lauantai 28. toukokuuta 2016

Kirkko, kirkko ja kirkko


Kuva: Ortoboxi.fi
Suomen kielen sanoilla on usein monia eri merkityksiä. Kun puhutaan esimerkiksi kirkosta, ei aina ole selvää, mitä sillä tarkoitetaan. Toki asiayhteydestä on yleensä apua, mutta ei läheskään aina. Ensinnäkin kirkko tarkoittaa rakennusta tai tilaa, jossa jumalanpalvelukset toimitetaan. Toiseksi se merkitsee organisaatiota, jollainen esimerkiksi Suomen ortodoksinen kirkko on. Kolmas ja tärkein kirkko-sanan merkitys on lyhykäisesti ilmaistuna eukaristiaan kokoontunut Jumalan kansa, uskovien yhteisö.

Jotkut kirjoittavat viimeksi mainitussa tapauksessa sanan isolla alkukirjaimella myös keskellä lausetta, siis Kirkko. Se saa tekstin vaikuttamaan hiukan vanhahtavalta ja jossain määrin jopa osoittelevalta. Toisinaan sanaan lisätään epiteetti Kristuksen kirkko. Se taas kuulostaa paitsi juhlavalta myös teologisesti "oikeaoppiselta" ja vetoaa vahvasti kuulijan tunteisiin.

Kirjoitin itse taannoin jo lakkautettuun Analogi-lehteen retoriseksi tarkoitetun kysymyksen, kuinka kukaan voi erota Kristuksen kirkosta? Yhdenlainen vastaus tuli seuraavan vuoden jäsentilastoissa, kun Suomen ortodoksisen kirkon eroluvut kipusivat aivan uudelle tasolle. Eroajat itse tuskin täysin ymmärsivät, mistä olivat eroamassa ja mistä eivät. Laki kyllä tuntee kirkosta eroamisen, mutta kanonit ainoastaan kirkosta erottamisen tietyin ehdoin.

Kun keskustellaan kirkosta, ei aina ole täysin selvää, mistä kirkosta puhutaan. Medialle kirkko tarkoittaa Suomessa lähinnä vain sitä yhtä eli luterilaista. Ortodoksien olemassaolo muistetaan kyllä pääsiäisenä tai jos on jotain isompaa hässäkkää päällä. Ortodoksien omassa piirissä on viime vuosina taitettu peistä siitä, pidetäänkö kotimaan ekumeenisia yhteyksiä tärkeämpänä kuin suhteita muuhun ortodoksiseen maailmaan. Tämä seikka jakaa kirkkomme johtoa ja aktiiveja kenties eniten tällä hetkellä, vaikkei sitä hevillä myönnetäkään.

Entäpä sitten tuo alussa mainittu organisaation ja yhteisön ero, onko sitä? Itselleni on täysin selvää, että kun kirjoitan kriittiseen sävyyn kirkosta, kirjoitan nimenomaan organisaatiosta, joka meidän tapauksessamme on pääosin luterilaisin voimin ja vaikuttimin pystytetty noin sata vuotta sitten. Koko rakennelma lepää kirkkolain (Laki ortodoksisesta kirkosta 10.11.2006/985) varassa. Sellaista ei muilla saman kokoluokan uskonnollisilla yhteisöillä ole.

Kirkkolakiin pohjautuu myös kanonisen lain vahva asema suhteessa esimerkiksi tasa-arvo- ja ihmisoikeussäädöksiin, jopa perustuslakiin, erityisesti papiston kohdalla. Siitä on saatu valtakunnan korkeimman oikeusviranomaisen tulkinta aivan lähimenneisyydessä. Kirkko nauttii tällä hetkellä maksimaalista uskonnonvapautta oloissa, joissa uskonto on muutoin ajautunut tai työnnetty marginaaliin.

On myös niitä, joiden mielestä organisaation ja sen vallankäyttäjien arvostelu kohdistuu aina viimekädessä yhteisöön, tässä tapauksessa kirkkoon siinä tärkeimmässä merkityksessään. Tällainen tulkinta nostaa esimerkiksi piispat henkilöinä kaiken arvostelun yläpuolelle. Muutettavat muuttaen olisin itse tässä kohtaa taipuvainen soveltamaan sitä kirkolle tärkeää periaatetta, jonka mukaan sakramenttien pyhyys ei riipu papin pyhyydestä (tai sen puutteesta).

Piirros: Ortoboxi.fi

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Hänen pyhyytensä Jerusalemin patriarkan historiallisen vierailun yhteydessä toimitettu piispallinen palvelus Uspenskissa osoitti, mitä mp. Ambrosius priorisoi. Hän jätti väliin palveluksen ja osallistui Askolan virkaan vihkimykseen. Meistä kirkkorahvaastakin tuntui patriarkan nöyryyttämiseltä, kun hän lahjaansa esitellessään joutui toteamaan, ettei Hgin mp.ole paikalla. Valinnasta näyttää tulleen käyttäytymisen amebamainen normi Ambrosiukselle, valitettavasti.