Kappeliseurakunnistako pelastus?

Karjalan hiippakunnassa on ryhdytty tosissaan miettimään nykyisen seurakuntarakenteen uudistamista. Kirkon sivuilla olevan uutisen mukaan esillä on ollut 2–4 emoseurakunnan malli nykyisen yhdeksän (9) seurakunnan sijaan ja niille kullekin tarvittava määrä kappeliseurakuntia. Uudistusta vauhdittaa etenkin pienemmissä seurakunnissa kiihtyvä väestökato ja resurssien ehtyminen.

Karjalassa on viime vuosina tehty useita seurakuntaliitoksia. Vuodenvaihteessa Mikkelin ja Varkauden seurakunnista muodostettiin uusi Saimaan seurakunta. Oulun hiippakuntaan kuulunut Kiuruveden seurakunta liitettiin Iisalmen seurakuntaan 2016 ja Lieksan seurakunta Joensuuhun 2015. Pielaveden seurakunta yhdistettiin Kuopioon jo vuosikymmen aiemmin.

Kappeliseurakunta ei ole uusi ajatus, sillä niitä on ollut ortodoksisessa kirkossa aiemminkin. Esimerkiksi Tampereen seurakunta kuului vuoteen 1950 saakka kappeliseurakuntana Hämeenlinnan seurakuntaan. Se itsenäistyi samaan aikaan kun niin sanotut evakkoseurakunnat muodostettiin. Viimeisin seurakuntarakennetta hajauttava muutos tapahtui 1980-luvulla, jolloin Kotka-Haminan seurakunta jaettiin kahtia.

Aloitteen kappeliseurakunnan perustamisesta voi tehdä seurakunta tai hiippakunnan piispa, ja sen perustamisesta päättää kirkollishallitus. Kappeliseurakuntaa johtaa emoseurakunnan valtuuston valitsema kappelineuvosto, jolla on myös taloudellista toimivaltaa seurakunnan talousarvion puitteissa. Kappeliseurakunnan nimestä, rajoista, toiminnasta sekä kappelineuvoston kokoonpanosta ja tehtävistä määrätään ohjesäännössä, jonka hiippakunnan piispa vahvistaa.

Kappeliseurakuntien perustamisen hyödyt ja haitat on syytä miettiä tarkkaan kuten Karjalan hiippakunnassa nyt tapahtuu. Byrokratiaa se tuskin kovin paljoa vähentää, mutta palkkakulut voivat hiukan laskea, kun kirkkoherroja tarvitaan vähemmän. Kanslistejahan ei monissa seurakunnissa ole ollut aikoihin. Kiinteistökustannuksiin muutoksella ei liene kovin suuria vaikutuksia.

Suurin taloudellinen hyöty koituisi leveämmistä hartioista. Emoseurakuntien verokertymät kasvaisivat, joten niiden kyky ottaa taloudellisia vastuita esimerkiksi korjausrakentamisen rahoitusjärjestelyissä olisi parempi kuin pienillä seurakunnilla. Isommasta joukosta löytyisi helpommin myös erikoisalojen osaamista kappeliseurakuntien tarpeisiin.

Toivottavasti Karjalan hiippakunnassa tapahtuva pohdinta poikii tuloksia myös muiden hiippakuntien käyttöön. Helsingin hiippakunnassakin on runsaasti korjausvelkaa, josta pienimpien seurakuntien on vaikea selviytyä yksin. – Oma lukunsa on kappeliseurakuntien vaikutus varsinaiseen toimintaan; onko niistä lopulta lääkkeeksi yleiseen kirkolliseen apatiaan?