Pyhäkköseurakunnan kohtaloksi taisivat muodostua lisukkeet, joilla se tarjoiltiin. Ajatuksena oli, että pappi ja kanttori voivat tilanteen niin vaatiessa olla myös kouluttamattomia ja toimia niin sanotun harrastuneisuuden pohjalta. Se oli ymmärrettävästi myrkkyä kirkon nousevalle ay-toiminnalle, mutta myös kirkon teologisen opetuksen tasosta huolestuneille. Lisäksi mallin nähtiin uhkaavan seurakuntien itsenäisyyttä.
Nyt joku jo kysyy, kannattaako tällaisen mallin perään sitten haikailla? Ehkäpä ei kannattaisi, jos kirkon tulevaisuudennäkymät olisivat yhtään valoisammat kuin nyt.
Etsivä kirkko -mietinnössä oli joitakin ”kukkasia” kuten se, että kirkon jäsenmäärän arvioitiin kasvavan 75 000:een vuoteen 2020 mennessä. Harvapa siihen tuolloin uskoi. Jäsenmäärä jumittui 60:n tuhannen vaiheille ja on nyt laskusuunnassa johtuen viime vuosien korkeista eroluvuista. Jokainen ymmärtää, mitä se ajan oloon merkitsee kirkon kyvylle ylläpitää nykyisiä rakenteita.
Suomen ortodoksisen kirkon strategia hyväksyttiin vuoden 2009 kirkolliskokouksessa. Talouden taantumalle ja sen vaikutuksille kirkon toimintaan ei strategiassa ole uhrattu montakaan riviä, koska uskoa nousuun riitti. Talouskasvun arveltiin yltävän vuoden 2008 tasolle vuonna 2015. Nyt tiedetään, että pieleen meni ja pahasti.
Mitäpä muuta mielenkiintoista strategiasta löytyy. No, ”Suomen ortodoksinen kirkko on aktiivinen ja sitoutunut osa maailmanlaajuista ortodoksista yhteisöä”. Sillä lailla, saattaisi joku tuumata. Muutoin strategia on toivottoman pitkä ja liiaksi maailmoja syleilevä. Selvästi näkee, että kyseessä on harjoituskappale. Saapa nähdä, tuleeko seuraavasta yhtään jämäkämpi.
Vuoden 2014 kirkolliskokous edellytti, että vuosien 2016–2020 strategiasta järjestettävä lausuntokierros pidetään suppeana. Piispojen ohella vain seurakuntien kirkkoherroilla katsottiin olevan riittävästi käytännön tietoa arvioida strategian painopisteitä. Erikoista on, jos seurakuntien luottamuselimet sivuutetaan kokonaan uuden strategian arvioinnista.
Entäpä se pyhäkköseurakuntamalli, josta lähdin liikkeelle. Ennustukseni on, että siihen jossain muodossa ja vaiheessa vielä palataan. Helsingin seurakunnassahan on jo otettu tämänsuuntaisia askeleita toiminta-aluejaon muodossa. Taloudellisen päätöksenteon jalkauttaminen odottaa siellä vielä ratkaisuaan.
Muualla väki on hajaantunut laajalle alueelle ja sitä on vähän. Pulaa on paitsi papeista ja kanttoreista myös aktiivisista maksavista jäsenistä. Viime kirkolliskokous peukutti hiippakuntakeskeistä hallintomallia, jota tavoitellaan vuonna 2020. Se tuskin ratkaisee kirkon perusongelmaa, passiivisuutta. Etsivä kirkko voisi lopultakin alkaa etsiä omia eksyneitä jäseniään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti