Kirkko välitilassa

Ortodoksinen kirkko viettää tätä kirjoittaessani (5.5.) Herran taivaaseen astumisen juhlaa, helatorstaita. Juhlan teksteissä Jeesus muistuttaa opetuslapsia lähetystehtävästä ja antaa heille lupauksen Pyhästä Hengestä, siunaa heidät ja nousee ylös taivaaseen. Opetuslasten joukko jää odottavalle kannalle, eräänlaiseen välitilaan.

Helatorstaihin päättyy 40 päivää kestänyt pääsiäisen vietto. Enää ei lauleta ”Kristus nousi kuolleista”, mutta ei myöskään vielä ”Taivaallista Kuningasta”, veisua Pyhälle Hengelle. Sen vuoro tulee helluntaina, kirkon syntymäpäivänä, vaikka pelastushistoriallisessa mielessä kirkko on elänyt Pyhän Hengen aikaa jo kaksi vuosituhatta.

Helatorstain ja helluntain välinen kymmenen päivän jakso muodostaa siis eräänlaisen välitilan kirkon jumalanpalvelusjärjestyksessä. Kuvaisiko tuo termi jollain tavoin myös ortodoksisen kirkkomme tilaa ja asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa tällä hetkellä? Entä miten muutosta voidaan hahmottaa, jos sitä ylipäätään on tapahtunut?

Vielä vuosikymmen sitten ortodoksinen kirkko paistatteli julkisuuden valokeilassa. Helsingin Sanomat äimisteli yleistä myötäsukaisuutta otsikoimalla raflaavasti ”Toinen on hurskaampi toista. Ortodoksinen kirkko on median lemmikki. Siksi se saa kaikessa rauhassa pysyä vanhoillisena" (HS 2.12.2007). Ei tosin mennyt vuottakaan, kun kirkko sai toisenlaista julkisuutta eurovaalien tiimoilta.

Kirkon julkisuuskuva ei tietenkään kerro koko totuutta kirkon asemasta, mutta kyllä se sitä jollakin tavalla peilaa. Ortodoksikirkolta ei ole ainakaan toistaiseksi odotettu yhtä suurta joustavuutta arvokysymyksissä kuin luterilaisilta. Esimerkiksi avioliittolain uudistuksen yhteydessä ortodoksit ovat saaneet olla suhteellisen rauhassa.

Millä lihaksilla kirkko sitten puolustaa arvojaan ja asemiaan, jos tuuli kääntyy kovinkin vastaiseksi? Viime vuosien jäsenkadon valossa näyttää siltä, että kirkko joutuu tarrautumaan enemmän juridiseen asemaansa kuin jäsenistön lojaalisuuteen. Juridiikasta taas on apua enintään niin kauan kuin enemmistö suomalaisista kuuluu ev.lut. kirkkoon.

Kirkkomme on kovin huonosti valmistautunut näkyvillä oleviin muutoksiin. Liki sata vuotta sitten määritelty asema toisena kansankirkkona sekä viime vuosikymmenien myötämieli ortodoksista kirkkoa kohtaan on tuudittanut petolliseen hyvänolontunteeseen. Vai olisiko sittenkin kyse neuvottomuudesta?

Neuvottomuus koskee yhtä lailla suhtautumista kirkon sisäisiin ongelmiin. Ristiriidat johdossa ja jäsenistön heikko sitoutuminen kirkon elämään ovat pulmakysymyksiä, joihin ei näytä löytyvän ratkaisua. Elämme kirkon sisällä tällaisessa välitilassa, joka sekin päättyy aikanaan tavalla tai toisella.