Ensi kommenttina esityksestä voisi todeta ykskantaan: hyvästi seurakuntien itsehallinto! Näin ainakin siinä tapauksessa, että itsehallinnolla tarkoitetaan oikeutta päättää omista asioista, ja ”laaja itsehallinto” kattaa myös talousasiat.
Kirkollishallituksen esityksessä seurakuntien päätösvalta omasta budjetista siirtyisi hiippakuntatasolle. Seurakunnanneuvostojen tehtäväksi jäisi esittää talousarvio ja toimintasuunnitelma piispan johtamalle hiippakunnanvaltuustolle, joka voi tehdä siihen vielä muutoksia. Seurakuntien valtuustot aiotaan lakkauttaa kokonaan.
Esityksessä kirkollisveron keruu on siirretty seurakunnilta kirkon tehtäväksi. Kaikille kirkon jäsenille tulisi sama veroprosentti. Kun verotuloista on ensin vähennetty kirkon yhteiset kulut, loput jaetaan seurakuntiin jäsenmäärän ja tulonmuodostuksen perusteella. Toisin sanoen ne palautetaan sinne, mistä ne on kerättykin. Kuinkahan tämä sitten auttaa vaikeuksissa olevia seurakuntia?
Melkein häveliäästi esityksessä todetaan, että ”seurakunnille jää edelleen päätäntävaltaa jäsenistönsä varojen käyttöön”. Sopii kysyä millä tavalla, jos budjettivalta keskitetään hiippakuntiin? Entä miten seurakunta voi enää ”hallita ja hoitaa omaisuuttaan” juuri tästä samasta syystä?
Hiippakunnanvaltuustojen maallikkojäsenet on tarkoitus valita vaaleilla, mutta esityksessä ei kerrota, millä tavalla pienten seurakuntien edustus turvataan. Itse asiassa seurakuntien määrä, rajat ja jakautuminen eri hiippakuntiin aiotaan ratkaista vasta sen jälkeen, kun uuden hallintomallin eri tasojen vastuut ja velvollisuudet on sovittu.
Esitys vaikuttaa vielä melko raakileelta, ja kirkollishallitus onkin pyytänyt hallintovaliokuntaa täsmentämään hallintomallille asetettuja tehtäviä ja tavoitteita. Tämän esityksen valossa näyttäisi toteutuvan vain megalomaaninen vallan keskitys hiippakuntiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti