Omiin ympyröihin etäisyyttä

Tätä kirjoittaessa kesän alku on kauneimmillaan ja suven ihanuudesta saavat toivottavasti nauttia muutkin kuin lomalaiset. Ortodokseille kesän ei tarvitse olla pelkkää löhöämistä, sillä kirkollisia juhlia ja tapahtumia on tarjolla lähes jokaisessa seurakunnassa. Kesä on praasniekkojen aikaa ja ensimmäiset niistä on jo vietettykin.

Kesällä jos koskaan kannattaa niin sanotusti nostaa kytkintä ja vierailla naapuriseurakunnassa tai vähän etäämmälläkin palveluksissa ja juhlissa. Pienessä kirkkokunnassa on terveellistä tutustua muidenkin seurakuntien elämään ja ihmisiin. Omiin pikku ympyröihin on hyvä ottaa välillä etäisyyttä.

Vieraat tuovat myös iloa seurakuntaan varsinkin, jos tulijoita on vähän isompi porukka. Pienen pyhäkköseurakunnan palvelus tuntuu aivan toisenlaiselta, kun tavanomainen puolityhjyys täyttyy kirkkokansasta. Itse koin tällaisen iloisen yllätyksen toukokuun lopulla Hyvinkään kirkossa, jonne Itä-Helsingin ortodoksit olivat tulleet pyhiinvaellukselle isä Jyrkin johdolla.

Toinen asia on sitten se, millaisia terveisiä vieraat tuovat tullessaan. Tarkoitan epävirallista kuulumisten vaihtoa ja sen sellaista. Hyvinkään tapauksessa ei ollut moitteen sijaa, mutta kun ollaan liikkeellä pienemmällä porukalla ja tavataan tuttuja, ei ole aina helppoa erottaa, onko kuulumisten kysyjän vaikuttimena aito myötäeläminen vai silkka uteliaisuus.

Toisaalta tiedonjano on inhimillistä, ja pienessä kirkkoyhteisössä epävirallinen informaatio leviää ajatustakin nopeammin. Olennaisempaa ehkä on, millä mielellä asioista kerrotaan. Usein näissä yhteyksissä tulee mieleen liturgian loppurukousten kohta ”...että koko tämä päivä olisi meille täydellinen, pyhä, rauhallinen ja synnitön...”. Ehkä olisi parempi sulkea suunsa, mutta minkäs teet.

Pienet yhteisömme ovat haavoittuvia ja mielensä voi pahoittaa monestakin syystä. Joskus yksikin väärä sana, teko tai laiminlyönti voi johtaa yhteyden katkeamiseen tuttuun pyhäkköön tai seurakuntaan. Papistomme on tässä suhteessa avainasemassa, ja heistä paljolti riippuu, millaiseksi ilmapiiri ja ihmissuhteet seurakuntayhteisössä muodostuvat.

Joka tapauksessa kannustaisin kaikkia osallistumaan myös naapuriseurakunnan palveluksiin ja tapahtumiin. Joillekin se on jopa välttämätöntä sen vuoksi, että oman seurakunnan palvelukset voivat olla kaukana tai hankalien kulkuyhteyksien päässä. Tutustumalla uusiin kuvioihin oppii aina myös jotakin uutta.

Kun puhuin papiston tärkeydestä, samaan hengenvetoon täytyy mainita myös kanttorit. Jos pyhäköstä puuttuu oman papin lisäksi myös oma kanttori, kuorotoiminta näivettyy ja pikku hiljaa hiipuu myös jumalanpalveluksiin osallistuminen ja muu toiminta, joka on usein pienissä seurakunnissa kanttorin varassa.

Jotain on vialla, jos viidensadan ortodoksin kaupunkiyhteisössä liturgiaan osallistuu tavallisena sunnuntaina hädin tuskin 10–15 seurakuntalaista. Kun pyhäkköjen miehityksestä tai palvelusten määrästä tingitään, ollaan muna vai kana -ongelman edessä. Helppoja ratkaisuja ei toki ole, mutta työtä ainakin on tiedossa – nimittäin sisälähetystyötä.

Idän ja lännen välissä

Suomesta on sanottu, että kuulumme länteen, mutta haluamme säilyttää hyvät suhteet myös itään. Oman kirkkomme sijoittumisesta vastaavanlaisessa katsannossa ei voi sanoa samaa, mutta eipä oikein päinvastaistakaan. Olemme jossain siinä välissä, koska olemme integroituneet läntiseen kirkolliseen kulttuuriin monin eri tavoin, toisin kuin ortodoksit muualla lännessä.

Asia tuli mieleen katsoessani presidentti Koiviston hautajaisia helatorstaina. Koivistohan muistetaan Suomen läntisen orientaation takuumiehenä. Presidentin vävy Heikki Allonen totesi muistotilaisuudessa ruotsiksi, että ”hautajaispäivästä muodostui sekä valtiollinen, sotilaallinen, että oikealla tavalla hengellinen tilaisuus”. Sitaatin loppuosan merkitys jäi ainakin minulle hieman hämäräksi.

Kokonaisuus oli kuitenkin vaikuttava, vaikka hautajaispäiväksi oli valikoitunut helatorstai, Herran taivaaseenastumisen juhla. Emerituspiispa Eero Huovisen siunauspuheessa ei ollut viittausta juhlan aiheeseen, ellei yhtä kielikuvaa sellaiseksi halua tulkita. Liekö syynä Koiviston hiukan kompleksinen suhde arkipyhien siirtoon vai helatorstain vähäinen merkitys suomalaisille, mene ja tiedä. Huovisen tapauksessa kyseessä oli varmasti tietoinen valinta.

Ortodoksien osuus hautajaisjuhlassa kiteytyi kahteen otsikon kannalta merkitykselliseen havaintoon; virttä veisaavaan metropoliittaan ja Uspenskin saattokellojen soittoon. Dietrich Bonhoefferin virsi ”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan” samoin kuin katedraalin kellojen ääni presidentinlinnan edustalla tarjosivat tuttua tarttumapintaa suomalaiseen ekumeeniseen todellisuuteen.

Vierailimme helatorstaina pienellä porukalla Heinolassa, Herran taivaaseenastumiselle pyhitetyn kirkon praasniekassa. Mennessä veimme kesäkukat vuoden 1999 bussiturman matkamiehenristille ja muistelimme edesmenneitä. Päivä oli jo tunnelmaltaan virittynyt valmiiksi siihen suuntaan.

Heinolan juhlassa oli tuvan täydeltä väkeä, ja erityisesti maahanmuuttajaperheitä lapsineen näkyi ilahduttavan paljon. He jos ketkä elävät sananmukaisesti idän ja lännen välissä. Muuttajille oma kieli ja kulttuuri ovat tärkeitä, mutta myös jumalanpalveluksiin ja yhteisön toimintaan osallistuminen. Maahanmuuttajat alkavatkin olla aktiivisin osa seurakuntaa myös moniaalla muualla kuin Kaakkois-Suomessa.

Kirkkomme on viime vuosina panostanut maahanmuuttajatyöhön, ja tulosta on syntynyt siellä, mihin on saatu tulokkaiden kieltä taitavaa papistoa. Muuttajat ovat edelleen kirkon potentiaalisin kasvualusta, vaikka kirkon jäsenmäärä muutoin näyttää kääntyneen laskuun. Olisi syytä kiireesti selvittää, miksi suomalaisten liittyjien enemmistö passivoituu ja katoaa vähin äänin kirkon elämästä.

Ortodoksievakot toivat seurakuntiin aikanaan melkoisen piristysruiskeen, vaikka heihin suhtauduttiin usein nurinkurisesti. Uutta verta tuovat nyt ortodoksiset maahanmuuttajat, joiden kanssa seurakuntien suomalaisten jäsenten tulisi löytää yhteinen sävel niin nopeasti kuin mahdollista. Kaikkialla tulokset eivät ole toistaiseksi olleet kovin rohkaisevia.

Ehkäpä itse kunkin olisi hyvä siirtyä piirun verran omalle epämukavuusalueelleen ja ottaa kontaktia tulokkaisiin. Kirkossa, jossa eletään idän ja lännen välimaastossa, sen ei luulisi olevan kovin vaikeaa. Näyttää näet siltä, että ilman maahanmuuttajien tuomaa kasvuvoimaa kirkkomme uhkaa lähivuosikymmeninä kutistua marginaaliin.

Huolettomuuden hyveestä

Huolehtimisesta on tullut suomalaisten uusi kansantauti. Se ilmenee usein uniongelmina; joko unen päästä ei tahdo saada kiinni tai sitten herää anivarhan aamulla murehtimaan asioita. On toki monia oikeitakin huolen aiheita tai sairauksia, jotka valvottavat. Mutta turhaa huolehtimista on ylettömän paljon.

Myös elämän hektisyys valvottaa. Ei riitä, että työ tunkee vapaa-ajalle, vaan vapaa-ajastakin on tullut työntekoon verrattavaa suorittamista. Ylikierroksilla eletyn elämän taustalta löytyy usein huoli omasta riittämättömyydestä.

Kuuluuko kristityn huolehtia tai olla huolissaan? Entä onko asioita, esimerkiksi kirkkoon liittyviä, joista saa ja kuuluukin olla enemmän huolissaan kuin jostain toisista? Onko peräti jonkinlaista ”pyhää murhetta”, joka oikeuttaisi itsensä?

Ensimmäisenä tulee mieleen Jeesuksen sana: ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.” (Matt. 6:26). Maallisten asioiden murehtimista pidetään jopa syntinä, koska se osoittaa epäluottamusta Jumalan huolenpitoa kohtaan.

Myös kansanviisaudesta löytyy vastalääkettä huolestumiseen: ”Kyllä Jumala hulluistaan huolen pitää”, tosin sanonnan jatko kuuluu ”katsokoot viisaat eteensä”. Entisaikaan useasti viljellyn sananlaskun mukaan ”puhdas omatunto on hyvä päänalunen”.

Kristillisen eetoksen perusmoodina on huoli omasta pelastuksesta. Se ilmenee kristikunnan piirissä eri tavoin ja jopa kirkkojen sisällä esiintyy poikkeavia painotuksia. Apostoli Paavali puhuu Jumalan mielen mukaisesta murheesta, joka saa aikaan parannuksen (2. Kor. 7:10). Omien syntien murehtiminen ei ollut vierasta myöskään erämaaisille, vaikka synnin murheen sijasta puhummekin mieluummin katumuksesta.

Luterilaisen ”rautalankamallin” mukaan ihminen on pelastettu yksin sillä perusteella, mitä Jeesus on tehnyt kaikkien ihmisten puolesta. Jos kuuluu ihmiskuntaan, on pelastettu. Usko on väline, jolla omistetaan Kristuksen suorittama sovitustyö, joka koskee yleisesti koko ihmiskuntaa. (Ks.)

Siinä missä luterilainen oppi näkee hyvät teot vanhurskautumisen seurauksena, vanhojen kirkkojen opetuksessa teot kuuluvat pelastukseen, mutta niiden vajavaisuuden vuoksi joudumme aina viime kädessä turvautumaan Jumalan armoon.

Erot eivät ehkä olisi suuren suuria, ellei luterilaisen opin tulkinnassa olisi ajauduttu niin aavoille vesille kuin viime vuosikymmeninä on tapahtunut. ”Kaikki pääsevät taivaaseen” -tyyppiset irtiotot ovat tästä muutoksesta vain jäävuoren huippu.

Isä Kimmo Kallinen kertoo tuoreessa Ortodoksiviestissä (4/17), että ihmisen hengellisessä elämässä on aikoja, jotka voivat viedä kauaskin kirkon ytimestä. Sellaiselle tulisi antaa tilaa ja suhtautua ymmärtäväisesti. Tuohon voisi jatkaa, että moni kirkolle uskollinen on kriisissä myöskin kirkossa tapahtuvien ikävien asioiden vuoksi.

Olisiko siitä jossain kirkon tasolla syytä olla huolissaan?

Jezuz kirkkopäivien mainosmiehenä

Nyt kun ortodoksit ovat keskittyneet pääsiäisen viettoon (16.4.–24.5.), täytyy ottaa tekstin aihe naapurikirkon puolelta. Siellä nuoria kaupunkilaisia kutsutaan kirkkopäiville Turkuun mainoskampanjalla, josta avautuu hyvä tilaisuus pohtia Jeesuksen olemusta; kuinka Hänet ymmärretään eri kirkkojen piirissä.

Uskontunnustushan on kristityillä yhteinen filioque-lisäystä (ja Pojasta) lukuun ottamatta. Mutta kuinka Jumalan Pojan olemuksen eri puolet painottuvat kirkkojen puheessa ja kristittyjen itseymmärryksessä? Sehän tässä nyt kiinnostaa.

Luterilaisten kirkkopäivien katumainoksissa Jezuz on kommentoinut tägiä muistuttavilla teksteillä kampanjaan sorvattuja mainoslauseita. Tapahtuman järjestäjien mukaan Jezuz-nimi voi tarkoittaa ketä hyvänsä tai sen voi tulkita Jeesukseksi. Siis että kommentaattori olisi Jeesus Kristus, Jumalana ja ihmisenä – vai sittenkin ihmisenä?

Mainoskampanja on herättänyt huomiota ja siten saavuttanut tavoitteensa. Kirkkopäiville osallistumista se tuskin lisää. Ainakin yksi kirkkopäiville keskustelijaksi merkattu pappi on pahoittanut mielensä ja perunut tulonsa. Sama pappi tosin taisi perua myös muuttonsa Tansaniaan, joten perumisten perumisiakin voi olla tulossa.

Jezuz-nimen käyttö kampanjassa on kirvoittanut keskustelua siitä, kumpaan suuntaan luterilaisten ymmärrys Jeesuksesta painottuu, jumaluuteen vai ihmisyyteen. Luterilaisten tunnustuskirjojen valossahan asiassa ei ole mitään epäselvää, mutta entä kirkon ja sen piirissä vaikuttavien liikkeiden puheessa ja itseilmaisussa?

Rohkenen väittää, että moni ortodoksiksi kääntynyt luterilainen tai entinen sellainen on saanut aikamoisen ahaa-elämyksen oivaltaessaan, että Jeesus on myös Jumala. Oivallusta edesauttaa Pyhän Kolminaisuuden (Kristuksen jumaluuden) runsas esiintyminen kirkon jumalanpalvelusteksteissä, veisuissa ja liturgisessa perinteessä.

Luterilaisten virsien ja etenkin hengellisten laulujen kielikuvasto on vanhastaan painottunut Jeesuksen elämään ja kärsimyksiin, jolloin tavallisen maallikon käsitys Jumalan pojasta voi saada voittopuolisesti inhimillisiä ulottuvuuksia. Lisäksi joidenkin liikkeiden julistuksessa käsitys Isästä ja Pojasta tuntuu olevan kovin dikotominen, kahtiajakautunut.

Tarkkailkaapa huviksenne eri kristillisten suuntausten kieltä; vissejä eroja löytyy vaikkei mentäisi varsinaiseen sisältöön. ”Kieli on kaiken mieli” kuten Erno Paasilinna on todennut.
Tärkeää on paitsi se, mistä puhutaan ja miten puhutaan, myös se, mistä vaietaan.

Ortodokseille tuttua sanaparia ”Kristus Jumala” tai asian yhtä selvää sanoittamista saa usein turhaan etsiä eri kristillisten tunnustusten teksteistä. Meillä Kristuksen jumaluus esiintyy valtaosassa suurten juhlien ja monien keskiarvoisten juhlien tekstejä. Lisäksi on tietysti Jumalansynnyttäjä Neitsyt, Jumalanäiti.

Jeesuksen ihmisyyden ylikorostus, joka sivumennen sanoen oli yksi 400-luvun harhaopeista, voi johtua protestanttisessa muodossaan myös siitä, ettei heidän eetoksessaan oikein ole sijaa Jumalanäidille, Jumalansynnyttäjälle. Neitsyt Marian kunnioitettu asema vanhoissa kirkoissa suojelee tällaisilta ylilyönneiltä vähentämättä kuitenkaan mitään Kristuksen täydestä ihmisyydestä.

Salailu on aina vaaran merkki

Seurakunnissa pitäisi hälytyskellojen soida, jos talouteen liittyviä asioita salataan kyseenalaisin perustein. Näin tapahtui Hämeenlinnassa viime syksynä, jolloin seurakunnanneuvosto päätti muita kuulematta liittymisestä Ortodoksiviesti-yhteistyöhön. Päätöksen julistamista luottamukselliseksi perusteltiin sillä, että kyseessä oli keskeneräinen sopimusasia. Todellinen syy oli kuitenkin lehtipäätöksen koplaaminen yhteen uuden kirkon rakennushankkeen kanssa kuten olen Aamun Koiton seurakuntaliitteessä aiemmin selostanut.

Salailu meni jopa niin pitkälle, että seurakunnanvaltuustoa yritettiin estää keskustelemasta lehtiasiasta marraskuun budjettikokouksessa. Esillä oli vain aiempia vuosia tuntuvasti suurempi summa varattuna tiedotuksen kuluihin, that's it!

Koko budjettiesitys tuotiin seurakunnanvaltuustoon suppeassa muodossa, josta ei tarkkaan ilmennyt, mihin kaikkeen rahaa oli tarkoitus käyttää. Tämä oli kuulemma kirkon ohjeistuksen mukaista! Jopa valtuuston puheenjohtajalle kieltäydyttiin aluksi antamasta tarkempia tietoja.

Hämeenlinnassa salailu tapahtui laillisuuteen ja kirkon ohjeistukseen vedoten. Se onkin vakuuttavan kuuloinen savuverho, jonka suojissa voi tietysti puuhailla kaikenlaista. Valtuuston puheenjohtajan yrittäessä parantaa tiedonkulkua osallistumalla neuvoston kokouksiin kirkonrakennushankkeen osalta, se estettiin sillä perusteella, etteivät neuvoston kokoukset ole julkisia!

Valtuuston johdon osallistumisoikeus valmisteluelimen kokouksiin on arkipäivää kunnissa, mutta ei näköjään jostain syystä sovi seurakuntahallintoon, joka on kuitenkin pitkälle kopioitu kunnalliselta puolelta. Tämä on omiaan heikentämään tiedonkulkua ja päätöksenteon kontrollia kuten Hämeenlinnassa on nähty.

Olen jo aiemmin kirjoittanut seurakunnanneuvoston eriskummallisesta suhteesta vaaleilla valittuun valtuustoon. Valmistelu- ja toimeenpanoelimen luottamuksen punnitsemisesta ei ole kirkkolaissa (OrtKL 2006/985) mitään säädöksiä, vaikka luottamus on rakoillut pitkin matkaa monissa muissakin seurakunnissa. Tilannetta hankaloittaa vielä sekin, että neuvostoissa on paikoin luvattoman paljon valtuustojen jäseniä.

Hämeenlinnassa seurakunnan päätöksenteko kriisiytyi syksyllä jo mainittujen budjettipäätösten lisäksi myös kirkonrakennushankkeen osalta. Projektin toteutustavasta ja johtamisesta on ollut eriäviä näkemyksiä. Hiippakunnan piispa on vaatinut jo kohta kahdeksan vuotta vireillä olleelle hankkeelle seurakunnan ulkopuolista vetäjää, mikä on ollut myös valtuuston johdon näkemys. Tähän neuvosto taipui viimein helmikuussa, mutta taipuiko liian myöhään?

Hiippakunnan piispa on määrännyt seurakunnanvaltuuston koolle 4.4. myöntämään eron nykyiselle neuvostolle ja valitsemaan tilalle uuden. Kirkkoherran eläkkeelle siirtymistä on aikaistettu kolmella kuukaudella. Uusi kirkkoherra ei todellakaan pääse valmiiseen pöytään, sillä pahimman skenaarion mukaan jopa kolmannes kirkonrakennusrahoista saattaa olla teillä tietymättömillä ja luottamus hallintoon tuhannen päreinä.

Eipä ihme, jos seurakunnan hallintoa ja taloudenhoitoa johtaneen kirkkoherran (OrtKL 61 §) ja samoista asioista vastanneen seurakunnanneuvoston (OrtKL 59 §) roolien perään hiukan kysellään. Toivottavasti näihinkin asioihin tulee selvyyttä, kunhan tutkinta etenee.

Hämeenlinnan tapauksen pohdintaa

Hämeenlinnassa kirjoitettiin eilen 20.3. surullinen luku ortodoksien historiaa. Julkaistun tiedotteen mukaan ortodoksisessa seurakunnassa on tapahtunut kavallus, jossa seurakunnan varoja on kadonnut nähtävästi noin 200 000 euroa vajaan vuoden aikana. Teosta epäillyn seurakuntasihteerin työsuhde on päätetty, ja asia on poliisitutkinnassa.

Tämä siis tiedetään virallisesti, mutta paljon on ehtinyt tapahtua kulisseissa asian tiimoilta.

Eilen illalla oli seurakunnanvaltuusto koolla käsittelemässä tätäkin asiaa. Tarkoitus oli punnita seurakunnanneuvoston luottamusta, mutta asia jäi aikomusasteelle. Hiippakunnan piispa oli nimittäin ottanut aiemmin päivällä kannan, jonka mukaan kirkkoherra ja neuvosto voivat jatkaa tehtävissään.

Ratkaisu on sikäli erikoinen, että eilisen tiedotteenkin mukaan ”seurakunnanneuvosto kirkkoherran johdolla vastaa käytännössä seurakunnan taloudesta ja hallinnosta”. Tämä perustuu kirkkolain 59 §:ään, jossa määritellään neuvoston tehtävät. Saman lain 61 §:n mukaan kirkkoherra johtaa seurakunnan hallintoa, taloudenhoitoa ja muuta toimintaa.

Herää kysymys, missä määrin mainitut tahot ovat kirkkolain perusteella asianosaisia, jolloin ne olisi voinut myös vapauttaa tehtävistään, kirkkoherran ainakin poliisitutkinnan ajaksi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut ja perusteluksi on mainittu, että kirkkoherra jää pian eläkkeelle (virallisesti 1.9.).

Lahden tapauksessa runsas kolme vuotta sitten, jolloin väärinkäytösten pääepäiltynä oli kirkkoherra, piispa laittoi hänet toimituskieltoon ja määräsi sairasloman ajaksi sijaisen. Kuukauden kuluttua seurakunnanvaltuusto vapautti neuvoston tehtävistään ja valitsi tilalle uuden. Lahdessa seurakunnanneuvosto joutui siis kantamaan ainakin moraalisen vastuun tapahtuneesta, ja kirkkoherra tuomittiin lopulta luottamusaseman väärinkäytöstä sakkoihin ja korvauksiin.

Hämeenlinnassa asiaan vaikuttaa ilmeisen selvästi myös puolentoista viikon kuluttua toimitettava kirkkoherranvaali, jossa on toistaiseksi vain yksi ehdokas. Sopii kysyä, kuinka viisasta on toimittaa vaali tilanteessa, jossa ”seurakunnan työntekijät ja luottamushenkilöt sekä seurakuntalaiset ovat syvästi järkyttyneitä”, kuten tiedotteessa todetaan. Ainakin vaalin siirtämiselle olisi ollut perusteita.

Mielenkiintoista Hämeenlinnan tapauksessa on, että seurakunnanneuvosto on julkaistujen kokousuutisten mukaan tehnyt viime vuonna useita seurakunnan taloushallinnon käytäntöjä ja sopimuksia koskevia päätöksiä. Jos jotain voi sanoa niin ainakin sen, että asiat ovat olleet taajaan esillä neuvostossa.

Seurakunnanviraston hallintoon ja talouteen liittyvistä työkäytännöistä on päätetty 16.6., pankkitilejä ja -sopimuksia koskevia päätöksiä on tehty 31.8. ja taloushallintoon liittyviä sopimuksia on hyväksytty 20.9. Marraskuun lopussa on valittu työryhmä päivittämään seurakunnan taloussääntöä ja toinen työryhmä laatimaan hallintoasioihin liittyvää ohjeistusta seurakunnan sisäiseen käyttöön.

Arkkipiispa lausui Lahden tapauksesta vuoden 2013 kirkolliskokouksen avajaispuheessaan muun muassa, että "kirkkoherra tai muu kirkon organisaation johtaja on maallisessa mittakaavassa toimitusjohtajan vallalla ja vastuulla varustettu henkilö. Hän on tehtävän vastaanottaessaan sitoutunut siihen, että hänen toimintaansa arvioidaan huomattavasti kriittisemmin kuin tavallisen toimihenkilön työtä".

Kirkkoherran ja seurakunnanneuvoston vastuun soisi kirkastuvan myös Hämeenlinnan tapausta selvittäville.

Henkilöseurakunnistako pelastus?

Ajatus henkilöseurakunnista on alkanut viehättää monestakin syystä. Käsitteenä se on hiukan vaikeasti hahmottuva, jopa monitulkintainenkin. Perusideana on kuitenkin, että seurakunnan jäsenyys ei riippuisi asuinpaikasta kuten nykyisin, vaan ihmiset saisivat itse valita, mihin seurakuntaan haluavat kuulua ja millaista toimintaa tukea kirkollisverollaan.

Luterilaisella puolella henkilöseurakunnista on tehty kirkolliskokousaloitteitakin, mutta asia ei ole edennyt ainakaan vielä. Silti henkilöseurakuntia tai sellaiseksi katsottavia yhteisöjä on jo muodostunut useammalta pohjalta.

Henkilöseurakunnan ideasta on jossain mielessä kyse myös silloin, kun ihmiset muista kuin maantieteellisistä syistä valitsevat missä käyvät kirkossa, vaikka palveluksia olisi tarjolla lähempänäkin. Valintaperusteena voi olla omaan korvasyyhyyn sopiva pappi, kauniisti laulava kuoro, kattava kirkkokahviserviisi tai sopiva seura – mikä milloinkin.

Joskus seurakunnissa syntyy vakavia ristiriitoja erilaisten väärinkäytösten seurauksena. Kun kirkon lainsäädäntö on mitä on, ja johdon toimintakyky kriisitilanteissa rajallinen, ainoaksi vaihtoehdoksi vääryyttä kärsineille saattaa jäädä kirkosta eroaminen. Tällaisia tapauksia on kirkkomme piirissä useita aivan viime vuosilta.

Jotkut ovat löytäneet uuden hengellisen kotinsa Nikolauksen tai Pokrovan seurakunnista, jotka ovat ainoita asuinpaikasta riippumattomia ortodoksisia henkilöseurakuntia Suomessa, ja toimivat Moskovan patriarkaatin alaisuudessa.

Oma lukunsa ovat erilaiset ”aatteellisesti” virittyneet ortodoksiyhteisöt, jotka järjestävät omia jumalanpalveluksiaan. Aika monen aktiiviortodoksin henge(lline)n palo ja toimintatarmo on suuntautunut muualle kuin omaan seurakuntaan, joten eiköhän henkilöseurakuntia ainakin ideatasolla ole jo.

Kirkon hallinnonuudistusta on pohdittu pitkään ilman näkyviä tuloksia. Jokin ratkaisu täytyisi kuitenkin löytää väestötappiosta kärsivien seurakuntien talouteen. Hallintoa keskittämällä tuskin syntyy suuria säästöjä, mutta mitäs teet, jos seurakunta kerta kaikkiaan kuihtuu käsiin.

Mitäpä jos annettaisiin ihmisten valita, mihin seurakuntaan kirkollisveronsa maksavat?

Kesäasukkaiden kunnallisveron ohjaamista osaksi mökkipaikkakunnalle on puuhattu pitkään sillä perusteella, että he käyttävät mökkipaikkakunnan palveluja. Kirkollisveron osalta sama peruste toimisi päinvastoin; veron voisi maksaa halutessaan myös muualle, etenkin jos ei käytä oman seurakunnan palveluja, eikä osallistu sen toimintaan.

Näin esimerkiksi Itä-Suomen muuttotappiopaikkakunnalta pääkaupunkiseudulle, Turkuun tai Tampereelle muuttanut ortodoksi voisi maksaa ainakin osan kirkollisverostaan kotiseutunsa seurakunnalle. Se suitsisi syrjäseutujen väestötappiosta johtuvaa verotulojen menetystä.

Joitain ongelmia asiassa kuitenkin on, ja ensimmäisenä tulee mieleen kirkon väestökirjanpito, joka määrittää, mihin kirkollisvero maksetaan. Väestökirjanpidosta voisi luopua vaikkapa sillä perusteella, ettei sitä tunneta muuallakaan ortodoksisessa maailmassa, ei myöskään kanoneissa (!), vaan ortodoksit kuuluvat valtion ylläpitämään väestörekisteriin.

Kanonien yhtenä perusajatuksena on, että kirkollinen hallinto noudattaa maallisen hallinnon rajoja. Tämä ei tosin toteudu kunnolla nytkään, ei kansallisesti eikä globaalisti. Maallinen hallinto on murroksessa, joten ennen pitkää kirkon on muodostettava uusiin oloihin soveltuva hallintorakenne. Jospa silloin henkilöseurakunnat olisivat yksi mahdollisuus.