maanantai 13. kesäkuuta 2016

Ortodoksipapisto piispojen armoilla

Tuoreessa Ortodoksiviestissä (4/2016) on mielenkiintoinen haastattelu koskien pappeuden takaisin saamista 25 vuoden jälkeen. Siinä isä Pekka Helakallio tilittää tuntojaan tavalla, joka on varmasti piispojen mieleen. Hän ottaa pappeuden menettämisen täysin omalle kontolleen. Syykin on klassinen: uusi avioliitto.

Jutusta nousee kuin itsestään esille kaksi seikkaa, joihin kiinnitetään kovin vähän huomiota näissä tapauksissa: rippilasten kohtalo ja pappeuden palautuksen sattumanvaraisuus.

Helakallio mainitsee ensimmäisen pappisuransa aikana hänelle kertyneen pitkälti toista tuhatta rippilasta, mutta ei pohdiskele sen enempää heidän myöhempiä kohtaloitaan. Tähän asiaan ei ole yleensäkään kiinnitetty mitään huomiota, kun toimituskieltoja tai pappeuden menetyksiä määrätään. Rippilapset jäävät kuin nalli kalliolle ihmettelemään, miten tilanteeseen tulisi suhtautua ja miten toimia.

Pappeuden palautus käynnistyi Helakallion kertoman mukaan täysin sattumalta, kun hän oli taksisuharina kyyditsemässä Helsingin piispaa, metropoliitta Ambrosiusta. Ambrosiuksen kunniaksi on sanottava, ettei hän aikaillut asian kanssa. Ihmetystä herättää vain se, etteikö näihin toimituskiellossa oleviin tai pappeuden menettäneisiin pidetä mitään yhteyttä?

Haastattelun kainalojutussa mainitaan, etteivät toimituskiellot ole mitenkään harvinaisia kuten ei niiden purkaminenkaan. Sen sijaan kuulostaa oudolta, etteikö kielto olisi papille aina jonkinlainen rangaistus myös muissa kuin avioliitto- ja alkoholiongelmatapauksissa, jotka lienevät niitä yleisimpiä syitä.

Vuoden 2011 tammikuusta vuoden 2015 huhtikuun loppuun piispainkokous on määrännyt neljä pappeuden menetystä ja asettanut toimituskiellon tai jatkanut sitä seitsemälle papistoon kuuluvalle. Samana ajanjaksona pappeus on palautettu kahdelle ja toimituskielto kumottu neljän osalta. Viimeksi kuluneen vuoden ajalta tiedot puuttuvat, koska piispainkokouksen päätöksiä ei ole julkistettu kirkon sivuilla.

Yksitoista tapausta runsaan neljän vuoden aikana edustaa noin kuutta prosenttia papistomme kokonaismäärästä. Jos luvut suhteutetaan naapurikirkon (ev.lut.) papistoon, se merkitsisi arviolta 150–200 tapausta samassa ajassa. Sellaista määrää toimintakieltoja tuskin olisi määrätty ilman suurta julkista kohua. Tosin pappeuden kriteeritkin ovat siellä toisenlaiset.

Toimituskielto ei aina merkitse urakehityksen hyytymistä. Ainakin yhdessä tapauksessa diakoni on saanut pappisvihkimyksen vain parisen kuukautta toimituskiellon päättymisen jälkeen ja tullut valituksi vieläpä samana vuonna kirkkoherraksi! Mutta ylenmääräistä nöyryyttä sellainen luultavasti edellyttää.

Sitä vastoin pappeuden menettäneelle aika käy todella pitkäksi. Helakallion tapauksessa sen takaisin saamiseen kului neljännesvuosisata, eikä se ole edes mitenkään tavatonta. Tapaukset ovat tietysti täysin yksilöllisiä, mutta sellaisia ovat myös ratkaisutkin. Papisto on sanalla sanoen näissä asioissa piispojen armoilla. Ja auta armias sitä, joka piispansa suututtaa!

Ortodoksipapiston oikeusturva on lähes vitsi, sillä piispojen ja piispainkokouksen päätöksiin ei ole käytännössä mahdollista saada oikaisua. Tämä ei johdu pelkästään kanonisesta laista, sillä päätökset perustellaan yleensä kirkkolailla ja laki on tässä kohtaa puutteellinen. Myös tapauksista tiedottaminen on kirkon piirissä lapsenkengissään, saati että isättömiksi jääviä rippilapsia jotenkin hoidettaisiin ja ohjeistettaisiin.

PS. Tekstin näkökulma on tietoisen valinnan tulosta. Vierastan jotenkin sitä, että kirkossa ilmenevät puutteet ja epäkohdat usein hengellistetään. Näen sellaisen lähinnä vastuun pakoiluna.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Eräs pappi on sattuvasti todennut, että eläimilläkin on Suomessa parempi oikeusturva kuin ortodoksisen kirkon papistolla. Tähän tilanteeseen on ajauduttu onnettoman uusitun kirkkolain seurauksena, jossa papisto menetti virat, mutta piispojen valta vain kasvoi. Tällainen demokratiakehitys ei sovi länsimaiseen ajatteluun, varsinkin kun valtiovalta ja erityisesti oikeuslaitos katsovat jatkuvasti läpi sormien ortodoksisen kirkon laittomuuksia. Ihmetellä pitää, miksi aikoinaan myös Pappien Liitto Heikki Huttusen johtamana hyväksyi uudet periaatteet. Julmimpia esimerkkejä piispojen julmasta vallankäytöstä uusitun kirkkojärjestyksen tulkinnassa ovat tapaus Suopela ja tapaus Purmonen.

Kirkon moraalikato on käsin kosketeltavaa. Olisi ryhtiliikkeen paikka, jonka voisi aloittaa palauttamalla alkukirkon käytäntö, jossa piispatkin voisivat olla niin halutessaan naimisissa, elää normaalia perhe-elämää ja katsoa maailmaa tavallisen ihmisen näkökulmasta.

Meillä on viisi hyvin erilaista piispaa, joilla lähes kaikilla on pahoja luurankoja kaapeissaan. Piispoille voisi sanoa, että korkea moraali ja eettinen tietoisuus ovat kaksi merkittävintä laadullista tekijää kaikessa tekemisessä ja päätöksenteossa. Kun ne ovat kunnossa, kaikki muu tulee itsestään. Nyt paikataan jälkiä koko ajan ja eletään ongelmasta toiseen. Miten sitten suu pannaan, kun kupla puhkeaa.

Unknown kirjoitti...

Hassu tuo nimimerkki "Anonyymi" kun jokaiselle keskustelua seuraavalle on sanavalintojen perusteella selvää, että kirjoittaja on pastori Pekka Jyrkinen.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä ja aiheellinen kirjoitus bloginpitäjältä. Piispojen suosikkipapit voivat sekoilla ja tehtailla rikoksia, ja heidät pelastetaan piispan vaikutusvallan moninaisilla keinoilla ja korruptiolla. Logiikka tuntuu olevan täysin olematon. Tähän kannattaisi kirkon herätä sillä ei enää olla missään menneillä vuosikymmenillä jossa asiat pysyi salassa ja tyhmä kansa lukee kiltisti ''totuuden'' lehdestä tai puoli yhdeksän yleuutisten lukijalta. Melkein toivoisi että roomkatolisen kirkon tapaan koko vyyhti mäjähtäisi tuulettimeen ja kirkko alkaisi tervehtyä. Ja mikä myötähäpeä näitä pappeja ja työntekijöitä kohtaan jotka osallistuvat ilman kritiikkiä tähän teatteriin ja puolustavat tätä mafiatouhua kun sokeakin näkee otsallaan miten tämä piiri pyörii..

Anonyymi kirjoitti...

Murheensa ne on näköjään papeilla ja piispoillakin. Ilmankos ei noita ole vuosikymmeniin näkynyt eikä kuulunut täällä Helsingin Ortodoksisen Seurakunnan periferiassa. Täällä me olemme ilman pappia ja piispaa saaneet itse hoitaa sieluamme ja henkeämme. Ei ulotu tänne asti pappien tie eikä toimitukset. Seurakunnassa ei kukaan ajattele, että siellä ja siellä (kirkon kirjoistahan sen näkee missä) on vanhoja ihmisiä, jotka eivät jaksa tai muuten pääse papin luokse sielua hoidattamaan. Tarvittaneeko koko Ortodoksista kirkkoa ollenkaan. Niin eripurainen ja hajanainen se on. Nytkin ns. Suuren ja Pyhän Synodin kokoukseen eräät Venäjän kirkon vasallikirkot ja Venäjän kirkko itse ei osallistu. Näin eripurainen ja jatkuvasti valtataistelujen repimä kirkko ei ikinä pysty kunnolla toimimaan tässä ajassa. Puuttuu keskinäinen rakkaus ja rakkaus lähimmäiseen, siksi Suomen suurinkin seurakunta unohtaa vanhuksensa ja syrjäkylillä asujat. Kaunisniemeen kyllä rakennetaan tsasovnia enemmän kuin yksi, mutta pitäisikin rakentaa tänne syrjä kyliin, että olisi ihmisillä joku paikka lähellä missä hiljentyä ja rukoilla. Kuka jaksaa reissata junilla ja busseilla parin kymmenenkin kilometrin päähän kirkkoon. Ei ne noudata jumalanpalvelusten aikatauluja.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos asiallisesta tekstistä blogistilta jälleen. Muutama kommentti:

1) Asiallisten asioiden hengellistäminen on vaarallista, koska siellä missä hengellistäminen, siellä myös hengellistä väkivaltaa lähenevä hengellinen vallankäyttö. Vallan käytössä on oltava suuresti itsekriittinen. Asiat on syytä tuoda esille, mutta pyrittävä oikeudenmukaisuuteen ja tasapuolisuuteen.

2) Kirkko, kuten seurakunnat ja hiippakunnatkin ovat julkisyhteisöjä, joiden päätökset ovat julkisia. Luottamuksen saavuttamiseksi kaikessa hallinnossa pitäisi oma-aloitteisesti pyrkiä mahdollisimman läpinäkyvään hallintoon. Kaikkien pöytäkirjojen, niin kirkollishallituksen kollegion kokousten kuin piispainkokousten, on oltava julkisia. On hyvä, että kirkon tiedotus julkaisee kokouksista tiedotteita, mutta niiden liitteenä pitää olla pöytäkirjat. Useinhan pöytäkirjoista tulee virallisia ja siten julkisia vasta, kun ne on tarkastettu. Tämä ei aina tapahdu heti kokouksen yhteydessä. Siksi tiedotteessa pitää olla ainakin linkki, josta pöytäkirjat myöhemmin löytyvät. Tai vähintään pöytäkirjojen on todella ilmestyttävä kirkollishallituksen ja piispainkokouksen sivuille HETI, kun ne on tarkastettu.

Hyvä esimerkki avoimen hallinnon synnyttämästä luottamuksesta ovat rovasti Iivo Suvannon johtamat seurakuntien liitosneuvottelut. (Lieksa-Joensuu, Mikkeli-Varkaus) Asiat voidaan siis hoitaa ammattitaitoisesti ilman, että syntyy epäluottamuksen aiheuttamaa riitaa.

3) Piispojen tärkeimpiä tehtäviä on paimentaa laumaansa. Lauma sisältää muitakin henkilöitä kuin papit ja kanttorit. Olen samaa mieltä blogistin kanssa siitä, että piispojen pitäisi pitää tiiviimpää yhteyttä vähintäänkin kaikkiin teologisen koulutuksen saaneisiin kaitsettaviinsa. Heitä on paljon muitakin kuin papit ja kanttorit. Naisia on kourallinen, mutta teologisesti koulutettuja miehiä ilman pappeutta on enemmän.

Osa miehistä ei ole löytänyt sopivaa puolisoa tai on avioliitossa ei-ortodoksin tai eronneen naisen kanssa tai on eronnut tai uudessa avioliitossa. On myös miehiä, jotka arkailevat ajatusta pappeudesta omalla kohdallaan. Usein lienee kyse siitä, että he eivät kuulu "sisäpiiriin" eikä heitä näin ollen ole kannustettu riittävästi kirkon tehtäviin. Koko tämä joukko loistaa poissaolollaan yleisestä keskustelusta ikään kuin heidät haluttaisiin vaieta kuoliaaksi. Taustalla kenties vääristynyt ajatus siitä, että vain pappeudella on arvoa.

Näin pienellä kirkolla ei kuitenkaan ole varaa hukata yhtään ainutta teologisesti koulutettua resurssia. Ortodoksiset kirkot ovat jo vuosikymmeniä sitten lausuneet virallisessa asiakirjassa, että kirkko tarvitsee kipeästi KAIKKIA teologisesti koulutettuja henkilöitä ja heistä sekä heidän teologisesta asiantuntijuudestaan on kirkolle suuri apu ja siunaus riippumatta siitä, ovatko he pappeja vai ei.

Piispojen tehtäviin kuuluu paimentaa koko laumaansa. Aivan erityisesti heidän tulisi pitää huolta teologeistaan, jotta kaikki resurssit olisivat mahdollisimman hyvin kirkon käytössä.

Mikko Junes kirjoitti...

Anonyymi kirjoittaa tuossa edellä täyttä asiaa hengellistämisen vaaroista, päätösten julkistamisesta ja kirkon rekrytoinneista laajasti ymmärrettynä. Pappisvihkimykset ovat meillä osa kirkon sumeaa vallankäyttöä. Osittain on myös kyse piispojen herkkänahkaisuudesta. Vihkimykset vaikuttavat sattumanvaraisilta, eikä hiippakunnassa näytä olevan aktiivista pyrkimystä turvata kirkon hengellisen työn tulevaisuutta. Sieltä mennään mistä aita on matalin. Eipä ihme, että jotkut ortodoksit toivovat kirkollemme samanlaista kylmää suihkua, jonka Euroopan eliitti nyt näyttää saaneen eräässä toisessa asiassa. Ehkäpä piispoilla ja kirkkoherroilla on liian lokoisat oltavat?