sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Idän ja lännen välissä

Suomesta on sanottu, että kuulumme länteen, mutta haluamme säilyttää hyvät suhteet myös itään. Oman kirkkomme sijoittumisesta vastaavanlaisessa katsannossa ei voi sanoa samaa, mutta eipä oikein päinvastaistakaan. Olemme jossain siinä välissä, koska olemme integroituneet läntiseen kirkolliseen kulttuuriin monin eri tavoin, toisin kuin ortodoksit muualla lännessä.

Asia tuli mieleen katsoessani presidentti Koiviston hautajaisia helatorstaina. Koivistohan muistetaan Suomen läntisen orientaation takuumiehenä. Presidentin vävy Heikki Allonen totesi muistotilaisuudessa ruotsiksi, että ”hautajaispäivästä muodostui sekä valtiollinen, sotilaallinen, että oikealla tavalla hengellinen tilaisuus”. Sitaatin loppuosan merkitys jäi ainakin minulle hieman hämäräksi.

Kokonaisuus oli kuitenkin vaikuttava, vaikka hautajaispäiväksi oli valikoitunut helatorstai, Herran taivaaseenastumisen juhla. Emerituspiispa Eero Huovisen siunauspuheessa ei ollut viittausta juhlan aiheeseen, ellei yhtä kielikuvaa sellaiseksi halua tulkita. Liekö syynä Koiviston hiukan kompleksinen suhde arkipyhien siirtoon vai helatorstain vähäinen merkitys suomalaisille, mene ja tiedä. Huovisen tapauksessa kyseessä oli varmasti tietoinen valinta.

Ortodoksien osuus hautajaisjuhlassa kiteytyi kahteen otsikon kannalta merkitykselliseen havaintoon; virttä veisaavaan metropoliittaan ja Uspenskin saattokellojen soittoon. Dietrich Bonhoefferin virsi ”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan” samoin kuin katedraalin kellojen ääni presidentinlinnan edustalla tarjosivat tuttua tarttumapintaa suomalaiseen ekumeeniseen todellisuuteen.

Vierailimme helatorstaina pienellä porukalla Heinolassa, Herran taivaaseenastumiselle pyhitetyn kirkon praasniekassa. Mennessä veimme kesäkukat vuoden 1999 bussiturman matkamiehenristille ja muistelimme edesmenneitä. Päivä oli jo tunnelmaltaan virittynyt valmiiksi siihen suuntaan.

Heinolan juhlassa oli tuvan täydeltä väkeä, ja erityisesti maahanmuuttajaperheitä lapsineen näkyi ilahduttavan paljon. He jos ketkä elävät sananmukaisesti idän ja lännen välissä. Muuttajille oma kieli ja kulttuuri ovat tärkeitä, mutta myös jumalanpalveluksiin ja yhteisön toimintaan osallistuminen. Maahanmuuttajat alkavatkin olla aktiivisin osa seurakuntaa myös moniaalla muualla kuin Kaakkois-Suomessa.

Kirkkomme on viime vuosina panostanut maahanmuuttajatyöhön, ja tulosta on syntynyt siellä, mihin on saatu tulokkaiden kieltä taitavaa papistoa. Muuttajat ovat edelleen kirkon potentiaalisin kasvualusta, vaikka kirkon jäsenmäärä muutoin näyttää kääntyneen laskuun. Olisi syytä kiireesti selvittää, miksi suomalaisten liittyjien enemmistö passivoituu ja katoaa vähin äänin kirkon elämästä.

Ortodoksievakot toivat seurakuntiin aikanaan melkoisen piristysruiskeen, vaikka heihin suhtauduttiin usein nurinkurisesti. Uutta verta tuovat nyt ortodoksiset maahanmuuttajat, joiden kanssa seurakuntien suomalaisten jäsenten tulisi löytää yhteinen sävel niin nopeasti kuin mahdollista. Kaikkialla tulokset eivät ole toistaiseksi olleet kovin rohkaisevia.

Ehkäpä itse kunkin olisi hyvä siirtyä piirun verran omalle epämukavuusalueelleen ja ottaa kontaktia tulokkaisiin. Kirkossa, jossa eletään idän ja lännen välimaastossa, sen ei luulisi olevan kovin vaikeaa. Näyttää näet siltä, että ilman maahanmuuttajien tuomaa kasvuvoimaa kirkkomme uhkaa lähivuosikymmeninä kutistua marginaaliin.

1 kommentti:

Nimetön kirjoitti...

Ilmeisesti Mikko Junes viittaa maahanmuuttajista puhuessaan enimmäkseen venäläisiin. He ovat hyvin tuttuja kirkollisista ympyröistä. Mielestäni kysymys ei ole pelkästään siitä, että kantasuomalaisten seurakuntalaisten odotetaan sopeutuvan tulijoihin tai "tarkistavan kantojaan".
Venäläiset ovat identiteetiltään suurvaltakansaa. Aivan samoin kuin yhdysvaltalaisetkin maailmalla liikkuessaan, he tavallisesti odottavat muiden sopeutuvan heihin. Ajatus toisin päin ei useimmiten tule heille mieleenkään.
Toisekseen ortodoksisuus on tullut Suomeen venäläisen kulttuurin kautta, mikä näkyy monella tavalla yhä kirkossamme ja sen liturgisessa elämässä. Millainen on "läntinen" ortodoksisuuden identiteetti, on enemmän hämärän peitossa. Osittain johtuen Juneksen mainitsemista syistä diasporakirkoissa. Syynä ovat myös Konstantinopolin patriarkaatin pienehköt resurssit sekä vaikea poliittinen asema Turkissa, joka syö voimavaroja.
On mahdollista, että iso osa venäläisistä maahanmuuttajista kirkkomme piirissä ei ole edes hahmottanut, että emme kuulu Moskovan patriarkaattiin. Itse olen toiminut useiden vaikutusvaltaisessa tehtävässä toimivan venäläisen kanssa, joka edelleen kuuluu Moskovan patriarkaattiin, vaikka työskentelee Suomen kirkon piirissä. Tämä asia tosin tulee esille vasta vuosien jälkeen ja ikään kuin vahingossa tai puolisalaa. Kuitenkin he noudattavat oman patriarkaattinsa ohjeita joissakin kirkollisissa tai liturgisissa käytänteissä. Esimerkiksi kieltäytymällä luterilaisten esirukouspyynnöistä. Tästähän toki Ekumeeninen patriarkka on myös ohjeistanut. Arkkipiispa Leolta kysyttiin taannoin lehdistötilaisuudessa, kieltäytyisikö hän rukoilemasta luterilaisen puolesta. Hän vastasi: "Olen yleensä rukoillut kaikkien sitä pyytävien puolesta." Hyvin käytännöllinen ja lähimmäisenrakkaudellinen vastaus suomalaisessa toimintaympäristössä, jossa esim monen ortodoksin perheessä on luterilaisia.
Ortodoksinen kirkko Suomessa on juuri saanut tuikitarpeellisen venäjänkielisen tiedottajan. Toivottavasti viestintä venäjänkielisenäkin pysyy tiiviisti kiinni kirkon muussa viestinnässä, jotta kulttuuriset väärinkäsitykset tai moskovalaiset teologiset linjaukset eivät "virallistu" tai juurru seurakuntatoiminnan ytimeen.