lauantai 4. helmikuuta 2017

Seinät kaukana ja katto korkealla

Otsikon slogan on lainattu aivan muista yhteyksistä, mutta sopisiko se luonnehtimaan myös kotoista kirkkoamme? Naapuriinhan tuo sopii kuin naula päähän, mutta miksei myös meihin, vanhan kristillisyyden lipunkantajiin. Meilläkin voi elää ja talostella, tulla ja lähteä melkeinpä oman mielensä mukaan.

Tuo ajatus tulee mieleen, kun tutkailee kirkon väestötietoja hiukan pidemmältä ajalta. Olen koonnut niistä graafisia esityksiä omalle sivulleen, jos jotakuta kiinnostaa. Ne eivät ole kovin hauskaa katsottavaa ja luettavaa, mutta soisin ainakin kirkon vastuunkantajien niitä vilkaisevan.

Suomen ortodoksisen kirkon ovet ovat käyneet tiuhaan tahtiin. Laskennallisesti yli puolet kirkon jäsenkunnasta on vaihtunut yhden sukupolven aikana. Vuosina 1990–2016 kirkkoon on liittynyt tai kasteen kautta tullut 35 840 uutta jäsentä, ja siitä on eronnut tai kuoleman kautta poistunut 32 466 ihmistä.

Kirkon jäsenkuntaan on liittynyt tai siitä poistunut yhtä paljon väkeä kuin Keravalla, Nokialla tai Savonlinnassa on asukkaita! Kirkon jäsenmäärä on mainitussa ajassa kasvanut vajaalla viidellä tuhannella hengellä (8,3 %) ja näyttää nyt kääntyneen pysyvästi laskuun.

Voimme tietysti lohduttautua sillä, että aika ennen vuotta 1990 oli vielä synkempi. Kirkon väkimäärä väheni noin 23 000 hengellä neljässä vuosikymmenessä. Ovet kävivät käytännössä yhteen suuntaan, koska kirkkoon liittyjiä oli vain viidennes nykytasoon verrattuna.

Se tilastoista tällä erää, joten pohditaanpa hiukan, miksi kirkosta on tullut tällainen hollitupa, jos saa luvan sanoa. Karjalaisen siirtoväen assimiloituminen valtaväestöön on tietysti se suuri kehyskertomus, joka tuskin selittää tuoreimpia lukuja. Liikkeellä on myös sellaisia, joiden side ortodoksisuuteen on alun alkaenkin ollut heikko.

Ortodoksina eläminen on kuitenkin aika haastavaa, jos vertaa valtakirkon jäsenyyteen. Moni asia on toisin kuin mihin on tottunut. Jo yksistään ortodoksisen kummin löytäminen lapselle voi olla vaikeaa, jollei ole osallistunut kirkon elämään. Monikohan seka-avioliitossa syntynyt mahtaa tämän vuoksi saada luterilaisen kasteen?

Kirkkoon lähdön esteeksi voivat nousta pitkät matkat ja pitkät palvelukset. Paastotakin pitäisi eikä istuakaan kehtaa, vaikka jalkoja väsyttää. Palvelus on toki kaunis, vaikkei sisällöstä paljoa ymmärtäisikään. Perehtymistä se vaatii, mutta monellako on siihen aikaa ja voimia? Side kirkkoon ohenee, jos jumalanpalvelukset jäävät pitkiksi ajoiksi väliin.

Ikonimaalausta kenties lukuun ottamatta kirkolla ei ole juuri tarjota muuta toimintaa, joka ei olisi jotenkin sidoksissa jumalanpalveluksiin. Luterilaisilla on seurakunnan päiväkerhoja ja vastaavia lähes joka paikkakunnalla, meillä harvemmin ja usein hankalien matkojen päässä. Kirkkoon sitouttavien tekijöiden vähäisyys lienee keskeisimpiä syitä väestökatoon.

Ortodoksisen kirkon seinät ovat useimmille aivan konkreettisestikin kaukana, ja katto siinä mielessä korkealla, etteivät jäsenten tulemiset ja menemiset kirkkoa kiinnosta. Luulisi, että vähintäinkin piispainkokous olisi jo kutsuttu koolle tuoreitten ”tulostietojen” vuoksi. – Haloo! Onko siellä ketään?

Tässä vielä linkki tilastosivulle.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olen itsekin miettinyt ortodoksisen kirkkomme ohuehkoa toimintatarjontaa, varsinkin parikymppisille nuorille aikuisille.

Anonyymi kirjoitti...

Ikävä kyllä päätökset supistaa ja säästää on kohdistunut rajusti blogissa mainittuun ikonimaalaukseen.
Onneksi ihan kaikki seurakuntamme eivät ole toimintaa lopettamassa...

Anonyymi kirjoitti...

Mistäköhän johtuu, että vapaakirkot ympäri maailmaa, esim. helluntalaisseurakunnat kasvavat? Heidän opetuksensa esim. ajankohtaisissa moraalikysymyksissähän ovat hyvin lähellä ortodoksisen kirkon perinteistä opetusta?

Jotta kirkko voisi kasvaa määrällisesti olisi sen ensin kasvattava laadullisesti. Samalla kun lujasti pidetään kiinni pyhästä traditiosta pitäisi antaa pyhän Hengen täyttää kirkon ja asua siinä. Jumalan Henki ei voi täyttää tilaa jossa kaikilla tasoilla riidellään ja jossa tietoisesti pyritään "päivittämään" opetusta ihmisen kokonaisvaltaisesta pelastuksesta ja siten irtaantumaan Kristuksen opetuksesta.

Anonyymi kirjoitti...

Olen muissa kirkkokunnissa nähnyt paljon lämmintä keskinäistä kristillistä rakkautta. Mikä meitä useimpia oikein vaivaa?

Veli Vesuvius kirjoitti...

No huh huh, onpa negatiivista ajattelua niin plogin ylläpitäjältä kuin kommentoijiltakin...

Meitä ortodokseja Suomessa on vaan n. 60500 ja porukka pienenee luonnollisen poistuman myötä rajusti tällä hetkellä ja uusia jäseniä tulee koko ajan vähemmän.
Nyt solmitaan ns. seka-avioliittoja ja jätetään kokonaan lapset kastamatta kirkkoon, ajatellaan, että saavat sitten aikuisena itse päättää. Siinä karahdetaan tosi pahasti karille! Kissat ja koirat laitetaan rekistereihin, lapset kastetaan aina kirkkoon ja sitten aikuisena saavat päättää, haluavatko olla kirkossa jatkossakin.
Sitten alkaa vanhempien ja kummien vastuu kristillisestä kasvatuksesta ja mukaan tulevat ajan kanssa koulun uskonnonopetus ja rippikoulu. (Tai nykyään on vaan leirejä, ei kouluja). Jos jo lapsesta alkaen opetetaan kirkossakäynti osaksi elämää, niin se on luonnollista lapsellekin, kirkossa voi auttaa isännöitsijää sammuttamaan tuohuksia, pojat voivat olla ponomareina, toisissa seurakunnissa on kerhoja, joista tullaan ehtoolliselle jne.

Nuoret aikuiset (ja tietysti kaikki muutkin) voivat esittää itselleen kysymyksen, mitä haluan kirkolta ja seurakunnalta. Nuoria tuntuu nykyaikana kiinnostavan enemmän netti ja siellä olevat "tyhänpäiväiset" ihmiset, joiden elämää seurataan enemmän kuin omaansa.
Jokainen voi mennä esim. kirkossa papin, kanttorin, isännöitsijän jne. hihasta nykäisemään ja kysymään mitä voi tehdä, tai kertoa, että minulla on hyvä idea, voisinko puhua jonkun kanssa, olsiko tämä toteuttamiskelpoinen. Monissa talkoissa on tullut esille loistavia ideoita toiminnan kehittämiseen, ei aina tarvitse odottaa valmista ja kun seurakuntienkin talous on rajallista, niin siitä vaan kaikki seurakuntalaiset yhdessä ajatushautomoa perustamaan ja ideoita toteuttamaan. Nyky-yhteiskunnassamme tuntuu olevan eniten esillä negatiivisuus ja ajatus, "en minä kumminkaan mitään osaa, ei tästä tule mitään,miksi meille ei järjestetä mitään toimintaa, miksi noilla on paremmin kuin meillä" jne.

Vahemmat vaan nyt lapsien kanssa kirkkoon, opetellaan ja opetetaan lapsemme pitämään jumalanpalveluksista, käydään kirkkokaffeilla, papin luona seurakuntatoimistossa, kysytään kirkossa tutuilta ja tuntemattomilta, kuinka voit, tarjotaan kyytiä kirkkoon jne.
Olen katekumeeneille aina sanonut, että ortodoksisuus ei ole otsa rypyssä ristinmerkin tekoa, vaan lämmintä yhdessäoloa, rukoilemista, lähimmäisestä välittämistä ja näin voidaan tukea toinen toistamme niin surun kuin ilonkin keskellä.

Tervetuloa kirkkoon kaikki ihmiset!