Sielunhoitokortti

Luterilaisella puolella syntyy joskus innovaatioita, joista me ortodoksitkin voimme päästä osallisiksi. Tunnetuin esimerkki on 1700-luvulla syntynyt rippikoulu, josta olemme jo kauan sitten kehitelleet oman version, kristinoppikoulun. Kristinoppileirit ovat kansainvälisestikin ainutlaatuisia ortodoksinuorten kohtaamispaikkoja – aito vientituote siis!

Otsikossa mainittu sielunhoitokortti lanseerattiin luterilaisessa kirkossa viime kesänä. Nimi voi johtaa harhaan, sillä kyse ei ole mistään sielunhoitopätevyyden osoituksesta, vaan sielunhoitotahdon ilmauksesta hiukan samaan tapaan kuin hoitotestamentissa.

Kortti on tarkoitettu viranomaisille ja hoitohenkilöstölle ohjeeksi niissä tapauksissa, joissa potilas ei itse kykene ilmaisemaan omaa tahtoaan.

Sielunhoitokortin luterilaisessa versiossa allekirjoittaja pyytää tällöin kutsumaan paikalle papin tai seurakunnan työntekijän ja antaa samalla luvan hartaushetkiin, rukouksiin, synninpäästöön ja ehtoolliseen. Korttiin voi merkitä myös oman lempivirtensä. Sielunhoitokorttia säilytetään lompakossa tai käsilaukussa.

Kortin keksinyt Ulvilan seurakunnan diakoniatyöntekijä Taneli Nurmenniemi on kertonut havainneensa, kuinka sairaanhoitajat saattavat olla arkoja ottamaan sielunhoidollisia asioita esille potilaiden kanssa. Jotkut työntekijät jopa välttelevät aihetta oman vakaumuksensa vuoksi. Tilanne on todella hankala, jos asiaa ei voi kysyä potilaalta itseltään.

Nykyinen tietosuojalainsäädäntö ei sekään ole tässä asiassa eduksi. Sairaalat eivät välttämättä anna tietoa hoidossaan olevista potilaista edes oman seurakunnan papistolle, joten yksinäisen henkilön sairaalasielunhoitoa voi olla vaikea järjestää.

Sielunhoitokortti olisikin tarpeellinen myös ortodokseille, kunhan se ensin muokataan meille sopivaksi. Ortodoksien kohdalla kyse on usein siitä, osataanko kutsua paikalle oman kirkon pappia, kun sitä tarvitaan. Seurakuntien tulisi tietysti kyetä vastaamaan tällaiseen kysyntään.

Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että sielunhoitokortin sujauttaminen lompakkoon on täysin vapaaehtoista. Siitä voi kuitenkin olla verratonta apua vaikkapa sellaiselle vanhukselle, jonka omaiset asuvat kaukana tai eivät tunne ortodoksisen kirkon käytäntöjä.

Jonkun mielestä ehkä riittää, kun on ortodoksiristi kaulassa ja ikoni pöydällä. Valitettavasti näin ei enää ole. Uskonnollinen lukutaito on Suomessa käynyt sen verran ohueksi, etteivät kaikki hoitoalalla toimivatkaan välttämättä ymmärrä ristin ja ikonin välittämää viestiä.