteen siirtymisestä sukupolvelta toiselle on syytä olla huolissaan. Tähän saakka ortodoksisen uskonnon (UO) opetussuunnitelman tavoitteissa on mainittu oppilaan ortodoksisen identiteetin vahvistaminen, mutta uusista opseista (2016) se on pudotettu pois. Uskonnonopettajat tekevät työssään tietysti kaikkensa, mutta riittääkö se?

Ei liene liioiteltua sanoa, että ortodoksikodit ovat hyvin pitkälle ulkoistaneet uskonnollisen kasvatuksen ja perinteensiirron koulun tehtäväksi. Yhden viikkotunnin puitteissa se on jokseenkin mahdoton tehtävä. Uskontotuntien määrää on vuosien mittaan vähennetty, ja luterilaisella puolella oppiaineeseen on ujutettu koulun yleistä tapakasvatusta ja muuta viihtyvyyttä parantavaa toimintaa. Samat paineet kohdistuvat myös ortodoksiopetukseen.

Ortodoksisen perinteen siirto on huomattavan vaativa tehtävä jo senkin vuoksi, etteivät valtakulttuurin tavat ja tottumukset tue sitä millään tavalla, pikemminkin päinvastoin. Ja kun vanhemmista usein vain toinen kuuluu ortodoksiseen kirkkoon, on vähemmistökulttuurin perinteensiirron jännitteet rakennettu jo kodin seinien sisäpuolelle.

Kotien lisäksi myös kirkko on ulkoistanut omia tehtäviään. Joitakin vuosia sitten kirkko ja seurakunnat ulkoistivat muun muassa lapsi- ja nuorisotyön sekä kansainvälisen avun ja lähetystyön kirkkoa lähellä oleville järjestöille. Lapsi- ja nuorisotyöntekijöitä taitaa löytyä enää suurimmista seurakunnista.

ONL:n nuorisotyöpäivillä huhtikuun puolivälissä pohditaan muun muassa sitä, millaisia haasteita uskonnonopetuksen muutokset tuovat seurakunnille ja miten haasteisiin tulisi vastata? Kysymys on todella aiheellinen, ja sitä tulisi pohtia nimenomaan seurakuntien johdossa ja päättävissä elimissä.

Kirkkomme on perin huonosti valmistautunut koulujen uskonnonopetuksen alasajoon. Keskivertoseurakuntien resurssit on kohdennettu lähinnä jumalanpalvelusten toimittamiseen sekä hallinnon ja kiinteistöjen ylläpitoon. Yhteys jäsenten enemmistöön puuttuu, eikä lapsikasteiden väheneminen lupaa muutenkaan hyvää tulevaisuudelle.

En tiedä, millainen posaus tarvittaisiin, jotta tähän todellisuuteen osattaisiin herätä. Kaikille yhteistä katsomusainetta ei tullut vielä, mutta sen aineksia on ujutettu huomattavan paljon uskonnon opetuksen yhteisiin tavoitteisiin. Perinteensiirrolle jää oppitunneilla yhä vähemmän tilaa ja aikaa.