lauantai 10. joulukuuta 2016

2000-luvulle tuotua mielivaltaa?

Ortodoksinen kirkko on uskonyhteisö, jossa loistavan teologian ja synodaalisuuden vastapainoksi harrastetaan myös varsin itsevaltaisia menettelytapoja. Jotakin tällaista tulee mieleen, kun seuraa jälleen kerran yhtä valintaprosessia, tarkemmin sanottuna Helsingin metropoliitan suorittamaa papinvaalin ehdokasasettelua, joka vaikuttaa suorastaan valistuneen vallankäytön irvikuvalta.

Kirkkolain 63 §:n mukaan papinvaalissa "piispan on asetettava ehdolle enintään kolme ansiokkainta ja tehtävään sopivinta ehdokasta”. Jokainen huomaa, että pykälä mahdollistaa melkein millaisen ehdollepanon hyvänsä. Tällä kertaa piispa on jättänyt toisen kahdesta kärkihakijasta kokonaan ehdokasasettelun ulkopuolelle. Häntä ei siis voi valita tehtävään.

Piispan ehdokasasettelun luonteesta kertonee jotain sekin, että viime vuosina useita Helsingin hiippakunnan kirkkoherroja on tullut valituksi ensimmäisen ehdokassijan ulkopuolelta; Turussa ja Tampereella sijalta 3 ja Haminassa sijalta 2. Tällä kertaa ykkösehdokkaan valintaa varmisteltiin pudottamalla pätevä pappi pelistä pois jo etukäteen.

Vuoden 2006 kirkkolain uudistuksessa hiippakunnan piispasta tehtiin monessa suhteessa suvereeni toimija. Muutosta perusteltiin kanonisella perinteellä, vaikka kanonisuus sinänsä ei ole ollut viime vuosina kovin korkeassa kurssissa etenkään Helsingin hiippakunnassa. Monet vannovat silti kanonisuuden nimiin valistunutta despoottia (despota) odoteltaessa.

Suomen ortodoksisen kirkon hallinto on pitkälti kopioitu luterilaiselta kirkolta viime vuosisadan alussa. Kun kirkkoa kansallistettiin sitä samalla kansanvaltaistettiin. Vaaleilla valittavia seurakunnanvaltuustoja ja laajaa itsehallintoa ei tunneta muualla ortodoksisessa maailmassa, maallikkoenemmistöisestä kirkolliskokouksesta puhumattakaan.

Vuosituhannen vaihteessa innostuttiin kanonisuudesta siinä määrin, että vuoden 1969 kirkkolain mukana heitettiin romukoppaan eräitä kansanvaltaisen hallinnon periaatteita. Tokihan vanha laki oli kovin yksityiskohtainen esimerkiksi papiston rangaistusten suhteen, mutta nyt toimituskiellot on upotettu jonnekin piispan ja piispainkokouksen tulkinnallisen päätöksenteon hetteikköön ilman valitusoikeutta. Kirkollisten oikeusasteiden romuttamista monet ovat pitäneet suurena virheenä.

Vanhan asetuksen (179/1970) mukaan papinvaalin ehdokasasettelun suoritti ”hiippakunnan piispa yhdessä kirkollishallituksen kanssa”. Se turvasi kenties hiukan laajapohjaisemman harkinnan verrattuna nykyiseen käytäntöön, jossa jo pelkillä mielipide-eroilla piispan tai kirkkoherran kanssa saattaa tulla leimatuksi tehtävään sopimattomaksi.

Nykyinen kirkkolaki ja -järjestys kaipaavat monelta osin uudistamista. Vaalikäytäntöjen ja oikaisumenettelyjen lisäksi esimerkiksi seurakunnanneuvoston ja -valtuuston keskinäisiä toimivaltasuhteita olisi selkiytettävä. Kirkolliskokouksen maallikkoedustajien vaali on kuin suoraan hämärältä keskiajalta. Piilotettuja valtarakenteita on tuotava päivänvaloon, jos seurakuntalaisten luottamuksella hallintoa kohtaan on mitään merkitystä.

Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollinen dilemma on: kanonisuus vai kansanvaltaisuus? Kanonisen lain painoarvo on punnittu papiston osalta korkeimmissa oikeusasteissa ja havaittu vahvaksi. Mutta kuinka pitkälle sen uskottavuus riittää nyky-yhteiskunnassa ja kirkon valistuneen jäsenkunnan keskuudessa, on jo toinen kysymys.

5 kommenttia:

Jukka Mäntymäki kirjoitti...

Kirkkolain ja järjestyksen päivittämisen yhteydessä olisi syytä myös harkita kirkollisen alioikeuden palauttamista. Sen poistaminen merkitsisi valitusten siirtymistä, joko patriarkaattiin tai maalliseen tuomioistuimeen.

Rauno Pietarinen kirjoitti...

Papiston ja maallikoiden osallistuminen paikalliseen kirkolliskokoukseen nousi esiin Venäjän suuressa kirkolliskokouksessa vallankumouksen aikaan. Kokousta valmisteltiin 10 vuotta ja sen ajan parhaat teologiset voimat olivat esittämässä palaamista perinteiseen ortodoksiseen käytäntöön, jossa myös maallikot osallistuvat hallintoon. Kokous jäi kesken, mutta papiston ja maallikoiden yhteinen kirkolliskokous tuli käyttöön Ranskan venäläisessä hiippakunnassa, Amerikan ort kirkossa (silloisessa Metropoliassa) ja meillä Suomessa.
Joidenkin ihailema venäläinen liturginen elämä ennen vallankumousta oli myös todettu epäonnistuneeksi ja jopa konservatiiviset piispat halusivat muutoksia.
Harmi, että työ jäi kesken, mutta dokumentteja tutkitaan ja julkaistaan.

Anonyymi kirjoitti...

Jos laki antaa myöden erilaisille valintamenettelyille, ei kai se ole mielivaltaa jos käyttää olemassa olevaa laillista valtaa? Jos kuitenkin koetaan että se on mielivaltaa, siinä tapauksessa voinee kirkolliskokous asiaan puuttua. Onko tietoa siitä että onko tällaiseen muutokseen tehty aloitteita tai esityksiä? Se ainakin kertoisi jotakin vallitsevasta yleisestä mielipteestä.

Pekka Jyrkinen kirjoitti...

Vuoden 2006 kirkkolain yksi suurimmista heikennyksistä oli pappien ja kanttorien viroista luopuminen. Ihmettelen edelleen, miksi OPL puheenjohtajansa Heikki Huttusen johdolla suostui moiseen vedätykseen. Luterilaisella puolella yritettiin samaa, mutta se epäonnistui.

Tällä yksinkertaisella manööverillä heikennettiin ratkaisevasti työntekijöiden oikeusturvaa. Sitten ihmetellään ja syytetään katumuksen puutteesta, jos joku uskaltaa peräänkuuluttaa omia oikeuksiaan.

Suomessa toimitaan demokratian ja suomalaisen lainsäädännön pohjalta. Uuden kirkkolain takuumiehinä oli metropoliitta Johannes, jonka näkemyksen mukaan paikalliskirkolla ei tulisi minkäänlaista esivallan vahvistamaa lainsäädäntöä. Tämän Bysantin luottomiehen mukaan paikalliskirkon asioita tulisi hoitaa vain kanonisen perinteen mukaan ja piispan ekonomiaan tukeutuen.

Keskustelu kirkossamme näistä asioista osoittaa, että jotkut kärsivät vallanhimosta ja toiset valta-anemiasta, joka johtaa terveen ajattelun ja maalaisjärjen häviämiseen. On muistettava, että kaikessa johtamisessa, päätöksenteossa ja kanssakäymisessä eettinen tietoisuus ja korkea moraali ovat ne kaksi laadullista tekijää, joihin kaiken tulisi perustua. Kun ne ovat kunnossa, kaikki muu hyvä tulee itsestään. Kun ne eivät ole kunnossa, paikataan jälkiä koko ajan niin kuin nyt tehdään. Siksi nykyinen klikkihuoraaminen ei riitä. Tarvitaan tekoja, uutta ajattelua, avarakatseisuutta, avoimuutta ja ennen kaikkea nöyryyttä.

Anonyymi kirjoitti...

Kirkolliskokouksen kummallisuus oli kirkollishallituksen entisen kansliapäällikön paluu kirkollishallituksen kollegion asiantuntijavarajäseneksi. Hän ei ole kirkolliskokouksen jäsen, kuten muut jäsenet ja heidän varajäsenensä. Kirkon tiedotus perusteli erikoista ratkaisua sillä, että nykyään trendinä on hajauttaa valtaa LOL. Uskokoon, ken tahtoo.

Kirkolliskokouksen pöytäkirjassa korostetaan selvin sanoin, että tästedes kirkolliskokouksen päätettäväksi tulevat asiat tulee valmistella pidemmälle kirkollishallituksen kollegion ohjauksessa. Suomeksi: valtaa siirrettiin sinne suuntaan.

Kollegion jäsenvalintoja onkin hyvä tarkastella nimenomaan tästä näkökulmasta. Sitä suuremmalla syyllä, kun nykyisen kirkolliskokouksen päätettäväksi tulee ainakin Helsingin piispan valinta. Mahdollisesti myös arkkipiispan valinta. Sekä ratkaisu arkkipiispan istuimen Helsinkiin siirtämisestä. Ja paljon muuta taloudellisesti merkittävää - etenkin kirkkomuseoon ja kirkon keskustaloon liittyen - sen jälkeen, kun ap Leo on jäänyt eläkkeelle.

Kirkollishallituksen kollegio vastaa valtionhallinnossamme valtioneuvostoa. Vain äärimmäisessä poikkeustapauksessa sen jäseneksi on nimitetty henkilö, joka ei ole mittauttanut kannatustaan valtiollisissa vaaleissa. Äkkiseltään tulee mieleen maatalousministeri Esa Härmälä, joka kuitenkin tuli tehtävään MTK:sta eli oli siten tavallaan merkittävän kansanosan edustaja.

Käytännössä tilanne on yleensä ollut toisin päin. Puolueiden eduskuntavaaleissa saama kannatusosuus on ollut suoraan verrannollinen hallituspaikkoihin. Sitten, kun hallituskoalitiosta on päästy sopuun eduskunnassa.
Puolueet puolestaan ovat jakaneet ministerinpostejaan ottaen huomioon ehdokkaiden vaalimenestyksen, alueellisen jakautuman sekä sukupuolitasapainon. Suuri merkitys on ollut ehdokkaan henkilökohtaisella äänimäärällä, mikäli muut em. tekijät ovat kohdallaan.
Tällä tavoin on oikeutettu ministerin käyttämä suuri lainvalmisteluvalta, mitä kirkollishallituksen kollegiokin nyt aikoo ryhtyä toteuttamaan aiempaa enemmän. Kun ministeri on saanut merkittävän suuren henkilökohtaisen kannatuksen valtiollisissa vaaleissa, se on antanut hänelle hyvän selkänojan työssään.

On ennenkuulumatonta, että suurta valtaa käyttää henkilö, joka ei oikeastaan ole tilivelvollinen kenellekään. Ei sillä, että kirkolliskokouksen maallikkojäsenten vaalissa mistään kansanvallan toteutumisesta nykyisellään voisi muutenkaan puhua.

Kirkkojärjestyksen ja -lain uudistamiselle on todella polttava tarve. On hyvä, että valintaprosessien uudistamisesta on jo kirkolliskokouksessa vireillä aloite.