Kirkko, kirkko ja kirkko

Suomen kielen sanoilla on usein monia eri merkityksiä. Kun puhutaan esimerkiksi kirkosta, ei aina ole selvää, mitä sillä tarkoitetaan. Toki asiayhteydestä on yleensä apua, mutta ei läheskään aina. Ensinnäkin kirkko tarkoittaa rakennusta tai tilaa, jossa jumalanpalvelukset toimitetaan. Toiseksi se merkitsee organisaatiota, jollainen esimerkiksi Suomen ortodoksinen kirkko on. Kolmas ja tärkein kirkko-sanan merkitys on lyhykäisesti ilmaistuna eukaristiaan kokoontunut Jumalan kansa, uskovien yhteisö.

Jotkut kirjoittavat viimeksi mainitussa tapauksessa sanan isolla alkukirjaimella myös keskellä lausetta, siis Kirkko. Se saa tekstin vaikuttamaan hiukan vanhahtavalta ja jossain määrin jopa osoittelevalta. Toisinaan sanaan lisätään epiteetti Kristuksen kirkko. Se taas kuulostaa paitsi juhlavalta myös teologisesti "oikeaoppiselta" ja vetoaa vahvasti kuulijan tunteisiin.

Kirjoitin itse taannoin jo lakkautettuun Analogi-lehteen retoriseksi tarkoitetun kysymyksen, kuinka kukaan voi erota Kristuksen kirkosta? Yhdenlainen vastaus tuli seuraavan vuoden jäsentilastoissa, kun Suomen ortodoksisen kirkon eroluvut kipusivat aivan uudelle tasolle. Eroajat itse tuskin täysin ymmärsivät, mistä olivat eroamassa ja mistä eivät. Laki kyllä tuntee kirkosta eroamisen, mutta kanonit ainoastaan kirkosta erottamisen tietyin ehdoin.

Kun keskustellaan kirkosta, ei aina ole täysin selvää, mistä kirkosta puhutaan. Medialle kirkko tarkoittaa Suomessa lähinnä vain sitä yhtä eli luterilaista. Ortodoksien olemassaolo muistetaan kyllä pääsiäisenä tai jos on jotain isompaa hässäkkää päällä. Ortodoksien omassa piirissä on viime vuosina taitettu peistä siitä, pidetäänkö kotimaan ekumeenisia yhteyksiä tärkeämpänä kuin suhteita muuhun ortodoksiseen maailmaan. Tämä seikka jakaa kirkkomme johtoa ja aktiiveja kenties eniten tällä hetkellä, vaikkei sitä hevillä myönnetäkään.

Entäpä sitten tuo alussa mainittu organisaation ja yhteisön ero, onko sitä? Itselleni on täysin selvää, että kun kirjoitan kriittiseen sävyyn kirkosta, kirjoitan nimenomaan organisaatiosta, joka meidän tapauksessamme on pääosin luterilaisin voimin ja vaikuttimin pystytetty noin sata vuotta sitten. Koko rakennelma lepää kirkkolain (Laki ortodoksisesta kirkosta 10.11.2006/985) varassa. Sellaista ei muilla saman kokoluokan uskonnollisilla yhteisöillä ole.

Kirkkolakiin pohjautuu myös kanonisen lain vahva asema suhteessa esimerkiksi tasa-arvo- ja ihmisoikeussäädöksiin, jopa perustuslakiin, erityisesti papiston kohdalla. Siitä on saatu valtakunnan korkeimman oikeusviranomaisen tulkinta aivan lähimenneisyydessä. Kirkko nauttii tällä hetkellä maksimaalista uskonnonvapautta oloissa, joissa uskonto on muutoin ajautunut tai työnnetty marginaaliin.

On myös niitä, joiden mielestä organisaation ja sen vallankäyttäjien arvostelu kohdistuu aina viimekädessä yhteisöön, tässä tapauksessa kirkkoon siinä tärkeimmässä merkityksessään. Tällainen tulkinta nostaa esimerkiksi piispat henkilöinä kaiken arvostelun yläpuolelle. Muutettavat muuttaen olisin itse tässä kohtaa taipuvainen soveltamaan sitä kirkolle tärkeää periaatetta, jonka mukaan sakramenttien pyhyys ei riipu papin pyhyydestä (tai sen puutteesta).

Piirros: Ortoboxi.fi

Kirkon rekrytointipolitiikka pielessä

Sosiaalisessa mediassa on herännyt vilkasta keskustelua Helsingin ortodoksisen seurakunnan nuorisopapin toimen sijaisuuden täyttämisestä ilman julkista hakua. Metropoliitta Ambrosius on määrännyt tehtävää hoitamaan henkilön, jolla ei ole pappisvihkimystä. Tämä ei sinänsä ole tavatonta, mutta kummallista se kyllä on monestakin syystä.

Vuoden ja neljän kuukauden mittainen nuorisopapin sijaisuus alkaa kesäkuun alussa, mutta sijaiseksi määrätty vihitään diakoniksi vasta vanhana juhannuksena 24.6. Pappisvihkimyksen ajankohdasta ei ole tiedotettu. Sijaisella on toki papin toimeen vaadittava koulutus.

Toinen kummallisuus on siinä, ettei näinkin pitkää sijaisuutta ole laitettu julkiseen hakuun, vaikka tarjolla olisi ollut tehtävään halukas ja kelvollinen pappi omassakin seurakunnassa. Nuorisopapin toimi on sijaisuuden aikana tulossa avoimeksi, joten vaikuttaa siltä, että piispa on halunnut menettelyllään pohjustaa tulevaa valintaa.

Olen aiemmin (1) kritisoinut papiston rekrytointia, joka ei tunnu olevan oikein kenenkään hanskassa. Toisessa yhteydessä (2) olen korostanut, että kirkko on myös julkisyhteisö, jonka päätöksentekoa koskevat samat avoimuuden ja läpinäkyvyyden vaatimukset kuin muutakin hallintoa. Pitkän sijaisuuden täyttäminen tällä tavalla ei vastaa näitä edellytyksiä.

Pienessä kirkossamme on alituisena vaarana, että henkilösuhteet nousevat määrääväksi tekijäksi toimien ja sijaisuuksien täytöissä. Viitteitä tällaisesta on myös puheena olevassa tapauksessa. Lisäksi on kohtuutonta, jos piispa voi käytännössä yksin päättää, laitetaanko seurakuntien toimia tai tehtäviä ylipäätään hakuun. Esimerkkejä tästä löytyy muualtakin hiippakunnasta.

Jonkinlaista kirkollista sisäsiittoisuutta edustaa se, että papistoon kuuluvien jälkeläisillä näyttää edelleenkin olevan paremmat mahdollisuudet päästä papiksi ja edetä urallaan kuin säädyn ulkopuolelta tulevilla. Tämä on itse asiassa hämmästyttävää, jos ajatellaan, kuinka riippuvaisia olemme kirkkoon liittyjistä ja heidän kirkollisesta aktiivisuudestaan.

Muistutan vielä, että kritiikkini ei kohdistu missään nimessä kyseisiin tehtäviin valittuja kohtaan. Heille voi vain toivottaa menestystä tehtävissään. Sitä vastoin kirkkoa koskevissa säädöksissä ja niiden tulkinnoissa sekä toisaalta päätöksentekokulttuurissa on jotain pahasti pielessä, jos tämän kaltaista suhmurointia jatkuvasti tapahtuu.

Pantapaitaindeksi, onko sitä?

Kirkon facebook-sivulla julkaistiin eilen mielenkiintoa herättänyt ryhmäkuva. Siinä Helsingin metropoliitta Ambrosius poseeraa luterilaisessa piispanpaidassa ja tummassa puvussa hiippakunnan kirkkoherrojen työ- ja opintomatkalla Viroon. Vierailun isäntänä toiminut metropoliitta Stefanos ja muu seurue on pukeutunut ortodoksipapiston mustaan viittaan.

Pantapaita niin sanottuine sokeripaloineen kuuluu luterilaisen papin virka-asuun, josta hänet tunnistaa työtehtävissään. Papinpaidan violetti ja viininpunainen väri on varattu luterilaisen kirkon piispoille. Luterilaisen papiston pukeutumisesta löytyvät yksityiskohtaiset ohjeet ev.lut. kirkon sivuilta.

Metropoliitta Ambrosius on aiemmin ohjeistanut hiippakuntansa papistoa pukeutumaan mustaan viittaan ja kaularistiin julkisissa tilaisuuksissa. Viron matkalla papisto oli ottanut ohjeesta vaarin, mutta piispa itse toimi toisin. Matkaohjelmaan kuului mm. vierailu Viron ortodoksisen kirkon keskustalolla ja pyhien Simeonin ja Hannan katedraalissa.

Ortodoksipapiston julkisessa pukeutumisessa ei ole kyse pelkästään siitä, mikä asu kulloinkin tuntuu miellyttävältä. Papisto julistaa kirkon sanomaa tekemällä sakramentaalisen asemansa näkyväksi. Meillä noudatetun slaavilaisen perinteen mukaan siihen kuuluvat papeilla musta viitta ja kaularisti sekä piispoilla lisäksi Jumalanäidin ikoni, panagia.

Mitä sitten kertoo ortodoksipapista tai -piispasta se, että hän esiintyy julkisuudessa toisen kirkon virka-asussa? Kyse on selkeästä valinnasta, koska ohjeet ja kirkon perinne ovat kyllä kaikkien asianosaisten tiedossa.

Semiotiikassa tunnetaan ikonin, indeksin ja symbolin käsitteet. Ikoni muistuttaa kohdettaan, indeksi osoittaa selkeän syy-seuraus-suhteen ja symboli perustuu sopimukseen, mitä mikäkin merkki tarkoittaa. Pantapaita luterilaisen papin päällä on symboli, sovittu tunnusmerkki, ja kuuluu luterilaisen papiston pukeutumiseen. Sama asuste ortodoksipapin päällä ei voi olla symboli, vielä vähemmän ikoni, joten olisiko se sitten indeksi? Eli semiotiikan esimerkistöä mukaillen: ei savua ilman tulta!

Esitän hypoteesin, jonka mukaan pantapaita ortodoksipapilla tai -piispalla kertoo jotain olennaista hänen suhteestaan luterilaisuuteen ja ekumeniaan. Miksipä hän muuten haluaisi tulla tunnistetuksi tavalla, joka on varattu luterilaisen papiston käyttöön? Metropoliitta Ambrosiuksen kohdalla tästä ei jää edes pientä epäilystä, koska hän on tuonut omat asenteensa selkeästi esille.

Pantapaitaa puvuntakilla tai ilman näkee onneksi suhteellisen harvoin ortodoksipappien päällä. Valokuvista olen kyllä bongannut sen joskus sellaisellakin, jonka en olisi koskaan uskonut sitä käyttävän. Huomattavasti yleisempi viritelmä on pantapaita sokeripalan (kauluksen valkoisen etuosan) kanssa papinviitan alla. Aina se kuitenkin sattuu silmään ja herättää kysymyksiä.

Ymmärrän kyllä, jos ortodoksipapit kokevat pitkän viitan hankalaksi asusteeksi muissa kuin kirkollisissa yhteyksissä, mutta haluavat silti osoittaa kuuluvansa papistoon. Pantapaita on siihen huono ratkaisu, koska se on omiaan aiheuttamaan sekaannusta. Ortodoksisen ja luterilaisen pappeuden rinnastaminen tällä tavalla tuskin tekee oikeutta kummallekaan.

Kirkko välitilassa

Ortodoksinen kirkko viettää tätä kirjoittaessani (5.5.) Herran taivaaseen astumisen juhlaa, helatorstaita. Juhlan teksteissä Jeesus muistuttaa opetuslapsia lähetystehtävästä ja antaa heille lupauksen Pyhästä Hengestä, siunaa heidät ja nousee ylös taivaaseen. Opetuslasten joukko jää odottavalle kannalle, eräänlaiseen välitilaan.

Helatorstaihin päättyy 40 päivää kestänyt pääsiäisen vietto. Enää ei lauleta ”Kristus nousi kuolleista”, mutta ei myöskään vielä ”Taivaallista Kuningasta”, veisua Pyhälle Hengelle. Sen vuoro tulee helluntaina, kirkon syntymäpäivänä, vaikka pelastushistoriallisessa mielessä kirkko on elänyt Pyhän Hengen aikaa jo kaksi vuosituhatta.

Helatorstain ja helluntain välinen kymmenen päivän jakso muodostaa siis eräänlaisen välitilan kirkon jumalanpalvelusjärjestyksessä. Kuvaisiko tuo termi jollain tavoin myös ortodoksisen kirkkomme tilaa ja asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa tällä hetkellä? Entä miten muutosta voidaan hahmottaa, jos sitä ylipäätään on tapahtunut?

Vielä vuosikymmen sitten ortodoksinen kirkko paistatteli julkisuuden valokeilassa. Helsingin Sanomat äimisteli yleistä myötäsukaisuutta otsikoimalla raflaavasti ”Toinen on hurskaampi toista. Ortodoksinen kirkko on median lemmikki. Siksi se saa kaikessa rauhassa pysyä vanhoillisena" (HS 2.12.2007). Ei tosin mennyt vuottakaan, kun kirkko sai toisenlaista julkisuutta eurovaalien tiimoilta.

Kirkon julkisuuskuva ei tietenkään kerro koko totuutta kirkon asemasta, mutta kyllä se sitä jollakin tavalla peilaa. Ortodoksikirkolta ei ole ainakaan toistaiseksi odotettu yhtä suurta joustavuutta arvokysymyksissä kuin luterilaisilta. Esimerkiksi avioliittolain uudistuksen yhteydessä ortodoksit ovat saaneet olla suhteellisen rauhassa.

Millä lihaksilla kirkko sitten puolustaa arvojaan ja asemiaan, jos tuuli kääntyy kovinkin vastaiseksi? Viime vuosien jäsenkadon valossa näyttää siltä, että kirkko joutuu tarrautumaan enemmän juridiseen asemaansa kuin jäsenistön lojaalisuuteen. Juridiikasta taas on apua enintään niin kauan kuin enemmistö suomalaisista kuuluu ev.lut. kirkkoon.

Kirkkomme on kovin huonosti valmistautunut näkyvillä oleviin muutoksiin. Liki sata vuotta sitten määritelty asema toisena kansankirkkona sekä viime vuosikymmenien myötämieli ortodoksista kirkkoa kohtaan on tuudittanut petolliseen hyvänolontunteeseen. Vai olisiko sittenkin kyse neuvottomuudesta?

Neuvottomuus koskee yhtä lailla suhtautumista kirkon sisäisiin ongelmiin. Ristiriidat johdossa ja jäsenistön heikko sitoutuminen kirkon elämään ovat pulmakysymyksiä, joihin ei näytä löytyvän ratkaisua. Elämme kirkon sisällä tällaisessa välitilassa, joka sekin päättyy aikanaan tavalla tai toisella.

Samassa taivaassa?

Lienettekö kuulleet tarinan hindusta, joka kuoltuaan pääsi tutustumaan kristittyjen taivaaseen? Pyhä Pietari suostui armollisesti esittelemään taivaan kartanoita vieraalle, jota odotti oman uskontonsa mukaisesti lähes loputon sielunvaellus. Hindua tietysti kiinnosti, pääsevätkö kristityt jossain suhteessa helpommalla.

Ensimmäisen oven takaa kaikui kuoripoikien korkealle viritetty veisuu ”Gloria in exelsis Deo…”

”Siellä ovat katolilaiset”, pyhä Pietari virkkoi ja viittoi oven taakse juuttunutta vierastaan jatkamaan matkaa.

”Tuolla taas majailevat luterilaiset… heitä ei kylläkään ole kovin paljoa edellisiin verrattuna, mutta hyvin tuntuu virrenveisuu sujuvan”, Pietari murahti hoosiannaa hetken kuunneltuaan. Vieras seurasi opastaan äänettömänä.

Niin vaellettiin läpi taivaan kartanoiden pysähdellen milloin helluntailaisten, baptistien, metodistien, adventistien ja muiden vapaiden suuntien ovien kohdalle. Erityisen pitkään vieras viivähti Pelastusarmeijan reipashenkistä soitantoa kuuntelemassa.

Reformaation vuosisatoja pyhä Pietari muisteli raskaasti huoahtaen. Noina aikoina taivaan portinvartijan työstä oli hohto kaukana. Käsirysyyn jouduttiin tuon tuosta ja innokkaimpia tu(nkei)lijoita oli taltutettava avainnipulla! Kukaan ei huolinut toista huonekaverikseen ja väliseiniä jouduttiin rakentamaan suurella kiireellä.

”Miten sitten nyt tilat riittävät, kun joku Kylliäinen on luvannut taivaspaikan kaikille”, Pietari heitti ilmaan retorisen kysymyksen, josta Gangesin kasvatti ei ymmärtänyt yhtikäs mitään.

Yhtäkkiä pyhä Pietari nosti etusormensa varoitukseksi huulilleen.

”Ssshhhh… mennään aivan hiljaa tuon seuraavan oven luo.”

Oven takaa kaikui taivaallisen kaunis kirkkoveisu, jota isäntä ja vieras jäivät kuin naulittuna kuuntelemaan. Siellä toimitettiin akatistosta kaikkein pyhimmälle Jumalansynnyttäjälle bysanttilaisin sävelin.

Mutta miksi tämä varovaisuus… hindun hämmästynyt ilme muotoili sanattoman kysymyksen, jonka pyhä Pietari luki vaivatta vieraan kasvoilta.

”No, he luulevat olevansa ainoita täällä”, Pietari vastasi lakonisesti ja jatkoi matkaa vieras kannoillaan.  – Ehkäpä tämä tunsi olonsa nyt huojentuneeksi pohtiessaan pyhän Pietarin vastuunalaista työtä taivaallisten salaisuuksien vartijana.

Ongelmallinen ympärileikkaus

Suomessa ei ole vieläkään lakia, joka säätelisi ei-lääketieteellisin perustein pojille tehtävää ympärileikkausta (rituaalinen ympärileikkaus). Näin siitä huolimatta, että asiaa selvitellyt sosiaali- ja terveysministeriön työryhmä laati tätä koskevan lakiluonnoksen jo 13 vuotta sitten. Lainsäädännön puuttuessa kiistoja joudutaan ratkomaan oikeudessa ennakkopäätösten varassa.

Korkein oikeus (KKO) on hyväksynyt uskonnollisista syistä pojille tehtävän ympärileikkauksen, jos se tehdään asianmukaisesti. Ympärileikkauksen tekijän ei tarvitse olla lääkäri, toisin kuin STM:n työryhmä on esittänyt. Tuoreimmassa päätöksessään KKO katsoo, että alaikäiselle tehtävään toimenpiteeseen tarvitaan kuitenkin molempien huoltajien suostumus.

Ympärileikkaus yhdistetään yleensä juutalaiseen uskontoon, mutta harva tulee ajatelleeksi, että se kuuluu myös profeetta Muhammadin ohjeistamaan islamilaiseen elämäntapaan. Näin ollen asia ei ole Suomenkaan oloissa vähäpätöinen islamilaisista maista suuntautuvan maahanmuuton vuoksi.

Uskonnollisista syistä tehtävä poikien ympärileikkaus on siis Suomessa tietyin edellytyksin sallittu, vaikkei sitä koskevaa lakia olekaan. Tyttöjen ympärileikkaus tai oikeammin sukuelinten silpominen sitä vastoin on Suomen lainsäädännössä pahoinpitelyrikoksena rangaistava teko.

Kaikki eivät hyväksy poikien ja tyttöjen erilaista kohtelua tässä asiassa, vaikka toimenpiteen luonne ja perustelut ovat erilaiset. Tyttöjen kohdallahan kyse on ennen muuta kulttuurisista syistä tapahtuvasta seksuaalisuuden kontrolloinnista. Ympärileikkaukseen kriittisesti suhtautuvien mielestä on aina tuomittavaa, jos puolustuskyvyttömän lapsen sukuelimiin kajotaan muista kuin puhtaasti lääketieteellisistä syistä.

STM:n työryhmä kuuli asiassa myös uskonnollisia yhteisöjä. Odotetusti juutalaiset ja muslimit puolustivat poikien ympärileikkausta uskontoon ja kulttuuriin kuuluvana tapana, josta ei aiota luopua. Myös luterilainen ja ortodoksinen kirkko tähdensivät uskontojen oikeuksia – lasten oikeuksien kustannuksella. Jälkimmäisistä yksinkertaisesti vaiettiin.

Lakiluonnoksen (2003) mukaan alle 18-vuotiaan pojan rituaalisen ympärileikkauksen saa tehdä vain lääkäri, ja toimenpide edellyttää molempien huoltajien kirjallista suostumusta. Poikaa on kuultava asiassa ja informoitava ympärileikkauksen vaikutuksista. Leikkausta ei saa tehdä vastoin pojan ilmaisemaa tahtoa, jos hän on sen ikäinen, että kykenee ymmärtämään ympärileikkauksen merkityksen.

Juutalaisuudessa ja islamissa poikien ympärileikkaus tehdään kahdeksan päivän ikäisenä, islamissa viimeistään ennen puberteettia. Lakiluonnos ei siis käytännössä olisi tarjonnut riittävää suojaa toimenpiteen kohteelle. Lastensuojelun säädökset ovat 13:n viime vuoden aikana tiukentuneet, joten laki ympärileikkauksista vaatisi nyt uuden valmistelun.

STM:n työryhmän muistio (2003)

Ortodoksisen perinteen siirto uhattuna?

Kirkkaan viikon koululaispalveluksissa on taas kerran laulettu äänet käheänä ”Kristus nousi kuolleista…”. Oppilaat kyselevät usein jo tammikuussa, milloin mennään kirkkoon. Kuulostaa tosi hyvältä. Valitettavasti vain kovin monille ortodoksioppilaille kyseessä on vuoden ainut kirkkoreissu.

Palveluksiin tottuu käymällä kirkossa.

Ortodoksisen perinteen siirtymisestä sukupolvelta toiselle on syytä olla huolissaan. Tähän saakka ortodoksisen uskonnon (UO) opetussuunnitelman tavoitteissa on mainittu oppilaan ortodoksisen identiteetin vahvistaminen, mutta uusista opseista (2016) se on pudotettu pois. Uskonnonopettajat tekevät työssään tietysti kaikkensa, mutta riittääkö se?

Ei liene liioiteltua sanoa, että ortodoksikodit ovat hyvin pitkälle ulkoistaneet uskonnollisen kasvatuksen ja perinteensiirron koulun tehtäväksi. Yhden viikkotunnin puitteissa se on jokseenkin mahdoton tehtävä. Uskontotuntien määrää on vuosien mittaan vähennetty, ja luterilaisella puolella oppiaineeseen on ujutettu koulun yleistä tapakasvatusta ja muuta viihtyvyyttä parantavaa toimintaa. Samat paineet kohdistuvat myös ortodoksiopetukseen.

Ortodoksisen perinteen siirto on huomattavan vaativa tehtävä jo senkin vuoksi, etteivät valtakulttuurin tavat ja tottumukset tue sitä millään tavalla, pikemminkin päinvastoin. Ja kun vanhemmista usein vain toinen kuuluu ortodoksiseen kirkkoon, on vähemmistökulttuurin perinteensiirron jännitteet rakennettu jo kodin seinien sisäpuolelle.

Kotien lisäksi myös kirkko on ulkoistanut omia tehtäviään. Joitakin vuosia sitten kirkko ja seurakunnat ulkoistivat muun muassa lapsi- ja nuorisotyön sekä kansainvälisen avun ja lähetystyön kirkkoa lähellä oleville järjestöille. Lapsi- ja nuorisotyöntekijöitä taitaa löytyä enää suurimmista seurakunnista.

ONL:n nuorisotyöpäivillä huhtikuun puolivälissä pohditaan muun muassa sitä, millaisia haasteita uskonnonopetuksen muutokset tuovat seurakunnille ja miten haasteisiin tulisi vastata? Kysymys on todella aiheellinen, ja sitä tulisi pohtia nimenomaan seurakuntien johdossa ja päättävissä elimissä.

Kirkkomme on perin huonosti valmistautunut koulujen uskonnonopetuksen alasajoon. Keskivertoseurakuntien resurssit on kohdennettu lähinnä jumalanpalvelusten toimittamiseen sekä hallinnon ja kiinteistöjen ylläpitoon. Yhteys jäsenten enemmistöön puuttuu, eikä lapsikasteiden väheneminen lupaa muutenkaan hyvää tulevaisuudelle.

En tiedä, millainen posaus tarvittaisiin, jotta tähän todellisuuteen osattaisiin herätä. Kaikille yhteistä katsomusainetta ei tullut vielä, mutta sen aineksia on ujutettu huomattavan paljon uskonnon opetuksen yhteisiin tavoitteisiin. Perinteensiirrolle jää oppitunneilla yhä vähemmän tilaa ja aikaa.