Puolisentoista vuotta sitten kirjoitin: ”Ehkä meillä luotetaan liikaa siihen, että pienen kirkon tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät kiinnosta ulkopuolisia. Siihen ei nykyisessä informaatioyhteiskunnassa kannattaisi luottaa. Ei riitä, että asiat tehdään oikein vaan niiden täytyy myös näyttää sellaisilta.”
Seurakunnanvaltuustot valitaan vaaleilla, mutta neuvostoon, jolla sentään on melko laajat toimivaltuudet, voi päästä kuka hyvänsä seurakuntalainen, jonka valtuusto (käytännössä usein kirkkoherra) katsoo sopivaksi. Totta kai asiantuntemustakin arvostetaan, mutta kun sitä ei etenkään pienissä seurakunnissa välttämättä ole tarjolla.
Seurakunnanneuvoston yhtenä tehtävänä on valvoa valtuuston päätösten laillisuutta. Mutta kuka valvoisi, että seurakunnanneuvoston tekemät päätökset ovat lainmukaisia, siitä ei kirkkolaissa tai -järjestyksessä mainita halaistua sanaa. Ongelmia syntyy, kun juridiikan tuntemus seurakunnissa on usein kovin ohkoisella pohjalla.
Tiedän, että kirkollishallituksen mapeissa on läjäpäin oikaisuvaatimuskirjelmiä seurakuntien päätöksistä vuosien varrelta, mutta eihän sen näin pitäisi olla. Kyllä päätösten tulisi kestää päivänvaloa ilman, että joudutaan jatkuvaan valituskierteeseen tai peräti käräjille. Käräjille neuvoston maallikkojäseniä ei tosin helposti saa kuten Lahden tapauksessa nähtiin.
Jos on heppoisella pohjalla asiantuntemus, yhtä heppoiselta vaikuttaa myös neuvoston jäsenten vastuu tehdyistä päätöksistä. Ja jos oikein tiukka paikka tulee, voi esittää sopivasti ”tyhmää” ja piiloutua kirkkoherran, piispan tai jonkun muun teoreettista virkavastuuta kantavan selän taakse. Tällaistakin tapahtuu.
Jokin aika sitten kirjoitin myös: ”Kirkko on kuitenkin julkisyhteisö, jonka päätöksentekoa koskevat samat avoimuuden ja läpinäkyvyyden vaatimukset kuin muutakin hallintoa. Parilta viime vuodelta voisi luetella useampiakin kiistanalaisia ratkaisuja, joita olisi syytä tutkia.”
Vai mitä sanotte siitä, että seurakunnanneuvosto tekee seurakunnan tiedotusta koskevan, taloudellisesti varsin merkittävän päätöksen merkinnällä ”Luottamuksellinen” ja pyrkii pitämään pimennossa paitsi seurakuntalaiset, myöskin seurakunnan talousarviosta päättävän valtuuston. Sellaistakin sattuu, mutta ketä kiinnostaa?
Perussyy seurakuntahallinnon hapenpuutteeseen on kuitenkin siinä, että vähillä resursseilla ja heikohkolla osaamisella yritetään ylläpitää kelvollista julkishallintoa, jota luterilaisella puolella – kunnista nyt puhumattakaan – hoitavat virkavastuulla toimivat asiantuntijat, oman alansa koulutetut osaajat. Kuopion pappisseminaarissa, Joensuussa tai ulkomailla hankittu kirkollinen pätevyys ei siihen tasoon oikein riitä.
Ratkaisuksi ei kuitenkaan käy, että hallinto kaapataan hiippakuntiin, piispan peukalon alle, mitä pari vuotta sitten yritettiin. Se johtaa ojasta allikkoon ja päätösten etääntymiseen vielä kauemmas riviseurakuntalaisista.
Jollei ole varaa ylläpitää kunnollista kirkollista julkishallintoa, siitä on syytä luopua kokonaan. Ortodoksikirkon jäsenmäärä Suomessa yltää hädin tuskin tunnetuimpien avustusjärjestöjen tasolle, joten jonkinlainen yhdistysmuoto riittäisi oikein hyvin seurakuntien tarpeisiin. Kirkon tosi olemus ei edellytä nykyisenkaltaista pönötystä ja pöhötystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti