Vladyka Vasilin kuuliaisuus

Harvoin saa luettavaksi yhtä iholle käyvää kuvausta kuuliaisuudesta ja nöyryydestä kuin arkkimandriitta Tiihonin kirjassa ”Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia”. Se on paitsi dokumentti Venäjän kirkon elämästä neuvostovallan puristuksessa, myös kertomus luostareissa ja kirkon hierarkiassa vaikuttaneista isistä. Tarkassa ihmiskuvauksessaan teos on uskollinen venäläisen kertomakirjallisuuden parhaille perinteille.

Kuuliaisuus on luostarikilvoituksen yksi edellytys köyhyyden ja naimattomuuden ohella. Se on tietysti jokaiselle kristitylle sovelias hyve, mutta erityisen vaikuttava on teoksessa esitetty kuvaus kuuliaisuudesta hierarkian korkeammilla portailla kuten vladyka (piispa) Vasilin tapauksessa.

Vladimir Rodzjanko oli taustaltaan aristokraatti, paennut vallankumousta jo viisivuotiaana Serbiaan, jossa myöhemmin avioitui ja vihittiin 25-vuotiaana papiksi. Titon Jugoslaviassa hän istui kaksi vuotta vankileireillä, siirtyi sitten Pariisin kautta Lontooseen, jossa toimitti Neuvostoliittoon suunnattuja BBC:n kirkollisia radio-ohjelmia.

Surožin metropoliitta Anthony (Bloom) esitti leskeksi jääneelle isä Vladimirille vihkiytymistä munkiksi, minkä jälkeen hänet vihittäisiin piispaksi Washingtoniin. Jokapäiväisten huolien ja suuren vastuun lisäksi piispuus venäläisten emigranttien parissa merkitsi köyhyyttä, joskus jopa suoranaista kurjuutta, minkä 65-vuotias piispakandidaatti hyvin tiesi.

Ennen munkiksivihkimystä isä Vladimir lausui: ”Isä Antoni, (…) siveyslupauksen suhteen kaikki on minulle selvää, samoin kuin köyhyyslupauksen, ja rukouksen. Mutta kuuliaisuudesta en tajua yhtään mitään!” Hämmästyneelle isä Anthonylle hän selvitti joutuvansa piispana antamaan käskyjä ja johtamaan ihmisiä. ”Kenelle minä siis olen kuuliainen, ketä minä tottelen?”

Hetken mietittyään metropoliitta vastasi: ”Sinun pitää olla kuuliainen jokaiselle ihmiselle, jonka kohtaat elämäsi varrella, mikäli hänen pyyntönsä ei käy yli voimiesi eikä ole ristiriidassa Evankeliumin kanssa.” Käsky oli isä Vladimirille mieluinen, mutta lähipiiri, johon kirjan kirjoittajakin lukeutui, sai kyllä kärsiä siitä.

Monia vuosia myöhemmin, kun piispa Vasili taas kerran vieraili Moskovassa, hänet pysäytti kadulla vanha mummo, joka oli autuaan tietämätön ketä puhutteli: ”Batjuška (pappi), auta sinä minua, siunaa huoneeni!” Ennen kuin seurassa ollut kirjoittaja ehti kissaa sanoa, piispa Vasili oli jo ilmaissut suostuvansa pyyntöön.

Tärkeät asiat jäivät sikseen ja seurue riensi Moskovan toiselle laidalle noutamaan ensin kodinpyhityksessä tarvittavaa välineistöä, ja sitten ruuhkaiseen metroon ja muutaman vaihdon jälkeen Moskovan laitakaupungille, josta vielä 40 minuutin matka täpötäydessä bussissa mummon asunnolle.

Lopulta piispa Vasili siunasi mummon kahdeksan neliön kokoisen huoneen yhtä syvällisen rukouksellisesti ja juhlavasti kuin toimitti jumalanpalveluksetkin. Sen jälkeen hän istahti pöytään onnellisen mummon kanssa nauttimaan teetä, pieniä kuivia rinkeleitä ja vanhaa kirsikkahilloa. Ottipa vielä lähtiessään kiitollisena vastaan mummon vaivihkaa työntämän ruplan setelin (Venäjällä on tapana maksaa toimituksista). ”Kiitos sinulle, pelastakoon Herra sinut! (Spasi Gospodi!)”, mummo virkkoi jatkaen: ”Nyt voin kuollakin tässä huoneessa onnellisena.”

Kirjassa on toinenkin kuvaus yllättävästä matkasta ja sen saamasta käänteestä, tällä kertaa 600 kilometrin päässä Moskovasta. Tiellä oli tapahtunut liikenneonnettomuus ja vladykaa pyydettiin lukemaan rukoukset vainajalle. Kävi ilmi, että vainaja oli vuosikaudet kuunnellut BBC:n lähetyksiä ja pitänyt isä Vasilia kaukaisena rippi-isänään, vaikkei ollut häntä tavannut. Vladyka puhkesi itkuun ja polvistui hengellisen lapsensa eteen.

- -
Teoksen tiedot:
Arkkimandriitta Tiihon (Ševkunov): ”Arkielämän pyhät ynnä muita kertomuksia” (2016)
Julkaisija: Pyhän Kosmas Aitolialaisen Veljestö. Kustantaja: Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiö
Alkuperäisteos julkaistu Moskovassa 2011. Käännös: viitankantajanunna Jelena (Irmeli Talasjoki). Suomenkielinen teos on myöskin Valamon kirjakerhon jakelussa.

"Kastamatta jättäminen on uskonnollista heitteillejättöä"

Neutraalius ei ole nykyisin kovin hyvässä huudossa muualla kuin kasvatuksessa. Eilinen (2.10.) Hesari julisti kahdellakin otsikolla ”Naiseus ei ole koskaan neutraalia” ja ”Neutraalia asekauppaa ei ole”. Edellinen pyrki todistamaan, että naiseudesta on naiselle usein joko hyötyä tai haittaa ja jälkimmäinen taas sitä, että Buk-ohjustesteillä voi olla Suomelle kauppapoliittisia seurauksia.

Kirkollisen neutraliteettipommin purkajaksi ryhtyi puolestaan viime perjantaina (30.9.) Mikkelin piispa, TT Seppo Häkkinen Suomen Kuvalehden blogikirjoituksellaan ”Lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan”. Se löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Häkkinen arvostelee viime vuosina uskontokasvatukseen kohdistunutta neutraalisuuden vaatimusta, jonka varjolla on haluttu kieltää esimerkiksi kaikki päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuva uskonnonharjoitus. Tällainen neutraalisuus ei ole Häkkisen mukaan kaikkien katsomusten tasa-arvoa, vaan yhden katsomuksen, uskonnottomuuden, ylivaltaa. Se riistää lapselta oikeuden omaan uskontoon.

Häkkisen näkemys on helppo hyväksyä, vaikkakin hän kirjoittaa tietysti valtauskonnon edustajana. Ei ole näet mitenkään tavatonta, että oppilasainekseltaan monikulttuurisissakin kouluissa useimmin vieraileva päivänavauksen pitäjä on ev.lut. seurakunnan edustaja. Ortodokseja saati islaminuskoisia harvemmin edes pyydetään.

Blogitekstin fokus on kuitenkin lapsikasteiden laiminlyönnissä, mikä ikävä kyllä koskettaa yhä enemmän myös meitä ortodokseja. Lapsikasteiden määrä on nimittäin vähentynyt kirkossamme, mihin rekisterinpitäjä Harri Tajakka kiinnitti huomiota jo pari vuotta sitten.

Yhä useammin lapsi jätetään kastamatta sillä perusteella, että lapsi voisi sitten aikuisena päättää, mihin uskoo ja mihin liittyy vai uskooko ja liittyykö mihinkään. Häkkisen mukaan tämä kauniilta kuulostava ajatus on käytännössä lapsen uskonnollista heitteillejättöä. Se on myös suuri kasvatuksellinen harha, koska ihmismieleen ei jää mitään uskonnolle varattua lokeroa, joka ei aikuisikään mennessä täyttyisi jollain muulla, jos on täyttyäkseen.

Häkkinen muistuttaa, että jos lapsi jää vaille uskonnollista kasvatusta, hänellä ei ole välineitä myöhemmin arvioida uskontoja ja katsomuksia. Hyvää tarkoittavat kasvattajat tulevat piilottaneeksi lapselta oven, jonka löytäminen voisi myöhemmässä elämän vaiheessa olla ratkaisevan tärkeää.

Uskonnottomuutta on usein puolusteltu neutraalina maailmankatsomuksena. Häkkinen siteeraa dosentti Heikki J. Koskista, joka on kutsunut tällaista ajattelua neutraliteetti-illuusioksi. Koskisen mukaan katsomuksellisesti neutraalia lähtökohtaa ei ole olemassa.

Jos lapsi on jäänyt kastamatta, asian voi aina korjata ottamalla yhteyttä seurakuntaan. Kaste ja uskonnollinen kasvatus ovat vanhempien ratkaistavia asioita, joten vastuuta ei voi vierittää muille, ei toiselle puolisolle tai sekulaarille mielipideilmastolle. Laiminlyönnin seurausten kanssa jokaisen vanhemman on elettävä elämänsä loppuun saakka.

Uskonnonopetus pahassa sivuluisussa

Kuluva syyslukukausi on alkanut luvalla sanoen hiukan ristiriitaisissa tunnelmissa. Kouluihin on saatu uudet opetussuunnitelmat, jotka näyttävät villitsevän kuntien opetusviranomaisia miltei mielivallan partaalle. Helsinki on määräämässä, että digilaitteita pitää käyttää 70:ssä ja ilmiöpohjaista opetusta 40 prosentissa lukio-opetuksesta. Kirjailija ja opettaja Arno Kotron kriittinen artikkeli aiheesta löytyy täältä.

Digilaitteita varmaan kaikki tuntevat jonkin verran, mutta mitä kummaa on ilmiöpohjainen opetus? Itse törmäsin siihen vuosi sitten, kun erään koulun ortodoksioppilaita ei päästetty koululaisliturgiaan samalle viikolle sattuneen ilmiöopetuksen vuoksi. Kokonaisen ilmiöviikon teemana oli ”kotikansainvälisyys”. Kysyin seuraavalla viikolla, mitä oppilaat olivat tehneet, ja he kertoivat käyneensä haastattelemassa Lidlin myyjiä!

Ilmiöpohjaisen opetuksen ideana on, että luovutaan perinteisestä oppiainejaosta ja valitaan jokin todellisuuden ilmiö, jota tarkastellaan eri näkökulmista. Kotron mielestä erillistä ilmiöopetusta ei juurikaan tarvittaisi, vaan tällaisen tarkastelutavan tulisi olla kaiken aikaa opettajien ja oppilaiden korvien välissä.

Joku kollegoistani kysyi, eikö ortodoksinen koululaisliturgia olisi ollut kotikansainvälisyyttä parhaimmillaan? Niin minustakin. Koulun rehtori ja muu opettajakunta ei vain ollut nähnyt ortodoksisen uskonnon kansainvälistä ulottuvuutta, joten oppiaine syrjäytettiin teeman käsittelystä. Pelkäänpä, että näin tulee tapahtumaan jatkossakin, mikäli tämänkaltainen ilmiöopetus yleistyy.

Kunnat ovat paikka paikoin pistäneet vähemmistöuskontojen opetuksen todella ahtaalle milloin säästösyistä, milloin opetuksen ”kehittämisen” nimissä. Ala- ja yläkoulujen oppilaita tungetaan samaan ryhmään, minkä vuoksi uskonnonopettajien tuntimäärät vähenevät ja opetuksen laatu kärsii. Opetusta keskittämällä ja hankaloittamalla oppilaita ohjataan tehokkaasti enemmistön uskonnonopetuksen piiriin. Eräässä kunnassa kaikkien vähemmistökatsomusten oppilaat on koottu yhteen ja samaan opetusryhmään!

Tässä kohtaa usein muistutetaan, ettei perusopetuslaki ole muuttunut, vaikka kuntien sooloilusta saattaisi toisin päätellä. Sen tulisi edelleen turvata oman katsomusaineen opetus vähemmistöön kuuluvalle. Laki on kuitenkin laiha lohtu, jos kuntien lainkuuliaisuus on niin huonolla tolalla kuin se nykyisin näyttää olevan.

Mutta sitä saa, mitä tilaa. Lainsäädännöllä kunnille annettiin takavuosina valtavasti lisää tehtäviä, ja kun rahat eivät riittäneet, kunnat saivat itse päättää, miten rahansa käyttävät. Opetusalalla on menty jopa niin pitkälle, ettei opetushallituksella ole enää mitään toimivaltuuksia edes selvissä perusopetuslain rikkomistapauksissa.

Ortodoksisen perinteen siirto on ollut viime vuosikymmenet hyvin pitkälle kouluopetuksen varassa. Mitä tapahtuu sitten, kun oman uskonnon opetukselta putoaa kokonaan pohja pois? Kirkolla ei ole toistaiseksi mitään b-suunnitelmaa tällaisen tulevaisuuden varalle. Katolisella kirkolla on sunnuntaikoulunsa ja siellä kirkossa käydään muutenkin perhekunnittain. Mistäpä polkaistaan meille mitään vastaavanlaista aktiivisuutta?

Piirros: ortoboxi.fi

"Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän..”

Noilla Luukkaan evankeliumin sanoilla toivotin monia armorikkaita vuosia vastavihitylle Helsingin seurakunnan va. nuorisopapille, isä Sergei Petsalolle kirkon fb-sivulla. On hienoa, että nuoret teologian maisterit saavat koulutustaan vastaavaa työtä kirkon palveluksessa, vaikka toimen väliaikainen täyttö ei mennytkään aivan taiteen sääntöjen mukaan. – Helsingin papistossa näyttää olevan sen verran turbulenssia, että eiköhän töitä löydy kohta muillekin halukkaille.

Pappeja ei totta tosiaan ole kirkossamme liikaa. Kirkon jäsenmäärään suhteutettuna heitä ei ehkä ole kovin paljoa vähemmän kuin luterilaisella puolella, mutta seurakuntien laajuus ja jäsenistön hajanaisuus sekä heikko osallistuvuus huomioon ottaen pappeja on kyllä liian vähän. Riippuu tietysti siitä, millaista ja miten aktiivista toimintaa papeilta ylipäätään odotetaan.

Helsingin toimikautensa alkuvuosina metropoliitta Ambrosius vihki huomattavan paljon niin sanottuja oto-pappeja eli oman toimensa ohella pappina palvelemaan tarkoitettuja. Liekö kyse ollut jonkinlaisesta patoutuneen kysynnän purkamisesta puolin ja toisin, mutta aivan viime vuosina nuo oto-vihkimykset ovat kuitenkin lähes tyrehtyneet.

Jossain jo väitettiin piispainkokouksen päättäneen, että papiksi vihitään ainoastaan teologisen tutkinnon suorittaneita. Enpä ole tällaista päätöstä nähnyt, joten epäilen vahvasti väitteen todenperäisyyttä. Toisaalta eipä piispainkokousten pöytäkirjoja ole kohta puoleentoista vuoteen päivitetty kirkon sivuille!

Kirkossamme on vihitty ja vihitään varmaan jatkossakin diakoneja, jotka oma-aloitteisesti hankkivat tietoa ja käytännön koulutusta tehtävään esimerkiksi Valamon opiston järjestämillä kursseilla. Piispat sitten oman harkintansa mukaan vihkivät joitakin heistä papeiksi. Täytyy muistaa, että kirkkojärjestyksessä koulutusvaatimuksia on ainoastaan kirkon toimiin valittaville.

Juuri nyt, kun elokorjuu on jatkuvien sateiden vuoksi pysähdyksissä ja vilja paikoin pahasti lakoontunut, tulee mieleen, kuvaako se jollain tavoin myös kirkkomme tilannetta tässä ajassa? Missä viipyivät elonkorjaajat; eihän satoa voi saada korjaamatta talteen! Ja jos jotain on kokoon saatukin, ei se ole ollut pysyvää kuten jäsen- ja toimintatilastot osoittavat.

Sopii kysyä, miksi meillä ei vihitä riittävästi hengellisen työn tekijöitä, myös sellaisia, joille ei ole tarjota kirkon tointa? Entä miksi seurakunnilla ei ole riittävän konkreettista hengellisen työn suunnitelmaa ehkä jumalanpalveluksia lukuun ottamatta? Hyviä aikomuksia ovat strategiat pullollaan, mutta papiston ”kenttätyölle” ei ole selkeitä askelmerkkejä.

Kaukana ovat ne ajat, jolloin ortodoksipappi pyöräili syrjäkylille ehtoolliskalusto ja papinpuku tarakalle köytettynä. Silloin voitiin todellakin puhua ”etsivästä kirkosta”. En siis usko, että tässä nykyisessä matalan profiilin (olo)tilassa tai toisarvoisen hyörinän touhussa olisi mitään niin syvällisesti ortodoksista, että sitä tulisi tällaisella pieteetillä vaalia.

Piirros: ortoboxi.fi

”Tämä on sinun kirkkosi, Jumala!”

Sain ystävältäni hauskan viestin koskien Lutheria, joka tarinan mukaan oli taas kerran vetäytynyt yöpuulle suuret ajatukset mielessään. Kun uni ei ottanut tullakseen, hän totesi ykskantaan: ”Tämä on sinun kirkkosi, Jumala. Minä panen nyt nukkumaan.” Tarua vai totta ja kuinka tarkka lainaus lieneekään, onpahan kuitenkin nasevasti sanottu!

Tuossa Lutherin sitaatissa on paljon viisautta myös meille, jotka niin herkästi reagoimme kirkkomme puolesta. Ei tarvitse kuin vilkaista niin sanottua sosiaalista mediaa, kyllä siellä kiivaus helposti valtaa oppineenkin kansan. Tai sitten murehdimme Lutherin tavoin omien yöunien kustannuksella asioita, joille ei mitään mahda.

Luther kapinoi tuon ajan katolisen kirkon väärinkäytöksiä vastaan ja tulee mieleen, että jos kapinoinnin kohteena olisi jostain historian oikusta ollut ortodoksinen kirkko, kapina olisi todennäköisesti kuivunut kasaan omia aikojaan. Miksikö niin? No siksi, että hän tuskin olisi saanut kovin suurta vastakaikua ja huomiota osakseen.

Katolisen kirkon olemus ja eetos on toista maata, ja se näkyy tänä päivänäkin esimerkiksi niissä säännöissä, jotka velvoittavat aivan tavallisia riviseurakuntalaisia. Eri asia sitten, missä määrin näitä kirkon käskyjä saati muita opilliselta pohjalta nousevia elämänohjeita käytännössä noudatetaan, mutta ainakin jumalanpalveluksissa kuuluu käyvän enemmän kaikenikäistä väkeä kuin ortodokseilla.

Kymmenen käskyn lisäksi katolilaisia siis velvoittavat kirkon käskyt, joista moni ortodoksi tai luterilainen tuskin on kuullutkaan. Nämä määräykset koskevat messuun osallistumista, ripittäytymistä, ehtoollisella käyntiä, paastoa ja kirkon taloudellista tukemista.

Ensimmäisen kirkon käskyn mukaan ”Sinun tulee osallistua eukaristian viettoon sunnuntai- ja juhlapäivinä.” Tämä on lähtökohta, mutta lisäksi on määritelty tietyt velvoittavat juhlapyhät, jolloin ei voi jäädä pois messusta ilman pätevää syytä. Suomessa velvoittavien juhlien määrää vähennettiin hiljattain, mutta jäljelle jäivät sunnuntaipäivien lisäksi pääsiäinen, joulu, loppiainen ja helatorstai sekä kaksi muuta katolilaisille tärkeätä juhlaa.

Katolilaisen on käytävä synnintunnustuksella ainakin kerran vuodessa ja ehtoollisella erityisesti paasto- ja pääsiäisaikana. Paastottava on jossain määrin myös perjantaisin. Sääntöjen perusteita tuskin tarvitsee tässä selvittää, koska oman kirkkomme opetus ei näiltä osin poikkea sanottavasti katolisesta. Kirkkomme ei vain indikoi ortodoksina elämistä koskevaa opetustaan yhtä selkeästi ja näkyvästi.

Katolisella kirkolla Suomessa ei (vielä) ole verotusoikeutta, joten kirkko kerää vapaaehtoista jäsenmaksua. Sen maksamiseen on tietynlainen velvollisuus, joka pohjautuu kirkon käskyihin. Jäsenmaksu koskee 18-vuotta täyttäneitä katolilaisia ja sen suuruus on 1,5 prosenttia verotettavasta tulosta.

Katolilaisten määrä Suomessa kasvaa tasaisesti maahanmuuton ja hyvän syntyvyyden ansiosta. Viime vuoden lopulla seurakuntiin rekisteröityneitä katolilaisia oli noin 14 000 ja lisäksi vielä useampi tuhat rekisteröitymätöntä. Uusia katolisen uskonnon opetusryhmiä on muodostettu kouluihin eri puolille eteläistä Suomea.

”Onnea ripillepääsyn johdosta!”

Tällaisia toivotuksia myös ortodoksinuoret saavat osakseen päättäessään kristinoppileirinsä. Kyse on yleensä tietämättömyydestä tai erehdyksestä. Ei tiedetä, mikä ero on kristinoppi- ja rippikoululla. Nuoret itse sen kyllä tietävät, koska asia on opittu jo koulun oman uskonnon tunneilla, mutta etäisemmille luterilaisille sukulaisille tai tuttaville se voi olla vieras.

Otsikon toivotus ei sikäli ole väärin, että ripillä tarkoitetaan ortodoksisessa puheenparressa myös katumuksen sakramenttia. Suurin osa ortodoksinuorista käy ensimmäistä kertaa ripillä eli synnintunnustuksella juuri kristinoppileirin aikana. Kyllähän siitäkin sopii onnitella, vaikka katumuksella käyntiin ei varsinaista ikärajaa olekaan.

Kristinoppileireillä on tärkeä yhteenkuuluvaisuutta lisäävä ja ortodoksista identiteettiä vahvistava merkitys vähemmistöuskontoon kuuluville. Leireillä mm. kerrataan kristinuskon perusasioita ja perehdytään eettisiin kysymyksiin sekä kirkon pyhiin perinteisiin. Kasteita, häitä ja hautajaisia demotaan eli havainnollistetaan usein mieliinpainuvalla tavalla. Sen lisäksi on tietysti paljon leirielämään kuuluvaa hauskaa yhdessäoloa.

Kasteesta tulikin mieleeni aivan hiljattain kristinoppileirin päätösjuhlassa kuulemani leiripapin vetoomus, jonka hän pohjusti hyvin ottamalla huomioon nuorten iän ja että asia tulee ajankohtaiseksi vasta myöhemmin: ”Kastakaa lapsenne ortodoksiseen kirkkoon!”. Kukaan muu ei huolehdi kirkkomme tulevaisuudesta, ellemme tee sitä itse.

Se oli tavattoman aiheellinen vetoomus ja tarkoitettu varmaan yhtä lailla myös muulle juhlaväelle, jotta viesti kulkisi eteenpäin. Aiheellinen se oli siksi, että viime vuosien tilastojen valossa ortodoksisten kasteiden määrä on vähentynyt. On esitetty arveluja, että lapsia joko kastetaan aiempaa useammin luterilaisiksi tai jätetään kokonaan kastamatta. Näin erityisesti seka-avioliitoissa, joissa toinen puoliso on joko luterilainen tai kirkkoon kuulumaton.

Kristinoppileiri jää valitettavan usein viimeiseksi kontaktiksi kirkkoon ennen mahdollista perheen perustamista. Tuoreehkon tutkimuksen mukaan nuorilla on kuitenkin kiinnostusta kirkon elämään myös leirien jälkeen. Monet haluavat toimia esimerkiksi leirinohjaajina ja välittää hyviä kokemuksia nuoremmilleen. Mutta nuoriin aikuisiin kirkolla ei oikein ole kunnollista kontaktia.

Tässä onkin ehkä suurin haasteemme. Erityisesti opiskelemaan lähtö ja paikkakunnan vaihto ovat nuoren elämässä niin suuri muutos, että muutoinkin ehkä heiveröinen kontakti omaan kirkkoon saattaa katketa kokonaan. Mitähän tälle asialle voitaisiin tehdä?

Kirkossa liian usein ajatellaan vanhan sananparren mukaisesti, että ”aika tavaran kaupitsee”. Ja kyllähän se kaupitsee, jos katsotaan kirkkoon liittyjien suurta määrää, lähes tuhatta ihmistä vuosittain. Mutta samaan aikaan perälauta vuotaa pahasti. Vapaata tahtoa tulee kunnioittaa, mutta sillä ei saisi perustella aktiivisen jäsentyön laiminlyömistä.

Tunnetta vai teologiaa?

© Herättäjäjuhlat 2016

Heinäkuun ensimmäinen viikonvaihde on Suomessa hengellisten kesäjuhlien sesonkiaikaa. Koolla ovat niin vanhoillislestadiolaiset Torniossa, evankeliset Virroilla kuin ev.lut. kansanlähetysväki Ryttylässä. Ensi viikonloppuna kokoontuvat körttiläiset herättäjäjuhlille Vantaalle. Kesäjuhlien ohjelmaa voi seurata myös netin välityksellä.

Luterilaisten hengelliset kesäjuhlat kokoavat valtavia ihmismääriä, suviseurat tietysti suurimpana noin 70 000 ja herättäjäjuhlillekin odotetaan 30 000 henkeä. Tornioon on parin sadan hehtaarin peltoaukealle kokoontunut enemmän väkeä kuin omassa kirkossamme on jäseniä. Mistä tämä kaikki kertoo?

Hengellisillä kesäjuhlilla on pitkät perinteet, eikä niiden ohjelma ole suuren suuresti muuttunut. Lapsille ja nuorille on tarjolla jonkin verran erillistä ohjelmaa muualla paitsi suviseuroissa, jossa kuitenkin noin 70 prosenttia seuravieraista on lapsia ja nuoria. Nykyinen elintaso mahdollistaa myös suurperheiden osallistumisen toisin kuin entisaikaan.

Vanhat herätysliikkeet eivät edusta luterilaisen kirkon jäsenistön valtavirtaa, vaikka monen kirkon työntekijän hengelliset juuret ovat näissä liikkeissä. Tässä lieneekin yksi syy kesäjuhlien suosioon; omassa kirkossaan ja yhteiskunnassa vähemmistönä olevat tuntevat tarvetta kokoontua suurin joukoin yhteen myöskin osoittamaan ja kokemaan yhteenkuuluvuutta.

Hengellisten kesäjuhlien ytimenä ovat kuitenkin sananjulistus ja virrenveisuu, puhujina niin maallikoita kuin pappiskoulutuksen saaneita. Suviseurojenkin saarnamiehistä peräti kolmannes on teologitutkinnon suorittaneita, liikkeeseen kuuluvia ev.lut. kirkon pappeja. Koulutus kuuluu seurapuheissa, mutta ei niin suoraviivaisesti kuin voisi olettaa.

Nuoremman papiston seurapuhe on merkillepantavan Kristus-keskeistä, kun sitä vastoin vanhempi rovastipolvi tuntuu usein nojautuvan maallikkosaarnaajien tavoin tunnepohjaisesti vl-liikkeen vanhaan tukijalkaan, eksklusiiviseen (poissulkevaan) seurakuntaoppiin. Tunnetta, teologiaa vai molempia, kysyy satunnainen kuulija puheen äärellä.

Olen joskus aiemmin todennut oman kirkkomme opetuspuheista, etteivät ne useinkaan kosketa kuulijaa tunnetasolla. Niistä kyllä oppii yhtä sun toista, mutta jollei puhe liikuta kuulijan sisintä, sillä ei ole myöskään suurta vaikutusta. Vaikuttava puhe edellyttää suostumusta vuorovaikutukseen, ja tämän moni maallikko näyttää hallitsevan paremmin.

Puheella ei tietenkään ole suurta arvoa, jos sen teologinen pohja on höttöinen. Itse näkisin niin, että vaikuttava hengellinen puhe kasvaa lujasta teologisesta perustasta yhdistettynä avoimeen, samalta katsekorkeudelta lähtevään vuorovaikutukseen. Tässä suhteessa meillä olisi varmaan jotain opittavaa hengellisten kesäjuhlien puhujilta.