Ylen sivuilla julkaistiin eilen viiden
kirkkonsa toimintaa kritisoivan ev.lut. papin haastattelut.
Yhteiskuntakriitikko, eläintensuojelija, hevipappi, metsiensuojelija
ja naispappeuden vastustaja kertoivat, millaista on koetella
sananvapauden rajoja kirkon työntekijänä. Tosin yksi heistä oli
saanut lopputilin ja toinen sai pitää työpaikkansa vasta KHO:n
päätöksellä.
Kaikki haastateltavat perustelevat kriittistä kantaansa Raamatulla eli lähinnä Jeesuksen opetuksella ja toiminnalla. Se on toki mielekäs joskaan ei kovin ongelmaton lähtökohta kirkon toiminnan kriittiseen tarkasteluun ottaen huomioon, kuinka monitulkintaisesta tekstistä Raamatussa on paikka paikoin kyse.
Kristillinen kirkko operoi olevan ja tulevan rajapinnalla. Kirkon opetus ja toiminta tapahtuvat tässä ajassa, mutta fokus on tulevassa, tuonpuoleisessa. Itse pääkysymyksestä eli pelastuksesta on ev.lut. kirkon piirissä tunnetusti hyvinkin poikkeavia näkemyksiä, mutta painotuseroja on myös vanhojen kirkkojen opetuksessa.
Ylen jutussa haastatellut papit ovat koetelleet sanomisen rajojaan saarnastuolista käsin. Se on tietysti eri asia kuin kirjoittaa nettiin tai lehtien mielipidepalstoille. Kuulijakunta kirkossa on suppea (vuositasolla max. 10 %), mutta usein sitäkin uskollisempi osa kirkon jäsenistöstä. Sana kiirii jos on sanottavaa, sen kai tästä voi todeta.
Haastatteluista nousee esille pappien turhautuminen siihen, ettei kirkko tavoita perinteisin keinoin valtaosaa jäsenistään. Voin vain kuvitella, millaista on saarnata sunnuntaiaamuna suuressa kirkossa vaikkapa ruokkimisihmeestä viidellekymmenelle, kun Jeesus ruokkii tekstin mukaan samalla kertaa viisituhatta miestä ja lisäksi naisia ja lapsia (Matt. 14:13–21).
Syyt (ev.lut.) kirkon jäsenyyteen ovat tutkimusten mukaan moninaiset, mutta aktiiviseen seurakuntayhteyteen se perustuu vain harvoilla. Jos tämä on ongelma luterilaisille, sitä suuremmin sen tulisi vaivata myös meitä ortodokseja, joille liturgia ja eukaristia ovat kirkon opetuksen mukaan uskonelämän ydinaluetta.
Olevan ja tulevan rajapinnalla operoiva kirkko tuntuu turvalliselta, kun elämä on kääntymässä ehtoopuolelle. Myös ortodoksiseen kirkkoon liittyjistä valtaosa kuuluu keski-iän saavuttaneisiin. Kirkon jäsenyys ei kuitenkaan ole mikään henkivakuutuksen kaltainen asia, joka on voimassa kunhan laskut on maksettu. Kirkon jäseninä ja työntekijöinä (SIC!) tyydymme liian vähään, jos tähän tyydymme.
"Jos ja kun pelastus on Kristuksessa olemista, tästä seuraa myös luonnollisesti ja loogisesti kristityn vastuu tai velvollisuus elää kutsunsa mukaista elämää." Tämä apostoli Paavalin pelastusoppia käsittelevä tulkinta löytyy nuoren ja lahjakkaan teologin, Emil Antonin teoksesta "Katolinen Paavali" (2009). Olisko liikaa vaadittu – myös meiltä?
1 kommentti:
Todellisuus luodaan puheen ja elämän todeksi elämisen kautta. Kriittinen puhe on usein jo lähtökohtaisesti hylännyt Kristuksen asettuen haastamaan sitä, mitä Kristus on halunnut välittää. Usein elämme farisealaisesti ja puhuen yhtä mutta tehden päinvastaista. Kriittisyyden taustalta on usein helppo aistia ne prinsiipit, joihin kritiikki perustuu. Silloin kriittisyys ei etsi totuutta, vaan vahvistusta omalle hybrikselle, josta julki lausuttu kriittisyys kumpuaa. Se on toki inhimillistä mutta ei välttämättä ihmiselle hyväksi. Liiallinen älykkyyden ja nokkeluuden korostaminen vievät pohjaa elämiseltä ja Kristuksen kohtaamiselta oman sielun peilipinnassa. Uskonto ei ole vain ajatuksia, se on vielä enemmän tunteita ja jotain sitäkin syvempää: pyhyyden kohtaamista nopeasti ohi kiitävinä hetkinä. Kun luterilainen uskonnollinen ajattelu on alituisessa kritiikin liikkeessä, se latistaa tunteet, pitää sielun herkän pintakalvon aina epäselvänä ja niin pyhyyden kokemuksia etsitään tiloista ja paikoista, joissa sitä ei ole, kuten humalasta ja luonnosta. Paras tapa kalastaa sieluja on rakastaa, rukoilla ja elää ihmisiksi, kuten ortodokseilla on tavoitteena. Kirkot kyllä täyttyvät, kun rakkautta on ilmassa!
Lähetä kommentti