Pappia kyydissä, osa 1

Kirkkoisämme pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) on kirjoittanut kenties tunnetuimman teoksen ortodoksisesta pappeudesta.  Suomeksi tämä pieni kirjanen ilmestyi 1981 nimellä Kuusi kirjaa pappeudesta. Kyseessä on Johanneksen puolustuspuhe ystävälleen, jonka hän huijasi ottamaan vastaan pappisvihkimyksen luvaten suostua itsekin vihittäväksi.

Johannes kuitenkin jänisti. Hän lähti lipettiin kirkosta, jonne piispa oli jo saapunut vihkimistä varten. Ystävä oli tullut vihityksi, mutta Johannes ei – sillä kertaa. Hän käytti kaiken kirjallisen lahjakkuutensa puolustautuakseen katkeroituneen ystävänsä syytöksiltä. Teos on kirjoitettu kuuden kirjeen muotoon, siitä kirjan nimi.

Kuusi kirjaa pappeudesta on viiltävä analyysi pappeuden vaativasta tehtävästä. Johannes nostaa kirjeissään riman niin korkealle, että heikompia huimaa. Sen tehtyään hän saattoi nolostelematta palata päivänvaloon, kun oli vielä moneen kertaan muistuttanut, että papiksi vihitty ystävä oli tehtävään mitä kelvollisin henkilö!

Itselläni ei ole kokemusta papin tehtävistä, mutta kokemuksia papeista ja havaintoja tehtävän luonteesta ja vaatimuksista on kertynyt jonkin verran. Lisäksi olen tehnyt käytännöllisen teologian graduni Joensuun yliopistoon ortodoksipappien teologisesta koulutuksesta 2009.

Pappeus mielletään kutsumustehtäväksi, joskin asia ilmaistaan niin, että kyse on kirkon kutsusta tehtävään. Joensuussa opetettiin, että jos jotakuta alkaa kovasti ”papittaa”, se on huono merkki. Pappeuteen ei siis pitäisi pyrkiä, mutta ilman omakohtaista kiinnostusta ja kutsumusta siitä tuskin tulee mitään.

Papiksi vihkimisestä päättää yksin hiippakunnan piispa, mutta ketään ei nykyaikana vihitä vastoin tahtoaan. Vihkimiselle on tietyt kanoniset edellytykset, joista on kevään kuluessa virinnyt jonkinlaista keskusteluakin kirkon piirissä.

Papin toimiin on ollut viime vuosina niukanlaisesti hakijoita, pohjoisiin seurakuntiin ei yhtä useampaa, eikä jossain paikoin välttämättä sitäkään. Pappiskoulutuksen saaneet ovat niukka luonnonvara kirkossamme, eivätkä hekään aina halua papin tehtäviin. Onkohan työssä jotain muutakin vialla kuin syrjäinen sijainti ja koulutukseen nähden kehno palkka?

Joensuussa ihmettelimme sitä, kuinka yliopisto tuotti lähes liukuhihnalta pappeja ev.lut. kirkon tehtäviin, mutta harvoilla ortodoksisen teologian opiskelijoilla ei ollut hajuakaan, saavatko edes pappisvihkimystä. Tuntui siltä, ettei papistoon rekrytointi ollut kenenkään hanskassa.

Papin tehtävänä on toimittaa jumalanpalveluksia ja sakramentteja sekä opettaa ja toimia sielunhoitajana. Se on vaativa tehtäväkokonaisuus kirkossa, jonka lauma on hajallaan monessakin mielessä. Siitä aion kirjoittaa jonkun rivin tulevana kesänä, jos terveyttä ja elonpäiviä suodaan kuten isäni tapasi sanoa.

Suhmuroinnin suomenennätys?

Jyväskylän seurakunnan toisen papin toimen täytöstä sukeutui sittenkin kipakka keskustelu sosiaalisessa mediassa. Asia ajankohtaistui viime sunnuntaina (17.5.), jolloin helmikuussa toimeen valittu henkilö vihittiin diakoniksi. Edessä on vielä pappisvihkimys kuun lopulla.

Ei siinä ole mitään ihmeellistä, että vielä vihkimätön valitaan papin toimeen, äkkiäkös sitä papiksi vihkaistaan! Valitulla on toki vaadittava koulutus, mutta ikää ja elämänkokemusta taitaa olla kanonisessa mielessä kovin niukanlaisesti.

Toimen ehdokasasettelu hoidettiin sikäli mallikkaasti, että sen suoritti piispa Arseni, koska tehtävään valituksi tullut on arkkipiispan lähisukulainen. Valinta tehtiin toiselta vaalisijalta äänin 9–3. Ennen diakoniksi vihkimistä toimeen valitusta tuli myös kirkkoherran vävy.

No, mikäs tässä nyt sitten on niin ihmeellistä? Pojallahan kävi hyvä tuuri, saattaisi joku sanoa.

Tuurista ei Jyväskylän tapauksessa ole kysymys vaan jostakin aivan muusta. Tulevien tapahtumien kulku on ollut asianosaisten tiedossa jo hyvän aikaa, joten kyseessä ei siten ole voinut olla aito valintatilanne. Molemmat hakijat olivat muodollisesti päteviä, mutta kokeneempi sivuutettiin.

Jyväskylän suunnasta ei ole esitetty mitään järjellistä selitystä sille, miksi mittavalla työ- ja elämänkokemuksella ei olisi merkitystä papin valinnassa. Eikö paimenen työssä vaadita nimenomaan kokemusta, jota kertyy ainoastaan eletyn elämän myötä? Kanoneista voi olla montaa mieltä, mutta ei 30 vuoden ikärajaa pappisvihkimykselle ole turhaan asetettu.

Jyväskylän kaltaiset tapahtumat ovat mahdollisia kahdestakin syystä. Ensinnäkin kirkkomme on niin pieni ja vähäväkinen, että – hiukan kärjistäen – aktiiviset toimijat ovat joko tuttuja tai sukulaisia keskenään. Toisekseen näitä kirkon pienuuden ja pienten piirien liukumiinakenttiä ei ole koskaan kunnolla tiedostettu.

Kirkko on kuitenkin julkisyhteisö, jonka päätöksentekoa koskevat samat avoimuuden ja läpinäkyvyyden vaatimukset kuin muutakin hallintoa. Parilta viime vuodelta voisi luetella useampiakin kiistanalaisia ratkaisuja, joita olisi syytä tutkia tarkemmin. Siinä mielessä alamme lähestyä suhmuroinnin suomenennätystä.

Ehkä meillä luotetaan liikaa siihen, että pienen kirkon tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät kiinnosta ulkopuolisia. Siihen ei nykyisessä informaatioyhteiskunnassa kannattaisi luottaa. Ei riitä, että asiat tehdään oikein vaan niiden täytyy myös näyttää sellaisilta.

Olipa hyvä opetuspuhe!

Kovin harvoin kirkossamme on aihetta otsikon kaltaiseen toteamukseen. Keskinkertaisia puheita ja esityksiä kuulee sitäkin useammin. Sellaisista ei kuitenkaan synny jutunjuurta kirkkokahveilla saati että niistä jäisi mitään mieleen. Puhe, josta kuulijat eivät muista hetken päästä muuta kuin että odottivat sen päättymistä, on turhaan pidetty puhe.

Opetuspuheen eli saarnan paikka liturgiassa on evankeliuminluvun jälkeen. Se voidaan pitää myös palveluksen lopussa ennen kiitosrukouksia. Puheen ihannekesto on 5–6 minuuttia. Se riittää hyvin, jos papilla ei ole mitään omakohtaista tai muuten merkittävää sanottavaa.

Kristikunnan alkuaikoina etenkin piispoissa oli hyviä puhujia. Se johtui siitä, että monilla heistä oli reettorin (puhujan) koulutus. Retoriikka eli puhetaito oli vielä antiikin ajan lopulla  suosittu oppiaine. Tuon ajan tunnetuin saarnamies oli tietysti pyhä Johannes Krysostomos, jonka opetuspuheet eivät jättäneet ketään kylmäksi.

Ortodoksipappien koulutukseen Suomessa kuuluu jonkin verran homiletiikan (saarnaopin) opiskelua. Oppiaine keskittyy enemmänkin saarnan teologiaan kuin hyvän puheen aineksiin. Opetuspuheen lähtökohtana on usein päivän evankeliumi- tai epistolateksti, kirkkovuoden ajankohta tai päivän pyhän muisto. Se on hyvä lähtökohta kunhan ei tyydy pelkästään siihen. Puheen ainekset pitäisi tavalla tai toisella tuoda tähän päivään ja kuulijoiden todellisuuteen.

Hyvällä puheella on aloitus, keskikohta ja lopetus. Puheen alussa on jonkinlainen ”koukku”, jolla saa kuulijat mukaan. Keskikohdassa, mutta ei välttämättä keskellä, on puheen kliimaksi, käännekohta, jonka suloisessa otteessa on puheen ydinsanoma. Hyvä puhe pitää osata myös lopettaa ja palauttaa kuulijat siihen hetkeen, jossa puhe pidetään.

Jotkut kirjoittavat puheensa etukäteen, toiset eivät koskaan. Edellisessä vaarana on, että puheesta tulee paperinmakuinen, jälkimmäinen taas saattaa levitä käsiin kuin jokisen eväät. Jollei paperilla ole edes puheen ydinkohtia, puhuja voi sortua toistamaan itseään. Kun saman tarinan kuulee kolmatta kertaa kirkkovuoden aikana, se ei ole kivaa kenellekään, eikä vähiten puhujalle itselleen.

Opetuspuheiden yleisin heikkous on siinä, etteivät ne kosketa kuulijoita. Se on hengellisessä puheessa melkoisen suuri puute. Opetuspuheista kyllä oppii yhtä sun toista Raamatusta ja kirkon historiasta, mutta jollei puhe kosketa, liikuta kuulijan sisintä, sillä ei myöskään ole vaikutusta kuulijaan.

Vaikuttava puhe edellyttää, että puhuja pistää persoonansa peliin ja suostuu vuorovaikukseen kuulijoidensa kanssa. Useinko olette tällaista kirkossamme tavanneet?

Tähän lopuksi tekee mieleni kertoa ”opetuspuheesta”, joka kirvoitti yllä olevat rivit. Liturgian lopussa ex tempore pidetty puhe kesti arviolta 15–20 minuuttia, ja se kosketteli ainakin puolta tusinaa erilaista aihepiiriä, joista iso osa ei liittynyt millään tavalla päivän aiheeseen. Tuossa yksinpuhelussa oli hyviäkin aineksia, joista olisi saanut raa´asti karsimalla kokoon jopa kelvollisen opetuspuheen. Puhujan persoona oli pelissä, mutta vuorovaikutukselle ei jäänyt sijaa. Puhe oli kuitenkin sen verran vaikuttava, että uskon sen synnyttävän runsaasti jälkipuheita.