Elämmekö unessa?

Otsikon kysymys on lainattu opetusneuvos Yrjö Kallisen (1886–1976) samannimisestä puhekokoelmasta, joka ilmestyi vuonna 1971. Kallinen oli poliitikko ja maineikas puhuja, jonka pääteesinä oli ajatus, että nykyihminen elää ikään kuin valveunessa. Se estää häntä näkemästä mahdollisuuksia muutokseen, oman itsensä löytämiseen ja kääntymästä pois kärsimyksen ja itsetuhon tieltä.

Kallinen oli paradoksien mies. Hänet tuomittiin neljästi kuolemaan ja valittiin pasifistina Pekkalan hallituksen puolustusministeriksi. Hän erosi kahdesti evankelis-luterilaisesta kirkosta ja liittyi kahdesti takaisin. Hän oli perehtynyt itämaiseen filosofiaan ja teosofiaan, mutta ei kuitenkaan sitoutunut oppeihin tai uskontoihin vaan enemmänkin etsi niitä yhdistäviä piirteitä.

Kallisen kenties vaikuttavin esiintyminen tapahtui pitkänperjantain iltana 1971 laajassa TV-haastattelussa, jossa hän käsitteli tuota unessa elämisen tematiikkaa. Haastattelu löytyy kokonaisuudessaan sekä mainitusta kirjasta että Ylen Areenasta. Esa Kirkkopellon näytelmää  (1995) Yrjö Kallisesta esitetään parhaillaankin Turun ylioppilasteatterissa.

Kallisen suhde kristinuskoon oli ambivalentti. Yhtäältä hän arvosteli institutionalisoitunutta kristinuskoa siitä, ettei se ole kyennyt viemään Kristuksen opetuksia käytäntöön, mistä kaksi kauhistuttavaa maailmansotaa ovat äärimmäisiä esimerkkejä. Toisaalta hän ihaili suuresti nuoruutensa Oulun aikaisen Pelastusarmeijan luutnantin, Saara Pärnäsen käytännöllistä kristillisyyttä ja elämänasennetta.

Kallinen teki pääosan työvuosistaan osuustoimintaliikkeen parissa. Armoitettuna puhujana hän oli kysytty vieras erilaisissa valistustilaisuuksissa mm. vankiloissa ja AA-kerhoissa. Hän uskoi yksilön omakohtaisesta heräämisestä liikkeelle lähtevään muutokseen.

Kallisen kriittinen arvio kristinuskosta näyttää pohjautuvan pääasiassa kokemuksiin oman aikansa luterilaisuudesta. Katolinen kirkkokin sai arvostelua osakseen, mutta ortodoksit hän jätti rauhaan. Syynä saattoi olla paitsi ortodoksien näkymättömyys julkisessa keskustelussa, kenties sekin, että Kallinen tunsi hyvin Dostojevskin ajattelua.

Entä olisiko Kallisella jotain annettavaa tämän päivän ortodokseille?

Vuonna 1968 pitämässään puheessa hän lainaa tunnetun brittiläisen biologin, kirjailijan ja humanistin, Unescon ensimmäisenä johtajana toimineen Julian Huxleyn teesiä uskonnosta ilman ilmoitusta. Sehän on tietysti jo ajatuksenakin vieras meille ilmoitususkoon kasvaneille kristityille, mutta jatketaanpa.

Kallisen tulkinnan mukaan dogmit, opinkappaleet ja myytit eivät ole uskonnon oleellisin osa vaan se, että ”Jumala on tässä ja nyt – näiden pöytien ääressä, hetkestä hetkeen (…) se on kaikessa, se on syntisessä, langenneessa, epäonnistuneessa niin kuin onnistuneessakin.” Kaiketi hän puhuu tässä ihmisestä Jumalan kuvana, vaikkei käytäkään juuri tuota termiä.

Kallinen näyttää uskovan, että jos ihminen löytää itsestään Jumalan kuvan, se merkitsee vääjäämättä uskonnollisen perspektiivin laajentumista ymmärtämään ja tietyssä mielessä hyväksymään myös muut uskonnon muodot, – ”mikäli ne tekevät hyvää, koettavat auttaa kärsiviä, [ja] helpottaa ihmiskunnan hätää.” Muodolla ei ole Kallisen mukaan väliä, sillä ”hedelmistähän puu tunnetaan. Jos se on oikeata Jumalasuhdetta, niin se näkyy oikeana elämänä, auttamisen tahtona.”

Tästähän ei ole pitkä matka vuorisaarnan kuvaukseen viimeisestä tuomiosta: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne….” (Matt. 25: 31–46). Useamman kuin kerran olen kuullut kuinka kirkoissamme julistetaan, että tässä on itse asiassa kaikki, mitä meiltä odotetaan. Mitähän me sitten vielä odotamme?