Vaienneet kellot

Olin eilen Hämeenlinnassa kuuntelemassa alidiakoni Timo Lehtosen esitelmää Suomen autonomian ajan (1809-1917) sotilaskirkoista. Lehtonen on selvittänyt 51 ortodoksisen kirkkorakennuksen vaiheita ja toimintaa sekä rakennusten ja esineistön kohtaloa vuoden 1917 jälkeen. Aiheesta on tulossa kirja, joka ilmestyy parahiksi joulumarkkinoille.

Timo Lehtonen ja Hämeenlinnan sotilaskirkko.

Autonomian ajalla ortodoksisia sotilaskirkkoja rakennettiin Suomeen venäläisen varusväen tarpeisiin. Niistä tunnetuimpia ovat ehkä Suomenlinnan, Hyrylän, Hämeenlinnan, Mikkelin, Kouvolan ja Lappeenrannan sotilaskirkot. Ortodoksien käytössä sotilaspyhäköistä ovat edelleen ainakin  Kouvolan, Vaasan ja Tornion ortodoksiset kirkot. Suurin osa on joko muutettu luterilaisiksi kirkoiksi, otettu muuhun käyttöön tai purettu kokonaan.

Itsenäistymisen tapahduttua venäläiset varuskunnat ja sotilaskirkot joutuivat Suomen valtion haltuun. Monet näkyvillä paikoilla sijainneet pyhäköt riisuttiin isänmaallisen innostuksen vallassa ortodoksisista tunnuksista ja muutettiin toiseen käyttöön. Varuskunta-alueilla sijainneista kirkoista tehtiin mm. hevostalleja ja ammusvarastoja.

Historialliselta kannalta katsottuna kirkkojen tuolloista tuhoamisvimmaa voidaan tiettyyn rajaan saakka ymmärtää, mutta kristillisestä näkökulmasta – olivathan tuhoajatkin sentään luterilaisia kristittyjä – se on yhä menneisyyden häpeätahra. Voidaan perustellusti kysyä, eroavatko tuonaikaiset teot itse asiassa kovin paljoa siitä, mitä Isis tekee tänä päivänä kirkoille Lähi-idässä. Eiväthän kaikki varuskuntakirkkojen tuhoajatkaan pitäneet ortodokseja edes kristittyinä.

Ortodoksinen kirkko vaikuttaa olleen kovin voimaton sotilaskirkkojen tuhon edessä. Se ei ole ihme, sillä ortodoksisuutta kansallistettiin tuohon aikaan voimaperäisesti valtion toimesta. Ryssänkirkkoon haluttiin ottaa etäisyyttä myös kirkon omassa piirissä. Ortodoksipapistolle suunniteltiin mm. yhtenäistä sinivalkoista jumalanpalveluspuvustoa, jota olisi käytetty läpi kirkkovuoden. Viittojen helmojakin oli puhe lyhentää luterilaisen mallin mukaiseksi.

Ehkä näkyvin osoitus viime vuosisadan alkupuoliskon hengestä ovat jälleenrakennuskauden pyhäköt, joista useimpia ei tunnistaisi ortodoksisiksi ilman katolla olevaa vinoristiä.

Hyrylän ja Mikkelin sotilaskirkot purettiin pahoin ränsistyneinä 1950-luvulla, ja kirkollinen esineistö levisi ympäri maakuntaa. Ainoastaan kellot kelpasivat luterilaisille. Kuvaavaa tuon ajan henkiselle ilmastolle oli, ettei ortodoksisen kirkon edustajia edes kutsuttu tilaisuuteen, jossa oli määrä päättää esimerkiksi Hyrylän kirkon kohtalosta.

On selvää, että hiukan toisenlaisella asenteella olisi huomattava määrä autonomian ajan ortodoksisia sotilaskirkkoja voinut säilyä jälkipolville. Jos oli kirkkojen rakentaminen paraatipaikoille, oli myös niiden tuhoaminen varoittava esimerkki siitä, ettei uskontoa ja politiikkaa pidä sekoittaa toisiinsa. Kovin hyvin tuo oppi ei näytä menneen perille.

Katso: valokuvia luennolta
Timo Lehtosen sivut