keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Pappia kyydissä, osa 1

Kirkkoisämme pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) on kirjoittanut kenties tunnetuimman teoksen ortodoksisesta pappeudesta.  Suomeksi tämä pieni kirjanen ilmestyi 1981 nimellä Kuusi kirjaa pappeudesta. Kyseessä on Johanneksen puolustuspuhe ystävälleen, jonka hän huijasi ottamaan vastaan pappisvihkimyksen luvaten suostua itsekin vihittäväksi.

Johannes kuitenkin jänisti. Hän lähti lipettiin kirkosta, jonne piispa oli jo saapunut vihkimistä varten. Ystävä oli tullut vihityksi, mutta Johannes ei – sillä kertaa. Hän käytti kaiken kirjallisen lahjakkuutensa puolustautuakseen katkeroituneen ystävänsä syytöksiltä. Teos on kirjoitettu kuuden kirjeen muotoon, siitä kirjan nimi.

Kuusi kirjaa pappeudesta on viiltävä analyysi pappeuden vaativasta tehtävästä. Johannes nostaa kirjeissään riman niin korkealle, että heikompia huimaa. Sen tehtyään hän saattoi nolostelematta palata päivänvaloon, kun oli vielä moneen kertaan muistuttanut, että papiksi vihitty ystävä oli tehtävään mitä kelvollisin henkilö!

Itselläni ei ole kokemusta papin tehtävistä, mutta kokemuksia papeista ja havaintoja tehtävän luonteesta ja vaatimuksista on kertynyt jonkin verran. Lisäksi olen tehnyt käytännöllisen teologian graduni Joensuun yliopistoon ortodoksipappien teologisesta koulutuksesta 2009.

Pappeus mielletään kutsumustehtäväksi, joskin asia ilmaistaan niin, että kyse on kirkon kutsusta tehtävään. Joensuussa opetettiin, että jos jotakuta alkaa kovasti ”papittaa”, se on huono merkki. Pappeuteen ei siis pitäisi pyrkiä, mutta ilman omakohtaista kiinnostusta ja kutsumusta siitä tuskin tulee mitään.

Papiksi vihkimisestä päättää yksin hiippakunnan piispa, mutta ketään ei nykyaikana vihitä vastoin tahtoaan. Vihkimiselle on tietyt kanoniset edellytykset, joista on kevään kuluessa virinnyt jonkinlaista keskusteluakin kirkon piirissä.

Papin toimiin on ollut viime vuosina niukanlaisesti hakijoita, pohjoisiin seurakuntiin ei yhtä useampaa, eikä jossain paikoin välttämättä sitäkään. Pappiskoulutuksen saaneet ovat niukka luonnonvara kirkossamme, eivätkä hekään aina halua papin tehtäviin. Onkohan työssä jotain muutakin vialla kuin syrjäinen sijainti ja koulutukseen nähden kehno palkka?

Joensuussa ihmettelimme sitä, kuinka yliopisto tuotti lähes liukuhihnalta pappeja ev.lut. kirkon tehtäviin, mutta harvoilla ortodoksisen teologian opiskelijoilla ei ollut hajuakaan, saavatko edes pappisvihkimystä. Tuntui siltä, ettei papistoon rekrytointi ollut kenenkään hanskassa.

Papin tehtävänä on toimittaa jumalanpalveluksia ja sakramentteja sekä opettaa ja toimia sielunhoitajana. Se on vaativa tehtäväkokonaisuus kirkossa, jonka lauma on hajallaan monessakin mielessä. Siitä aion kirjoittaa jonkun rivin tulevana kesänä, jos terveyttä ja elonpäiviä suodaan kuten isäni tapasi sanoa.

2 kommenttia:

Heikki Hattunen kirjoitti...

Hei. Mielestäni papit ovat hyvin palkattuja. Veikkaisin, että palkka on yleensä suomalaisten keskiansion verran, noin 3000e.

Papiksikoulutettuja on vähän, ja kaikki eivät halua papin työtä tehdä. Tästä on minusta turha vetää vain sitä johtopäätöstä, että hommat ovat päin prinkkalaa. Otetaan huomioon, paljonko pappisopiskelijoita meillä on, vähän. Paljonko edes hakee opiskelemaan, ei paljoa enempää kuin otetaan sisään. Paljonko nuoria käy kirkossa, vähän. Eikä minusta ole väliä, ollaanko isolla vai pienellä paikkakunnalla, joka tapauksessa vähemmistö nuorista käy kirkossa. Vanhempien, isovanhempien ja kummien pitää tuoda lapset kirkkoon, mieluiten pienestä pitäen. Turha sitten itkeä että ei ole pappeja, jos ei tuoda lapsia kirkkoon tottumaan ja rakastumaan siihen, että heistä pieni osa lähtisi opiskelemaan teologiaa, että heistä osa valmistuisi, ja heistä lopulta osa päätyisi papiksi.

Onhan täysin normaalia, että alalla kuin alalla kaikki eivät ota opiskelupaikkaa vastaan, eivät kaikki valmistu, eivätkä kaikki kuitenkaan työllisty juuri sille alalle. Meillä vain kun väestöä on niin vähän, niin jokainen josta ei tulekaan pappia, tuntuu paljolta. Kun valmistujat lasketaan yksitellen eikä kymmenissä. Luterilaisia on moninkertaisesti, heitä riittää kolmeen tiedekuntaankin Suomessa.

Että se, mitä tälle asialle kannattaa tehdä murehtimista enemmän, on rukoilla, tuoda lapset kirkkoon, ja ilmanmuuta huolehtia valtakunnan tasolla, että opettajisto on parasta mahdollista Joensuussa. Pappien ja kanttorien kannattaa lisäksi houkutella nuoria hakemaan teologianopintoihin. Rekrytointia toki voisi systematisoida.

Heikki Hattunen
Tampereen ortodoksisen seurakunnan kanttori

Nimetön kirjoitti...

Voisi kyllä ilmoittaa ihan reilusti myös sen, ettei alalle oikeastaan kannata lähteä yrittämään, jos syntyperä on vääränlainen eli tausta ei ole kunnossa. Vähintään jotain karjalaista juurta kun vaaditaan, jotta vakinaisia töitä olisi luvassa. Tai paremman puutteessa edes karjalaisperäinen vaimo. Mutta ehkä useimmat sen tietävätkin.