Huolettomuuden hyveestä

Huolehtimisesta on tullut suomalaisten uusi kansantauti. Se ilmenee usein uniongelmina; joko unen päästä ei tahdo saada kiinni tai sitten herää anivarhan aamulla murehtimaan asioita. On toki monia oikeitakin huolen aiheita tai sairauksia, jotka valvottavat. Mutta turhaa huolehtimista on ylettömän paljon.

Myös elämän hektisyys valvottaa. Ei riitä, että työ tunkee vapaa-ajalle, vaan vapaa-ajastakin on tullut työntekoon verrattavaa suorittamista. Ylikierroksilla eletyn elämän taustalta löytyy usein huoli omasta riittämättömyydestä.

Kuuluuko kristityn huolehtia tai olla huolissaan? Entä onko asioita, esimerkiksi kirkkoon liittyviä, joista saa ja kuuluukin olla enemmän huolissaan kuin jostain toisista? Onko peräti jonkinlaista ”pyhää murhetta”, joka oikeuttaisi itsensä?

Ensimmäisenä tulee mieleen Jeesuksen sana: ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne.” (Matt. 6:26). Maallisten asioiden murehtimista pidetään jopa syntinä, koska se osoittaa epäluottamusta Jumalan huolenpitoa kohtaan.

Myös kansanviisaudesta löytyy vastalääkettä huolestumiseen: ”Kyllä Jumala hulluistaan huolen pitää”, tosin sanonnan jatko kuuluu ”katsokoot viisaat eteensä”. Entisaikaan useasti viljellyn sananlaskun mukaan ”puhdas omatunto on hyvä päänalunen”.

Kristillisen eetoksen perusmoodina on huoli omasta pelastuksesta. Se ilmenee kristikunnan piirissä eri tavoin ja jopa kirkkojen sisällä esiintyy poikkeavia painotuksia. Apostoli Paavali puhuu Jumalan mielen mukaisesta murheesta, joka saa aikaan parannuksen (2. Kor. 7:10). Omien syntien murehtiminen ei ollut vierasta myöskään erämaaisille, vaikka synnin murheen sijasta puhummekin mieluummin katumuksesta.

Luterilaisen ”rautalankamallin” mukaan ihminen on pelastettu yksin sillä perusteella, mitä Jeesus on tehnyt kaikkien ihmisten puolesta. Jos kuuluu ihmiskuntaan, on pelastettu. Usko on väline, jolla omistetaan Kristuksen suorittama sovitustyö, joka koskee yleisesti koko ihmiskuntaa. (Ks.)

Siinä missä luterilainen oppi näkee hyvät teot vanhurskautumisen seurauksena, vanhojen kirkkojen opetuksessa teot kuuluvat pelastukseen, mutta niiden vajavaisuuden vuoksi joudumme aina viime kädessä turvautumaan Jumalan armoon.

Erot eivät ehkä olisi suuren suuria, ellei luterilaisen opin tulkinnassa olisi ajauduttu niin aavoille vesille kuin viime vuosikymmeninä on tapahtunut. ”Kaikki pääsevät taivaaseen” -tyyppiset irtiotot ovat tästä muutoksesta vain jäävuoren huippu.

Isä Kimmo Kallinen kertoo tuoreessa Ortodoksiviestissä (4/17), että ihmisen hengellisessä elämässä on aikoja, jotka voivat viedä kauaskin kirkon ytimestä. Sellaiselle tulisi antaa tilaa ja suhtautua ymmärtäväisesti. Tuohon voisi jatkaa, että moni kirkolle uskollinen on kriisissä myöskin kirkossa tapahtuvien ikävien asioiden vuoksi.

Olisiko siitä jossain kirkon tasolla syytä olla huolissaan?