Kädestä suuhun

Joulupäivänä Vaasan seurakunnan sivuilla kerrottiin, että seurakunta saa kirkkoherran sijaisen Suomen toiselta laidalta, kun isä Matti Wallgren eli nykyinen arkkimandriitta Elia siirtyy piispallisiin tehtäviin vuodenvaihteen jälkeen. Sijaisuuden kestoksi arveltiin 2–3 kuukautta eli niin kauan kuin uusi kirkkoherra on valittu. Valintaprosessille varatun ajan pituus kielii ongelmista kirkon rekrytoinneissa.

Jokaiselle kirkon toimintaa hiukankin seuraavalle lienee selvää, että elämme papiston ja kanttoreiden suhteen kädestä suuhun -tilanteessa. Asiantila ei ole vuosien saatossa parantunut, pikemminkin päinvastoin. Avoimiin papillisiin toimiin ei ole pienemmissä seurakunnissa yhtä kahta enempää kelvollisia hakijoita, jos sitäkään. Kelvollisuudella tarkoitan tässä vaadittavaa koulutusta, mutta myös sitä, kelpaako hakija piispalle.

Kirkkojärjestyksen 63 §:n mukaan hiippakunnan piispan tulee huolehtia kirkkoherran, papin, diakonin ja kanttorin tehtävien väliaikaisesta hoitamisesta. Näinhän Vaasassa on nyt tapahtunut ja hyvä niin. Kirkkojärjestyksessä ei kuitenkaan mainita sanallakaan siitä, kenen tehtävänä on rekrytoida uusia ihmisiä kirkon tehtäviin, koulutukseen ja työuralle.

Ortodoksisen kirkon pappeja ja kanttoreita koulutetaan Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa. Vuonna 2014 pappiskoulutukseen hakijamäärä laski noin kolmanneksella edellisvuodesta ja kanttoreiden kohdalla koettiin suoranainen romahdus. Ortodoksisen kirkkomusiikin koulutuksen kymmeneen aloituspaikkaan oli ainoastaan neljä hakijaa!

Kirkkoherran ja papin toimiin on vastaavasti ollut sitä vähemmän hakijoita, mitä pienemmistä ja/tai syrjäisemmistä seurakunnista on kysymys. Kanttoreiden paikkoja ei ole viime aikoina juuri ollut avoinnakaan, mutta koska kirkkomusiikin koulutus kestää usein vuosikausia, tilanne voi ajanoloon käydä hyvinkin hankalaksi.

Pappiskoulutuksen kesto-ongelmana on ollut se, että huomattavan moni koulutukseen hakeutuneista on joko vaihtanut koulutusalaa tai keskeyttänyt opinnot kokonaan. Kirkon työ on alkanut tuntua vähemmän houkuttelevalta, kun asioiden todellinen tila on valjennut. Opiskelijoiden kannalta on ongelmallista, ettei pappeja vihkivillä hiippakuntapiispoilla selvästikään ole riittävää kosketuspintaa kirkon tuleviin, potentiaalisiin työntekijöihin.

Oma lukunsa ovat sitten avioliittoa koskevat kanoniset rajoitteet, joiden vuoksi pappisuralle pääsy voi viivästyä useita vuosia ja lopulta estyä kokonaan. Joissakin tapauksissa lupaavasti alkanut pappisura voi tyssätä näiden syiden vuoksi ennen aikojaan.

Ortodoksisen teologian koulutuksessa tähdennetään, ettei pappeuteen pidä pyrkiä vaan siihen kutsutaan. Kutsujaksi mainitaan usein kirkko, mikä käytännössä tarkoittaa hiippakunnan piispaa. Ortodoksipapiksi vihittävältä ei Suomessa edellytetä teologista tutkintoa, mutta kirkon toimeen sellainen vaaditaan. Oman siviilitoimen ohella papiksi aikovalla tärkeintä tuntuu olevan sopivuus tehtävään, ja siitä päättää lopulta piispa. Ilman piispan mielisuosiota pappishaaveet voi unohtaa.