lauantai 16. toukokuuta 2015

Olipa hyvä opetuspuhe!

Kovin harvoin kirkossamme on aihetta otsikon kaltaiseen toteamukseen. Keskinkertaisia puheita ja esityksiä kuulee sitäkin useammin. Sellaisista ei kuitenkaan synny jutunjuurta kirkkokahveilla saati että niistä jäisi mitään mieleen. Puhe, josta kuulijat eivät muista hetken päästä muuta kuin että odottivat sen päättymistä, on turhaan pidetty puhe.

Opetuspuheen eli saarnan paikka liturgiassa on evankeliuminluvun jälkeen. Se voidaan pitää myös palveluksen lopussa ennen kiitosrukouksia. Puheen ihannekesto on 5–6 minuuttia. Se riittää hyvin, jos papilla ei ole mitään omakohtaista tai muuten merkittävää sanottavaa.

Kristikunnan alkuaikoina etenkin piispoissa oli hyviä puhujia. Se johtui siitä, että monilla heistä oli reettorin (puhujan) koulutus. Retoriikka eli puhetaito oli vielä antiikin ajan lopulla  suosittu oppiaine. Tuon ajan tunnetuin saarnamies oli tietysti pyhä Johannes Krysostomos, jonka opetuspuheet eivät jättäneet ketään kylmäksi.

Ortodoksipappien koulutukseen Suomessa kuuluu jonkin verran homiletiikan (saarnaopin) opiskelua. Oppiaine keskittyy enemmänkin saarnan teologiaan kuin hyvän puheen aineksiin. Opetuspuheen lähtökohtana on usein päivän evankeliumi- tai epistolateksti, kirkkovuoden ajankohta tai päivän pyhän muisto. Se on hyvä lähtökohta kunhan ei tyydy pelkästään siihen. Puheen ainekset pitäisi tavalla tai toisella tuoda tähän päivään ja kuulijoiden todellisuuteen.

Hyvällä puheella on aloitus, keskikohta ja lopetus. Puheen alussa on jonkinlainen ”koukku”, jolla saa kuulijat mukaan. Keskikohdassa, mutta ei välttämättä keskellä, on puheen kliimaksi, käännekohta, jonka suloisessa otteessa on puheen ydinsanoma. Hyvä puhe pitää osata myös lopettaa ja palauttaa kuulijat siihen hetkeen, jossa puhe pidetään.

Jotkut kirjoittavat puheensa etukäteen, toiset eivät koskaan. Edellisessä vaarana on, että puheesta tulee paperinmakuinen, jälkimmäinen taas saattaa levitä käsiin kuin jokisen eväät. Jollei paperilla ole edes puheen ydinkohtia, puhuja voi sortua toistamaan itseään. Kun saman tarinan kuulee kolmatta kertaa kirkkovuoden aikana, se ei ole kivaa kenellekään, eikä vähiten puhujalle itselleen.

Opetuspuheiden yleisin heikkous on siinä, etteivät ne kosketa kuulijoita. Se on hengellisessä puheessa melkoisen suuri puute. Opetuspuheista kyllä oppii yhtä sun toista Raamatusta ja kirkon historiasta, mutta jollei puhe kosketa, liikuta kuulijan sisintä, sillä ei myöskään ole vaikutusta kuulijaan.

Vaikuttava puhe edellyttää, että puhuja pistää persoonansa peliin ja suostuu vuorovaikukseen kuulijoidensa kanssa. Useinko olette tällaista kirkossamme tavanneet?

Tähän lopuksi tekee mieleni kertoa ”opetuspuheesta”, joka kirvoitti yllä olevat rivit. Liturgian lopussa ex tempore pidetty puhe kesti arviolta 15–20 minuuttia, ja se kosketteli ainakin puolta tusinaa erilaista aihepiiriä, joista iso osa ei liittynyt millään tavalla päivän aiheeseen. Tuossa yksinpuhelussa oli hyviäkin aineksia, joista olisi saanut raa´asti karsimalla kokoon jopa kelvollisen opetuspuheen. Puhujan persoona oli pelissä, mutta vuorovaikutukselle ei jäänyt sijaa. Puhe oli kuitenkin sen verran vaikuttava, että uskon sen synnyttävän runsaasti jälkipuheita.

1 kommentti:

Nimetön kirjoitti...

Varmaan näinkin.
Itselläni on hyviä kokemuksia kirkkomme papin opetuspuheista liturgiassa. Jopa niin, että olen havahtuneena opetuspuheesta olen ottanut uutta suuntaa elämääni.