Vaienneet kellot

Olin eilen Hämeenlinnassa kuuntelemassa alidiakoni Timo Lehtosen esitelmää Suomen autonomian ajan (1809-1917) sotilaskirkoista. Lehtonen on selvittänyt 51 ortodoksisen kirkkorakennuksen vaiheita ja toimintaa sekä rakennusten ja esineistön kohtaloa vuoden 1917 jälkeen. Aiheesta on tulossa kirja, joka ilmestyy parahiksi joulumarkkinoille.

Timo Lehtonen ja Hämeenlinnan sotilaskirkko.

Autonomian ajalla ortodoksisia sotilaskirkkoja rakennettiin Suomeen venäläisen varusväen tarpeisiin. Niistä tunnetuimpia ovat ehkä Suomenlinnan, Hyrylän, Hämeenlinnan, Mikkelin, Kouvolan ja Lappeenrannan sotilaskirkot. Ortodoksien käytössä sotilaspyhäköistä ovat edelleen ainakin  Kouvolan, Vaasan ja Tornion ortodoksiset kirkot. Suurin osa on joko muutettu luterilaisiksi kirkoiksi, otettu muuhun käyttöön tai purettu kokonaan.

Itsenäistymisen tapahduttua venäläiset varuskunnat ja sotilaskirkot joutuivat Suomen valtion haltuun. Monet näkyvillä paikoilla sijainneet pyhäköt riisuttiin isänmaallisen innostuksen vallassa ortodoksisista tunnuksista ja muutettiin toiseen käyttöön. Varuskunta-alueilla sijainneista kirkoista tehtiin mm. hevostalleja ja ammusvarastoja.

Historialliselta kannalta katsottuna kirkkojen tuolloista tuhoamisvimmaa voidaan tiettyyn rajaan saakka ymmärtää, mutta kristillisestä näkökulmasta – olivathan tuhoajatkin sentään luterilaisia kristittyjä – se on yhä menneisyyden häpeätahra. Voidaan perustellusti kysyä, eroavatko tuonaikaiset teot itse asiassa kovin paljoa siitä, mitä Isis tekee tänä päivänä kirkoille Lähi-idässä. Eiväthän kaikki varuskuntakirkkojen tuhoajatkaan pitäneet ortodokseja edes kristittyinä.

Ortodoksinen kirkko vaikuttaa olleen kovin voimaton sotilaskirkkojen tuhon edessä. Se ei ole ihme, sillä ortodoksisuutta kansallistettiin tuohon aikaan voimaperäisesti valtion toimesta. Ryssänkirkkoon haluttiin ottaa etäisyyttä myös kirkon omassa piirissä. Ortodoksipapistolle suunniteltiin mm. yhtenäistä sinivalkoista jumalanpalveluspuvustoa, jota olisi käytetty läpi kirkkovuoden. Viittojen helmojakin oli puhe lyhentää luterilaisen mallin mukaiseksi.

Ehkä näkyvin osoitus viime vuosisadan alkupuoliskon hengestä ovat jälleenrakennuskauden pyhäköt, joista useimpia ei tunnistaisi ortodoksisiksi ilman katolla olevaa vinoristiä.

Hyrylän ja Mikkelin sotilaskirkot purettiin pahoin ränsistyneinä 1950-luvulla, ja kirkollinen esineistö levisi ympäri maakuntaa. Ainoastaan kellot kelpasivat luterilaisille. Kuvaavaa tuon ajan henkiselle ilmastolle oli, ettei ortodoksisen kirkon edustajia edes kutsuttu tilaisuuteen, jossa oli määrä päättää esimerkiksi Hyrylän kirkon kohtalosta.

On selvää, että hiukan toisenlaisella asenteella olisi huomattava määrä autonomian ajan ortodoksisia sotilaskirkkoja voinut säilyä jälkipolville. Jos oli kirkkojen rakentaminen paraatipaikoille, oli myös niiden tuhoaminen varoittava esimerkki siitä, ettei uskontoa ja politiikkaa pidä sekoittaa toisiinsa. Kovin hyvin tuo oppi ei näytä menneen perille.

Katso: valokuvia luennolta
Timo Lehtosen sivut

Verkkoviestintää tälle vuosituhannelle

Selasin eilen parinkin verkkokaupan sivuja ja aika pian ruudun oikeaan alareunaan tupsahti viesti: ”Voinko auttaa?” No, syötin kysymykseni ja sain asiantuntevaa opastusta, jota ilman olisin ollut hukassa tai tiedon hankinta olisi vienyt kohtuuttoman paljon aikaa. Eikä tuo ystävällinen avustaja millään tavalla tyrkyttänyt tuotteita, vaan jätti ratkaisun omaan harkintaani.

Vasta aamulla tajusin kysyä itseltäni, toimisiko tällainen verkkoavustaja myös kirkon viestinnässä? Tietoahan verkosta varmasti haetaan joskus kuumeisestikin, kun ortodoksisuus alkaa kiinnostaa. Ja kirkon kannalta olisi tärkeää, että tarjolla olisi oikeanlaista tietoa.

Kirkkomme verkkoviestintä on viime vuodet ollut stagnaation tilassa. Stagnaatio tarkoittaa pysähtyneisyyttä, ja se kuvaa hyvin myös kirkkomme yleistä tunnelmaa tällä hetkellä. Voisi jopa kysyä, eikö nykyisen kaltaisesta kirkosta – ja tarkoitan tässä nyt omaa kotikutoista kirkko-organisaatiotamme – saa tämän enempää tehoja irti?

Mielenkiintoisena indikaationa kirkkomme sisäisestä tilasta on vastaavan tiedottajan tointa koskeva hakuilmoitus. Siitä pomppaa pyytämättä silmille yksi tehtävää koskeva luonnehdinta; työssä vaaditaan muun ohella paineensietokykyä. Sanomattakin on selvää, että tiedotustyö on aina paineenalaista, mutta mistä tulevat nämä ylimääräiset paineet, koska asia on pitänyt oikein erikseen mainita?

Olen viime viikkoina värkännyt omalle kotiseurakunnalle uusia nettisivuja, koska kirkon sivuston uudistaminen on taas kerran lykkääntynyt hamaan tulevaisuuteen. Omiin verkkosivuihin onkin siirtynyt jo kolmannes ortodoksiseurakunnista. Kohtahan kirkon seurakuntasivuja ei enää tarvitakaan.

Naapurikirkon (evl) puolelta löytyy jos minkälaista verkkokirkkoa, mobiilikirkkoa ja jopa verkkopappeja, mutta meillä näiden uusien viestintäkanavien kanssa ollaan yhä ihmeissään. Jopa Venäjän kirkossa papit taitavat olla verkon kautta paremmin tavoitettavissa kuin meillä.
– Haloo, mikä maksaa?

Jos joku nyt luulee, että olen tekemässä kirkosta markkinatoria, erehtyy pahasti. Mielestäni meillä ei ole mitään syytä välittää kirkostamme yhtään sen houkuttelevampaa kuvaa kuin mitä kirkko todellisuudessa on tai kykenee olemaan. Muuten tuloksena on yhä kasvava joukko pettyneitä kristikunnan kiertolaisia, joita niitäkin on nähty viime vuosina.

Mitä diakonit tekevät?

Otsikon kysymys löytyy ortodoksisen uskonnon 6. luokan tehtäväkirjan kappaleesta, jossa käsitellään Stefanosta, kirkon ensimmäistä diakonia ja marttyyria. Oikeastaan kysymys on muodossa: ”Mitä diakonit/diakoniasisaret tekevät nykyään?”. Kuutosluokkalaisten kuuluisi osata siihen vastata sikäli kun ovat viitoskurssin jo lukeneet. Diakoniasisarista siinäkään yhteydessä ei tosin puhuta mitään.

Kysymys diakonin tehtävistä tuli mieleen, kun luin uutisen tuoreesta diakonivihkimyksestä. Diakonejahan vihitään meillä lähinnä avustamaan pappia jumalanpalveluksissa, vaikkakin Stefanoksen ja kumppaneiden aikaan tehtävänä oli avustusten jakaminen leskille ja muille avun tarpeessa oleville. Näin apostolit saattoivat keskittyä sanan julistamiseen.

Diakoni on pappeuden alin aste, ja sana tarkoittaa palvelijaa. Se onkin lähes ainut yhteys alkuperäiseen tehtävään. Diakoniksi vihkimisen yhteydessä usein korostetaan tuota palveluvirkaa, mutta sille ei oikein ole tahtonut löytyä käytännön sovellutuksia tämän päivän seurakunnista.

Diakonit käyvät töissä kirkon ulkopuolella siinä missä oman toimen ohella palvelevat papitkin elleivät ole jo eläkkeellä. Seurakunnan toimessa olevia diakoneja meillä on vain yksi Helsingin seurakunnassa, jossa tosin on useita palkattuja, pääosin naispuolisia diakoniatyöntekijöitä, noita oppikirjan ”diakoniasisaria”.

Pappeuden alimpana asteena diakonius on myös valmistautumista papin tehtävään. Osa diakoneista vihitään myöhemmin papeiksi, oman tutkimukseni mukaan keskimäärin noin kolmen vuoden kuluessa. Kaikista diakoneista ei tule pappia, eivätkä kaikki edes halua papiksi. Heille riittää ektenioiden eli rukoussarjojen lukeminen jumalanpalveluksissa.

Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina diakoneilla oli hyvin monipuolisia tehtäviä. He ottivat vastaan seurakuntalaisten tuomat uhrilahjat, jakoivat ehtoollisella leivän ja viinin ja veivät niitä puutteenalaisille. Diakonit  saarnasivat ja antoivat kasteopetusta sekä pitivät huolta seurakunnan köyhistä, sairaista ja muista hädänalaisista. (1)

Diakonin virassa toimi tuolloin sekä miehiä että naisia joskin tehtävät erosivat jonkin verran toisistaan. Samoin naisdiakonien vihkimys poikkesi miesten vihkimyksestä. Diakonissa-nimitys esiintyy ensimmäisen kerran Nikean kirkolliskokouksen kanoneissa vuonna 325. Ortodoksisessa kirkossa diakonissoja on ollut 1000-luvun alkuun asti. (2) Eeva Raunistola-Juutisen mukaan naisdiakonin tehtävä on esimerkki unohdetusta traditiosta. (3)

Alkuperäisen diakonin tehtävän typistyminen nykyisenlaiseksi jumalanpalvelusavustajaksi tapahtui jo keskiajalla. Silti voinee kysyä, voisiko joitakin unohdettuja tehtäviä palauttaa? Esimerkiksi katekumeeniopetus soveltuisi hyvin diakoneille, sikäli kun heillä on siihen riittävä teologinen koulutus. Suurempi ongelma taitaa sittenkin olla ajan puute.

- -
1–2) Diakoninvirka. [Evl] kirkkohallituksen asettaman työryhmän mietintö (2008).
3) Itä-Suomen yliopiston väitöstiedote (2012).

Kirjailijan puhetta uskosta ja epäilystä

Tartuin Anna Kontulan kirjaan ”Mistä ei voi puhua – kirja uskosta ja uskonnosta” (2012) parin vuoden takaisen verkkohaastattelun perusteella. Jotenkin teos oli mennyt minulta aikanaan ohitse, mutta Kontulan kiinnostus mystiikkaa ja ortodoksista teologiaa kohtaan sai mielenkiinnon hereille.

Kontulan kirja olisi ansainnut tulla valituksi vuoden kristilliseksi kirjaksi, mutta se ei ollut edes ehdolla ilmeisesti sen vuoksi, että teos ilmestyi vasta loppuvuodesta 2012. Joka tapauksessa kirja on selkokielisintä tekstiä uskosta ja mystiikasta, mitä aikoihin olen saanut käsiini.

Kirjailija pohtii uskonnon merkitystä kahden naisen keskustelujen kautta. Vanhempi heistä on lähettänyt sisarentyttärelleen lahjaksi ikonin, jonka tämä haluaa palauttaa, koska ei koe olevansa uskonnollinen. Siitä sukeutuu pitkä keskustelu, lähes yksinpuhelu, jossa ikonin lahjoittaja avaa löytöretkeään uskon ja mystiikan maailmaan.

Tässä kirjassa puhe uskosta, uskonnosta, Jumalasta ja hengellisestä etsinnästä ei kuitenkaan sorru teologiseen jargoniin, vaikka teksti on saanut runsaasti virikkeitä ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisien ajattelusta ja ylipäätään teologisesta kirjallisuudesta.

Kontulan kirja on kohti käyvää uskonkysymysten pohdiskelua, joka kuitenkin nojautuu hyvin pitkälle idän kirkon ajattelumaailmaan. Tällaista nykyihmisen haasteiden näkökulmasta avattua keskustelua kaivattaisiin ehdottomasti lisää. Jostain syystä epäilevälle uskolle ei ole jäänyt juuri lainkaan sijaa kirkkomme julkisessa puheessa, vaikka epäilys jos mikä on leimallista nykyihmisen uskonnolliselle etsinnälle.

”Nöyryys hyväksyy oman puutteellisuutensa ja on siksi lempeä myös muiden heikkouksille. Se kohtaa kanssaihmisen ilman itsekorostusta, toisen tilaa ja arvokkuutta suojellen (…) nöyryys on hengellisen etsinnän tärkein työväline”, kirjan päähenkilö raottaa omaa löytöretkeään.

Kirjailijalla on ollut joukko asiantuntevia sparraajia, joita hän kiittää esipuheessa. Listalle mahtuu myös kolme ortodoksipappia, isät Matti Sidoroff, Markku Toivanen ja Sergius Colliander, jonka teologiseen vaistoon ja lukeneisuuteen Kontula sanoo voineensa aina turvautua.

Valikoivaa lähimmäisenrakkautta

Turvapaikanhakijoiden ryntäys Suomeen on synnyttänyt paikoin kipakkaakin keskustelua sosiaalisessa mediassa. Moni vaikuttaa olevan aidosti hämmentynyt tämän uuden ilmiön edessä. On kyselty, miksi tulokkaissa on niin vähän naisia ja lapsia, ja miten heillä voi olla varaa ajaa taksilla tai valittaa vastaanottokeskusten ruokatarjoilusta?

Media metsästää tietysti raflaavia uutisaiheita, joita takuulla riittää pitkälle syksyyn. Tätä kirjoittaessani maahanmuuton vastustajat ovat kokoontumassa Tornioon vaatimaan rajojen sulkemista ja hallituksen eroa! Mielenkiintoista, sillä tapahtuman taustajoukkoihin kuuluu hallituspuolue perussuomalaisten aktiiveja.

Kipuilua asiaan suhtautumisessa on ilmennyt myös omaan kirkkomme jäsenten piirissä. Monille tuntuu olevan vaikea pala niellä, että tulijoiden valtaosa on islaminuskoisia irakilaisia eikä esimerkiksi Syyrian kristittyjä. Jotkut kristilliset piirit ovatkin vaatineet avoimesti kristittyjen suosimista turvapaikkapäätöksissä sillä verukkeella, että heillä olisi paremmat edellytykset sopeutua oloihimme.

Arkkipiispa Leo otti turvapaikanhakijoiden kohteluun selkeän kannan syyskuun alussa. Hän velvoitti seurakunnat ja sitä myötä myös yksittäiset kirkkomme jäsenet auttamaan tulijoita uskontoon tai etniseen alkuperään katsomatta. Perusteena arkkipiispalla oli Kristuksen opetus, joka ei jätä vähintäkään sijaa autettavien valikoimiselle (Luuk. 10:25–37).

Miksi meidän on niin vaikea toteuttaa tuota laupiaan samarialaisen mallia tai edes omaksua hänen asennettaan? Some-kirjoittelusta päätellen joillekin tuntuu olevan tärkeämpää etsiä syitä olla auttamatta kuin kannustaa kanssaihmisiä antamaan edes tukensa niille, jotka yrittävät auttaa.

On päivänselvää, että noin suurten ihmismäärien tulo lyhyen ajan sisällä vieraisiin oloihin tuottaa erinäisiä hankaluuksia. Tuhansien turvapaikanhakijoiden rekisteröinti, majoitus, ateria- ja muiden palvelujen järjestäminen hakemusten käsittelyaikana sekä turvapaikan saavien kotouttaminen ovat paitsi suuri ponnistus, lopulta myös iso mahdollisuus. Asenne ratkaisee; katsojasta riippuen astia on joko puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä.

Some-kirjoittelusta päätellen Suomessa on runsaasti hukattua asiantuntemusta turvapaikka- ja pakolaiskysymyksissä. Ulkoparlamentaarisia neuvoja ja kommentteja satelee kuin vettä menneenä kesänä. Itse olen ilakoinut mielessäni, että nythän siellä ovat juuri oikeat miehet ja naiset päättämässä ;-)