Aamu alkoi vaikuttavalla näyllä, kun satojen hanhien muodostama äänekäs aura suuntasi kohti pohjoista. Siinä käytiin ilmeisen tärkeää keskustelua matkan suunnasta ja sopivista levähdyspaikoista. Siitäpä tulikin mieleeni, että kristikansa on myös matkalla, vaikka määränpää tahtoo joskus peittyä äänekkään sanailun alle.
Sosiaalisessa mediassa on viime viikot käyty ärhäkkääkin ”keskustelua” kirkon tilasta ja
tulevaisuudesta. Toki olen itsekin kantanut korteni kekoon vai pitäisikö sanoa oksani risukasaan. Kovin kaunista kekoa siitä ei tosin näytä tulevan, sillä somesanailu on ollut enimmäkseen puhetta toisten ohitse. Näinhän se tahtoo olla ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä.
Nostetaanpa sen vuoksi esiin ilonaiheita, joita niitäkin sentään on. Kulunut kirkas viikko on ollut kirkoissamme vilkasta aikaa, kun sadat lapset ja nuoret eri puolilla maata ovat kokoontuneet lasten pääsiäisen viettoon ja koululaispalveluksiin. Omalle kohdalleni osui peräti kolme tällaista tapahtumaa, joten ylösnousemustroparia on tullut laulettua!
Koululaisliturgioita järjestetään keskimäärin kahdesti vuodessa, mutta valitettavan monelle ortodoksilapselle ne ovat ainut kosketus kirkon elämään. Tokihan asioita käydään lävitse uskontotunneilla, mutta se ei yksin riitä synnyttämään elävää suhdetta ortodoksisuuteen. Näyttää siltä, että myöskin Suomessa isovanhemmat ovat nousemassa tärkeään rooliin lasten perehdyttämisessä. Lasten pääsiäisen palveluksiin tulee lapsia usein isovanhempien seurassa, ja joissakin perheissä homma on suorastaan ”delegoitu” heille.
Siitä mielenrauhasta vielä, voiko sen saavuttaa? Oma oletukseni on, että ajoittain kyllä.
Ihmismieli on rakennettu sillä tavoin, että se kaipaa kunnossa pysyäkseen niin kuohuja kuin suvantojakin. Kirkko instituutiona on riittävän kompleksinen, joten kuohuja riittää kyllä jatkossakin. Suvantopaikat on sitten etsittävä muualta; luonnosta, ystävyyssuhteista, hiljaisesta mietiskelystä, kuka mistäkin – yhteistä rukousta ja jumalanpalvelusta unohtamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti