Idän ja lännen välissä

Suomesta on sanottu, että kuulumme länteen, mutta haluamme säilyttää hyvät suhteet myös itään. Oman kirkkomme sijoittumisesta vastaavanlaisessa katsannossa ei voi sanoa samaa, mutta eipä oikein päinvastaistakaan. Olemme jossain siinä välissä, koska olemme integroituneet läntiseen kirkolliseen kulttuuriin monin eri tavoin, toisin kuin ortodoksit muualla lännessä.

Asia tuli mieleen katsoessani presidentti Koiviston hautajaisia helatorstaina. Koivistohan muistetaan Suomen läntisen orientaation takuumiehenä. Presidentin vävy Heikki Allonen totesi muistotilaisuudessa ruotsiksi, että ”hautajaispäivästä muodostui sekä valtiollinen, sotilaallinen, että oikealla tavalla hengellinen tilaisuus”. Sitaatin loppuosan merkitys jäi ainakin minulle hieman hämäräksi.

Kokonaisuus oli kuitenkin vaikuttava, vaikka hautajaispäiväksi oli valikoitunut helatorstai, Herran taivaaseenastumisen juhla. Emerituspiispa Eero Huovisen siunauspuheessa ei ollut viittausta juhlan aiheeseen, ellei yhtä kielikuvaa sellaiseksi halua tulkita. Liekö syynä Koiviston hiukan kompleksinen suhde arkipyhien siirtoon vai helatorstain vähäinen merkitys suomalaisille, mene ja tiedä. Huovisen tapauksessa kyseessä oli varmasti tietoinen valinta.

Ortodoksien osuus hautajaisjuhlassa kiteytyi kahteen otsikon kannalta merkitykselliseen havaintoon; virttä veisaavaan metropoliittaan ja Uspenskin saattokellojen soittoon. Dietrich Bonhoefferin virsi ”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan” samoin kuin katedraalin kellojen ääni presidentinlinnan edustalla tarjosivat tuttua tarttumapintaa suomalaiseen ekumeeniseen todellisuuteen.

Vierailimme helatorstaina pienellä porukalla Heinolassa, Herran taivaaseenastumiselle pyhitetyn kirkon praasniekassa. Mennessä veimme kesäkukat vuoden 1999 bussiturman matkamiehenristille ja muistelimme edesmenneitä. Päivä oli jo tunnelmaltaan virittynyt valmiiksi siihen suuntaan.

Heinolan juhlassa oli tuvan täydeltä väkeä, ja erityisesti maahanmuuttajaperheitä lapsineen näkyi ilahduttavan paljon. He jos ketkä elävät sananmukaisesti idän ja lännen välissä. Muuttajille oma kieli ja kulttuuri ovat tärkeitä, mutta myös jumalanpalveluksiin ja yhteisön toimintaan osallistuminen. Maahanmuuttajat alkavatkin olla aktiivisin osa seurakuntaa myös moniaalla muualla kuin Kaakkois-Suomessa.

Kirkkomme on viime vuosina panostanut maahanmuuttajatyöhön, ja tulosta on syntynyt siellä, mihin on saatu tulokkaiden kieltä taitavaa papistoa. Muuttajat ovat edelleen kirkon potentiaalisin kasvualusta, vaikka kirkon jäsenmäärä muutoin näyttää kääntyneen laskuun. Olisi syytä kiireesti selvittää, miksi suomalaisten liittyjien enemmistö passivoituu ja katoaa vähin äänin kirkon elämästä.

Ortodoksievakot toivat seurakuntiin aikanaan melkoisen piristysruiskeen, vaikka heihin suhtauduttiin usein nurinkurisesti. Uutta verta tuovat nyt ortodoksiset maahanmuuttajat, joiden kanssa seurakuntien suomalaisten jäsenten tulisi löytää yhteinen sävel niin nopeasti kuin mahdollista. Kaikkialla tulokset eivät ole toistaiseksi olleet kovin rohkaisevia.

Ehkäpä itse kunkin olisi hyvä siirtyä piirun verran omalle epämukavuusalueelleen ja ottaa kontaktia tulokkaisiin. Kirkossa, jossa eletään idän ja lännen välimaastossa, sen ei luulisi olevan kovin vaikeaa. Näyttää näet siltä, että ilman maahanmuuttajien tuomaa kasvuvoimaa kirkkomme uhkaa lähivuosikymmeninä kutistua marginaaliin.