Ryssänkirkkolaiset

Karjalan ortodoksievakkoja haukuttiin ryssänkirkkolaisiksi sodan jälkeen. Aiheesta on tehty samanniminen koskettava dokumenttielokuvakin Joensuussa kymmenkunta vuotta sitten. Silloin ei osattu aavistaakaan, kuinka ajankohtaiseksi elokuvan tematiikka – ortodoksisuuden ja venäläisyyden samastaminen – saattaisi vielä tulla.

Päivittäisessä uutisvirrassa ortodoksisuus liittyy yhä useammin Venäjää koskeviin kielteisiin uutisiin, Ukrainan sotaan ja Venäjän heikkoon ihmisoikeustilanteeseen. Uutiskuvissa ortodoksipappien on nähty siunaavan aseita ja asemiehiä, ja vuosi sitten Kiovan papit vastaavasti toimittivat palveluksia Maidanin aukiolla. Tuoreissa uutiskuvissa taistelijoiden taustaksi valikoituu usein paikallinen ortodoksinen kirkkorakennus.

Olen mielenkiinnolla seurannut, kuinka Moskovan patriarkaatti suhtautuu menossa olevaan veljessotaan. Päällimmäisin reaktio näyttää olevan vaikeneminen. Moskovasta ei ole kuulunut sotatoimia tuomitsevia kannanottoja, ei edes teologiseen fraseologiaan peiteltyjä, pikemminkin päinvastoin.

Patriarkka Kirilliä on lännessä kritisoitu ekspansiivisen "Venäjän maailma"-käsitteen lanseeraamisesta. Sen mukaan entisen Neuvostoliiton alueen venäläiskansojen tulisi yhdistyä rajoista piittaamatta. Presidentti Putin tarttui hanakasti syöttiin, jollaiseksi sitä ei liene ollut tarkoitettu. Seuraukset näkyvät kuitenkin niin Krimillä, Itä-Ukrainassa kuin hieman lähempänäkin.

The Guardian -lehti kertoi viime syyskuussa patriarkka Kirillin vierailusta Habarovskissa Sukhoin lentokonetehtaalla, jossa hän jakoi työntekijöille ikoneja. Kierroksen päätteeksi tehdas lahjoitti patriarkalle SU-35-hävittäjäkoneen pienoismallin. (The Guardianin tekemä käännösvirhe on korjattu ja virheellistä tietoa koskenut kommentti on poistettu blogista 6.3.2015). 

Kun ortodoksisuus yhdistyy uutiskuvissa aggressiiviseen venäläiseen nationalismiin, ollaan vaarallisilla vesillä. Kysymys kuuluu, kuinka pitkään suomalaiset kykenevät tekemään eroa näiden asioiden välillä? Tilanne käy entistä hankalammaksi, kun Venäjä on ryhtynyt hypersodankäyntiin eli väärän tiedon levittämiseen tietoverkkojen välityksellä.

Sunnuntain (25.1.) Hesarissa kerrottiin pietarilaisesta homoparista, joka hakee turvapaikkaa Suomesta. Vuosien häirinnän ja pahoinpitelyjen jälkeen mitta tuli täyteen, kun he kirkosta palattuaan löysivät kotinsa tuhottuna. Viime töikseen he keräsivät ikonit reppuun ja suuntasivat kohti Suomea.

Tuon uutisen viesti ei tainnut jäädä kenellekään epäselväksi.

Kirkon jäsenmäärä laskee edelleen

Ortodoksisen kirkon väestötilasto vuodelta 2014 julkaistiin eilen ja luvut ovat taas kerran voittopuolisesti surullista luettavaa. Ainoa valopilkku on, että kirkkoon liittyjien määrä näyttää pysyttelevän vuodesta toiseen varsin korkealla. Kirkosta eroajia sitä vastoin alkaa olla jo yhtä paljon kuin liittyjiä. Ilman kirkkoon liittyjiä jäsenmäärän lasku olisi vielä rajumpi kuin se on nyt. Jäsenmäärä väheni 188 hengellä, ja pudotus oli jo kolmas tällä vuosikymmenellä.

Kirkon jäsenmäärän lasku on lähes yksinomaan seurausta korkeista eroluvuista. Tämä johtuu siitä, että kastettujen, kuolleiden ja kirkkoon liittyjien määrät ovat pysytelleet vuosikausia suunnilleen samoissa lukemissa. Tosin kasteiden määrä jäi nyt toisena peräkkäisenä vuotena selvästi alle viidensadan, mikä on huolestuttava muutos.

Suomen ortodoksiseen kirkkoon liittyneet, kirkosta eronneet ja kirkon
 jäsenmäärän muutos vuosina 2002–2014. Grafiikka: © Mikko Junes.

Ortodoksisesta kirkosta eronneiden luvuissa näkyy kaksi selvää piikkiä vuosina 2010 ja 2014. Edellinen on seurausta TV2:n kuuluisasta homoillasta ja jälkimmäinen liittyy sekin samaan aihepiirin eli avioliittolain muutosta koskevaan keskusteluun. On vaikea sanoa, kumman kirkon arkkipiispan ulostulo tässä asiassa on vaikuttanut enemmän ortodoksien erolukuihin. Toisaalta Kari Mäkisen kannanotot myös lisäsivät kiinnostusta kirkkoamme kohtaan, mutta se tuskin on ennättänyt kovin paljoa vaikuttaa vielä viime vuoden lukuihin.

Surullista näissä eroaalloissa on, että ihmiset eivät aina erota, kuka kulloinkin on äänessä. Päivi Räsänen käytti TV:n homoillassa oikeutta ilmaista mielipiteensä, joka sitten tulkittiin jossain määrin ev.lut. kirkon viralliseksi kannaksi asiaan. Todennäköisesti Räsäsen esiintyminen tarjosi kuitenkin vain riittävän hyvän syyn sekä luterilaisille että ortodokseille toteuttaa jo aiemmin virinneet erosuunnitelmat. Sellaisia viriää helposti, jos jättäytyy sivuun kirkon elämästä.

Kirkon elämästä vieraantuminen näkyy sekä väen vähyytenä jumalanpalveluksissa että tiettyinä ilmiöinä tilastoissa. Esimerkiksi siviiliavioliittojen määrä on jo noin puolet kaikista ortodoksien solmimista avioliitoista. Vastaavasti ortodoksisten vihkimysten osuus on enää vajaa kolmannes. (HUOM. Tätä kohtaa on tarkennettu 16.1., koska ilmeni, että kirkon avioliittotilastot ennen vuotta 2011 ovat puutteellisia. Aiemmin esillä ollut taulukko on poistettu.)

Ortodoksisuuteen kuuluu tietysti ihmisen vapaan tahdon kunnioittaminen. Sillä ei kuitenkaan voida perustella jatkuvia taka-askeleita lisääntyvän sekularisoitumisen edessä – ei ainakaan kirkon omassa piirissä. Kun avioliitto on kirkon sakramentti, jotain kai pitäisi tehdä sen eteen, että kirkon jäsenetkin sen ymmärtäisivät. Sama koskee jumalanpalveluksiin ja erityisesti ehtoolliseen osallistumisen merkitystä ortodoksikristityn elämässä. Eipä ole juuri näkynyt selväsanaisia kirjoituksia näistäkään aiheista kirkon lehdissä tai netissä.

"Me emme häiritse seurakuntalaisia, kun seurakuntalaisetkaan eivät häiritse meitä", kuten eräs edesmennyt kirkonpalvelija totesi vähäisestä jumalanpalveluksiin osallistumisaktiivisuudesta huolestuneelle seurakuntalaiselle.

Korkea uutiskynnys

Oulun uuden metropoliitan vihkiminen oli aamun Hesarissa (12.1.) yhden palstan ja 13 rivin pikku-uutinen sivun A 11 alareunassa. Se pääsi kokonsa puolesta samaan sarjaan Utsjoen uuden pakkasennätyksen -39,5 C ja Pohjois-Savon sähkökatkoevakuointien kanssa. Jatkona oli pari samankokoista onnettomuusuutista.

Valtakunnanmedioiden julkaisukynnys on kirkkomme kohdalla noussut todella korkealle. Kaukana ovat ne ajat, jolloin isä Mitron punaisen Alfa Romeon siunaamisesta tai muista edesottamuksista riitti tarinaa iltapäivälehtien sivuille viikosta toiseen. Niitä juttuja tuskin kukaan kaipaa, mutta kirkko oli silloin esillä aivan toisella volyymilla kuin tänä päivänä.

Valamon marraskuisesta piispanvaalistakin Hesari uutisoi ehdokasasettelun, mutta missasi varsinaisen skuupin, vaalin lopputuloksen. Yle sen sijaan oli tuolloin ajan hermolla, mutta näyttää nyt sivuuttaneen ortodoksipiispan juhlallisen vihkimyksen kokonaan. Edes Oulun aluetoimituksen nettisivuilta ei löydy tapahtumasta mitään mainintaa.

Mitä väliä sillä sitten on, saako kirkko palstatilaa vai ei? Entä mitä muuta annettavaa meillä olisi kuin näitä loisteliaita vihkimyksiä tai muuta idän eksotiikkaa, jollaisena kirkon julkikuva valtaosaltaan näyttäytyy. Miten kirkko kohtaa tämän päivän ihmisten arkitodellisuuden? Siinäpä kovia kysymyksiä pohdittavaksi myös uudelle esipaimenelle.

Takavuosien Alfa Romeo -julkisuuteen palatakseni on pakko todeta, että se oli aikaansa edellä. Voiko irvokkaampaa satiiria kulutusyhteiskunnasta ja sen arvojen konkurssista ajatella kuin ortodoksipappi viitta liehuen siunaamassa omaa kulttiajoneuvoaan? Ne tekevät sen itse, taisivat fiksuimmat lukijat ajatella silloin.

Siitä, että kirkkomme on lähes ilmaa valtajulkisuudelle, saamme kiittää itseämme. Kirkon tiedotusta on hoidettu vuosikaudet minimiresursseilla ja kovin omalaatuisin periaattein. Ortodoksisuutta koskeva sähköinen tietoaines löytyy sekin pääosin muilta kuin kirkon sivuilta. Ilman yksityisten ortodoksien panostusta kirkon jäsenet ja muut tietoa etsivät olisivat todella pulassa.

Yksi kirkon kannalta hyvä piirre tässä matalan profiilin julkisuudessa on; myöskään kirkon ongelmia ei ole (toistaiseksi) reposteltu valtajulkisuudessa, vaikka aiheista tuskin on puutetta. Edes ortodoksien korkeat kirkostaeroamisluvut eivät näytä mediaa kiinnostavan. Tässäkin asiassa – kuten myös sen käänteisilmiössä! – valtakirkko on imenyt kaiken huomion puoleensa.

Ikonoklasmi ja sananvapaus

Hieraisin kahteen kertaan silmiäni lukiessani aamun Hesaria, jossa ikonien raastaminen ja sananvapaus oli yhdistetty oudolla tavalla toisiinsa. Kyse on tietysti viime päivien traagisista tapahtumista Ranskassa, jossa massiivinen poliisioperaatio keskiviikkoiseen terroritekoon syyllisten kiinni saamiseksi on juuri päättynyt.

”Charlie Hebdossa (satiirisessa viikkolehdessä) ikonoklasmi on kuvien pilkkaamista. Mitä pyhempien, sen parempi. Siksi terrori-iskun synnyttämä voimakas tuki sananvapaudelle on erityisen merkittävää”, kirjoittaa toimittaja Kari Huhta 9.1.2015 Helsingin Sanomissa.

Huhdan mainitsema tuki sananvapaudelle on näkynyt mediassa ja mielenosoituksissa ”Je suis Charlie” (minä olen Charlie) -kyltteinä. Niiden kautta ihmiset ilmeisesti haluavat sanoa, että isku pariisilaista satiirilehteä vastaan oli samalla isku heitä vastaan. Merkitseekö se myös tuenilmaisua lehden toimituspolitiikalle?

Huhdan mukaan kyseinen lehti pilkkaa islamin ohella kaikkia muitakin uskontoja ja suurta määrää jalustalle nostettuja arvoja. Olemalla Charlie, ilmoittaa samalla tukevansa oikeutta satiiriin pyhinä pidettyjä arvoja kohtaan, sekä oikeutta eriäviin, epämiellyttäviin ja jopa loukkaaviin mielipiteisiin. ”Sellaista sananvapaus on”, Huhta toteaa.

Hesarin kirjoittelussa ikonoklasmi on saanut sananvapaudella silotellun merkityksen, mikä meistä ortodokseista tuntuu tietysti oudolta. Meillehän ikonien kieltäminen on 700-luvulla vaikuttanut harhaoppi, jota kumoamaan piti kutsua koolle viimeiseksi jäänyt ekumeeninen kirkolliskokous. Nykykatsannossa käsite on laajentunut tarkoittamaan myös yhteiskunnan keskeisten arvojen, uskomusten ja instituutioiden hylkäämistä, jopa pilkkaamista eli Charlie Hebdon kaltaista toimintaa.

Samaisessa päivän Hesarissa oli pyydetty myös eri uskontokuntien edustajia kommentoimaan Pariisin terrori-iskua. Kansankirkkojemme johtohenkilöiden näkemyserot tai pikemminkin erot vastausten painotuksissa ovat silmiinpistäviä ja paljon puhuvia.

Ev.lut. piispainkokouksen pääsihteerin Jyri Komulaisen mielestä omaa traditiota voi kritisoida mutta toisten ei, koska ulkopuolelta kritisoimiseen liittyy eettinen dilemma (valinnan ongelma). Kristinuskon erityispiirteenä, sen keskipisteessä, on pilkattu ja häväisty hahmo, ristiinnaulittu Jeesus. Komulaisen johtopäätös kuuluu: ”Jumala on jo pilkattu”.

Arkkipiispa Leo huomauttaa vastauksessaan, että sekulaari maailma ei aina tahdo ymmärtää pyhyyden käsitettä, ja mitä se miljoonille maailmassa merkitsee. Leon mielestä ei pitäisi puhua pelkästään sananvapauden vaan myös pyhyyden loukkaamisesta. ”On muutakin pyhää kuin sananvapaus”, arkkipiispa huomauttaa.

Osallistumattomien yhteisö?

Otsikko on lainattu kysymysmerkkiä myöten ev.lut. kirkon tutkimuskeskuksen tuoreesta julkaisusta ”Leikkauspintoja kirkon jäsenyyteen” (2014). Se on osa laajempaa tutkimushanketta, jossa selvitetään, miten kirkkoon sitoutuminen ja yhteisöllisyys ovat viime vuosina muuttuneet. Suomen oloissa tuloksia voinee soveltaa aika pitkälle myös ortodokseihin, vaikka tutkimus koskeekin luterilaisia.

Tutkimuksessa kirkon jäsenet on jaettu osallistumisaktiivisuuden mukaan neljään kategoriaan: aktiivisiin, sosiaalisiin, aatteellisiin ja osallistumattomiin. Aktiivijäsen osallistuu seurakunnan tarjoamaan toimintaan vähintään kerran kuukaudessa, sosiaalinen vähintään kahdesti vuodessa ja aatteellinen taas enintään kerran vuodessa.

Aktiivisia osallistujia ja seurakunnan palvelujen käyttäjiä on luterilaisen kirkon jäsenistä 16 prosenttia. Kirkon sosiaalista vastuuta painottavia, ”pari kertaa vuodessa” -tyyppejä on joka neljäs. Lähinnä kulttuurisista syistä kirkkoon kuuluvia on peräti puolet jäsenistä ja toimintaan osallistumattomia kymmenesosa. Mitkähän mahtaisivat olla vastaavat osuudet ortodokseilla?

Osallistuminen koskee tässä yhteydessä kaikkea ev.lut. seurakuntien tarjoamaa toimintaa, siis suurelta osalta muuta kuin jumalanpalveluksia. Tällaisia ovat esimerkiksi lasten päiväkerhot ja muut eri ikäryhmille suunnatut palvelut, vapaaehtoistyö sekä kirkkokonsertit. Ortodokseillahan tätä muuta toimintaa on huomattavasti vähemmän ja usein kovin kaukana monien seurakuntalaisten asuinpaikasta.

Ortodokseilla aktiivisten seurakuntalaisten osuus jäänee 5–10 prosentin vaiheille, siis sellaisten, jotka käyvät jumalanpalveluksessa vähintään kerran kuukaudessa. Kyseessä on puhdas arvio, koska eihän tällaisia asioita ole kirkossamme tutkittu. Lisäksi aktiivisuus näyttää kasaantuvan eli samat ihmiset osallistuvat vähän kaikkeen, mitä seurakunnassa tapahtuu. Epäedullinen ikärakenne vähentää sekin osallistumisaktiivisuutta.

Mitä tällä kaikella on sitten merkitystä? Onpa hyvinkin, jos ajatellaan ortodoksisen kirkon opetusta siitä, mitä kirkon jäsenyys on, sekä samaan aikaan lisääntyvän jäsenkadon vaikutusta kirkon toimintaedellytyksiin ja tulevaisuuteen.

Ortodoksisen opetuksen mukaan kirkon jäsenyys todentuu ennen muuta osallisuutena Kristukseen eukaristisen yhteisön jäsenyyden kautta. Eukaristia eli pyhä ehtoollinen toimitetaan seurakunnissa sunnuntaisin sekä kirkon juhlapyhinä. Kirkon kanonien mukaan säännöllisestä ehtoollisyhteydestä luopumista pidetään luopumisena kirkosta. Ortodokseille kirkon jäsenyyden kriteeriksi ei siis koskaan riitä pelkkä rekisterimerkintä tai kirkollisveron maksaminen!

Ev.lut. tutkimustulosten perusteella myös ortodoksien olisi syytä olla huolissaan passiivisten jäsentensä tilanteesta. Kirkon opetus ja perinne sekä seurakunnan tarjoamat mahdollisuudet jäävät hyvin etäisiksi ellei ole yhteyttä kirkkoon. Osallistumattomuus lisää myös riskiä erota kirkosta.

Neljännes (25 %) kulttuurisista syistä kirkkoon kuuluvista on harkinnut usein kirkosta eroamista ja vajaa kymmenesosa sen myös todennäköisesti toteuttaa. Osallistumattomien joukosta peräti kolmannes harkitsee eroamista usein ja 35 prosenttia kuuluu potentiaalisiin kirkosta eroajiin. Viimeaikaisten erolukujen valossa ortodoksien tilanne tuskin poikkeaa tästä kovin olennaisesti.

Ks. Leikkauspintoja kirkon jäsenyyteen, Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 35.