tiistai 16. elokuuta 2016

"Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän..”

Noilla Luukkaan evankeliumin sanoilla toivotin monia armorikkaita vuosia vastavihitylle Helsingin seurakunnan va. nuorisopapille, isä Sergei Petsalolle kirkon fb-sivulla. On hienoa, että nuoret teologian maisterit saavat koulutustaan vastaavaa työtä kirkon palveluksessa, vaikka toimen väliaikainen täyttö ei mennytkään aivan taiteen sääntöjen mukaan. – Helsingin papistossa näyttää olevan sen verran turbulenssia, että eiköhän töitä löydy kohta muillekin halukkaille.

Pappeja ei totta tosiaan ole kirkossamme liikaa. Kirkon jäsenmäärään suhteutettuna heitä ei ehkä ole kovin paljoa vähemmän kuin luterilaisella puolella, mutta seurakuntien laajuus ja jäsenistön hajanaisuus sekä heikko osallistuvuus huomioon ottaen pappeja on kyllä liian vähän. Riippuu tietysti siitä, millaista ja miten aktiivista toimintaa papeilta ylipäätään odotetaan.

Helsingin toimikautensa alkuvuosina metropoliitta Ambrosius vihki huomattavan paljon niin sanottuja oto-pappeja eli oman toimensa ohella pappina palvelemaan tarkoitettuja. Liekö kyse ollut jonkinlaisesta patoutuneen kysynnän purkamisesta puolin ja toisin, mutta aivan viime vuosina nuo oto-vihkimykset ovat kuitenkin lähes tyrehtyneet.

Jossain jo väitettiin piispainkokouksen päättäneen, että papiksi vihitään ainoastaan teologisen tutkinnon suorittaneita. Enpä ole tällaista päätöstä nähnyt, joten epäilen vahvasti väitteen todenperäisyyttä. Toisaalta eipä piispainkokousten pöytäkirjoja ole kohta puoleentoista vuoteen päivitetty kirkon sivuille!

Kirkossamme on vihitty ja vihitään varmaan jatkossakin diakoneja, jotka oma-aloitteisesti hankkivat tietoa ja käytännön koulutusta tehtävään esimerkiksi Valamon opiston järjestämillä kursseilla. Piispat sitten oman harkintansa mukaan vihkivät joitakin heistä papeiksi. Täytyy muistaa, että kirkkojärjestyksessä koulutusvaatimuksia on ainoastaan kirkon toimiin valittaville.

Juuri nyt, kun elokorjuu on jatkuvien sateiden vuoksi pysähdyksissä ja vilja paikoin pahasti lakoontunut, tulee mieleen, kuvaako se jollain tavoin myös kirkkomme tilannetta tässä ajassa? Missä viipyivät elonkorjaajat; eihän satoa voi saada korjaamatta talteen! Ja jos jotain on kokoon saatukin, ei se ole ollut pysyvää kuten jäsen- ja toimintatilastot osoittavat.

Sopii kysyä, miksi meillä ei vihitä riittävästi hengellisen työn tekijöitä, myös sellaisia, joille ei ole tarjota kirkon tointa? Entä miksi seurakunnilla ei ole riittävän konkreettista hengellisen työn suunnitelmaa ehkä jumalanpalveluksia lukuun ottamatta? Hyviä aikomuksia ovat strategiat pullollaan, mutta papiston ”kenttätyölle” ei ole selkeitä askelmerkkejä.

Kaukana ovat ne ajat, jolloin ortodoksipappi pyöräili syrjäkylille ehtoolliskalusto ja papinpuku tarakalle köytettynä. Silloin voitiin todellakin puhua ”etsivästä kirkosta”. En siis usko, että tässä nykyisessä matalan profiilin (olo)tilassa tai toisarvoisen hyörinän touhussa olisi mitään niin syvällisesti ortodoksista, että sitä tulisi tällaisella pieteetillä vaalia.

Piirros: ortoboxi.fi

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jälleen kerran täyttä asiaa! Tälläkin kylällä on varmasti ainakin 30 ortodoksia, mutta ei minkäänlaista toimintaa - enää. Aikoinaan vedin täällä HENON (Helsingin nuoret ortodoksit) kerhoa, muutaman kerran saatiin, joku seurakunnasta mukaan, mutta kun en nuoresta ijästäni johtuen pystynyt innostamaan muita ja seurakuntakaan enää auttanut ohjaajalla, niin lopahtihan se.
Sitten myöhemmin yrittelimme lähetyspiirinä ja toimimmekin muutaman kerran ja osallistuimme ev.lut. kirkon yhteisiin myyjäisiin avustamalla Ugandaan aloitettua lähetystyötä, saimme toki papin Järvenpäästä muutaman kerran mukaan joihinkin kerhoiltoihin, mutta sekin toiminta sammui - mihin lie en tiedä, yks'kaks ei vain enää kokoonnuttu.
Kuinka olisi ollut, jos olisi ollut paikallinen ns. harrastaja pappi aina paikan päällä ja olisi voinut toimittaa erilaisia palveluksia usein, uskoisin, että me kokoontuisimme vielä tänä päivänäkin.
Maallikkopalveluksetkin olisivat jonkinlainen pelastus, mutta seurakunnan pitäisi järjestää koulutusta tällaisen palveluksen (hetkipalveluksen) toimittajalle.
Miksi muuten seurakunnan pitää olla suuri? Helluntailaisilla ja muillakin ns. vapailla suunnilla toimii muutaman kymmenen ihmisen seurakunnat elävästi, meillä taas vain suuret kaupunkikeskuksissa, maaseutu unohdettuna.

Mikko Junes kirjoitti...

Kyllähän seurakuntalaisia on vaikea aktivoida, ellei siihen myöskin satsata seurakunnan henkisiä, hengellisiä ja aineellisia resursseja. Seurakunnan työntekijät ja jäsenten pääosa ovat etääntyneet kovin kauas toisistaan. Ja kun yhteydenpito on näin minimaalisella tasolla noin keskimäärin, niin eipä ihme, ettei mitään tapahdu. Seurakunta ei häiritse jäseniään, kun jäsenetkin eivät häiritse seurakuntaa kuten eräs edesmennyt pappi totesi.

OOL Pääsihteeri kirjoitti...

Komppaan molempaa kommentoijaa, erittäin oikeata ja kohtuullista asiaa. Täällä OOL Keskustoimistolla sama etäisyys näkyy yleensäkin, vaikkakin kävijämme ovat pääsääntöisesti aivan muista tunnustuskunnista (ja vaikka olisivatkin ei-mistään-vakaumuksesta). Tämä kaiketi siksi, että nuorten ja aikuisten kontakti kirkkoon on mainituista syistä johtuen todellakin kapea, ellei olematon.

Joskus minä (pääsihteeri Lamminparras) olen leikilläni esittänyt jonkun vihkimistä nimenomaan oto-papiksi meille liitolle. Tämä klerikaalivaje on tosin poistunut muilla tavoilla, ja olemme kyllä pyydettäessä saaneet aina tukea Hkin seurakunnalta.

Mitä tulee hetkipalveluksiin/vast. maallikkona, täällä Mikonkadulla noudatetaan löysää linjaa: mikään ei sido niin tehokkaasti kuin säännölliset aukiolot, joiden aikana toimitetaan vaihtelevasti hetkiä? Olipa kävijä luterilainen, kastamaton tai katolinen, pakotan lukemaan ainakin psalmit ja mahdollisesti muutakin. Kahvia ja purtavaa on tietysti aina, ja debattiaiheet alkavat nuorten työttömyydestä aina dogmatiikkaan asti.

Anonyymi kirjoitti...

Samaa asiaa on mietitty täällä susirajan takanakin. Ennen oli eläkepappeja ja ns. harrastajapappeja, jotka pitivät huolen siitä, että eri puolilla laajaa seurakuntaa oli jumalanpalveluksia useammin kuin mitä virassa olevat papit ennättivät toimittaa. Lisäksi oli maallikkopalveluksia, usein sellaisen toimitti joku kyläkuoron "papoista". Maalikkopalvelukset olivat rikkaita kokemuksia, kokoonnuimme yhdessä rukoilemaan vaikka ei ollutkaan liturgiaa.

Nyt tässä maantietellisesti laajassa seurakunnassa on ei ole eläkepappeja ja tietääkseni vain yhdellä kirkonkylällä järjestetään maallikkopalveluksia.

Kirkkoherra toimittaa palvelukset keskuspaikalla ja siellä onkin sitten palvelusta palveluksen perään, suorastaan ylitarjontaa. Kaksi muuta pappia kiertää laajaa maakuntaa. Meillä on vigilia ja liturgia viiden tai kuuden viikon välein, loma-aikoina vielä harvemmin. Kyllä siinä ehtii kirkkopolku ruohottua. Silti kirkonkylien ja kylien palveluksissa on paikalla prosentuaalisesti ja usein ihan lukumääräisestikin enemmän alueen kirkkokansaa kuin keskuskirkossa konsanaan.

Minusta on outoa sekin, että suurissa juhlissa kaikki seurakunnan papit ovat keskuskirkossa. Kylillä ei ole silloin yhtään jumalanpalvelusta.

Meillä toinen perheestä tekee vuorotyötä ja niin tekee moni muukin seurakuntalainen. Se harventaa entisestään mahdollisuutta päästä kirkkoon. Me olemme päässeet liturgiaan omassa kirkossa viimeksi toukokuussa. Välillä olemme käyneet muutaman kerran jossakin muualla, mutta kyllä on "pitkä matka ja kivinen tie".

Saatan olla pahasuinen eukko, mutta sanon nyt kuitenkin: Jos jätettäisiin se kultausten kiillottaminen vähemmälle ja koulutettaisiin ns. harrastajapappeja ja maallikkopalvelusten toimitajia. Kirkko tarvitsee korkeasti koulutettuja teologeja, se on selvä. Tosiasia kuitenkin Suomessa on, että kirkko ei pysy elävänä maisteriteologien varassa. Pappien toimia ei ole varaa lisätä, mutta varmasti löytyisi näitä "harastajapapeiksi" halukkaita, jotka voitaisiin kouluttaa toimittamaan jumalanpalveluksia. Sillä - Herra minua armahtakoon kun sanon tämän - liturgian toimittaminen ei ole rakettitiedettä.

Martta