Kädestä suuhun

Joulupäivänä Vaasan seurakunnan sivuilla kerrottiin, että seurakunta saa kirkkoherran sijaisen Suomen toiselta laidalta, kun isä Matti Wallgren eli nykyinen arkkimandriitta Elia siirtyy piispallisiin tehtäviin vuodenvaihteen jälkeen. Sijaisuuden kestoksi arveltiin 2–3 kuukautta eli niin kauan kuin uusi kirkkoherra on valittu. Valintaprosessille varatun ajan pituus kielii ongelmista kirkon rekrytoinneissa.

Jokaiselle kirkon toimintaa hiukankin seuraavalle lienee selvää, että elämme papiston ja kanttoreiden suhteen kädestä suuhun -tilanteessa. Asiantila ei ole vuosien saatossa parantunut, pikemminkin päinvastoin. Avoimiin papillisiin toimiin ei ole pienemmissä seurakunnissa yhtä kahta enempää kelvollisia hakijoita, jos sitäkään. Kelvollisuudella tarkoitan tässä vaadittavaa koulutusta, mutta myös sitä, kelpaako hakija piispalle.

Kirkkojärjestyksen 63 §:n mukaan hiippakunnan piispan tulee huolehtia kirkkoherran, papin, diakonin ja kanttorin tehtävien väliaikaisesta hoitamisesta. Näinhän Vaasassa on nyt tapahtunut ja hyvä niin. Kirkkojärjestyksessä ei kuitenkaan mainita sanallakaan siitä, kenen tehtävänä on rekrytoida uusia ihmisiä kirkon tehtäviin, koulutukseen ja työuralle.

Ortodoksisen kirkon pappeja ja kanttoreita koulutetaan Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa. Vuonna 2014 pappiskoulutukseen hakijamäärä laski noin kolmanneksella edellisvuodesta ja kanttoreiden kohdalla koettiin suoranainen romahdus. Ortodoksisen kirkkomusiikin koulutuksen kymmeneen aloituspaikkaan oli ainoastaan neljä hakijaa!

Kirkkoherran ja papin toimiin on vastaavasti ollut sitä vähemmän hakijoita, mitä pienemmistä ja/tai syrjäisemmistä seurakunnista on kysymys. Kanttoreiden paikkoja ei ole viime aikoina juuri ollut avoinnakaan, mutta koska kirkkomusiikin koulutus kestää usein vuosikausia, tilanne voi ajanoloon käydä hyvinkin hankalaksi.

Pappiskoulutuksen kesto-ongelmana on ollut se, että huomattavan moni koulutukseen hakeutuneista on joko vaihtanut koulutusalaa tai keskeyttänyt opinnot kokonaan. Kirkon työ on alkanut tuntua vähemmän houkuttelevalta, kun asioiden todellinen tila on valjennut. Opiskelijoiden kannalta on ongelmallista, ettei pappeja vihkivillä hiippakuntapiispoilla selvästikään ole riittävää kosketuspintaa kirkon tuleviin, potentiaalisiin työntekijöihin.

Oma lukunsa ovat sitten avioliittoa koskevat kanoniset rajoitteet, joiden vuoksi pappisuralle pääsy voi viivästyä useita vuosia ja lopulta estyä kokonaan. Joissakin tapauksissa lupaavasti alkanut pappisura voi tyssätä näiden syiden vuoksi ennen aikojaan.

Ortodoksisen teologian koulutuksessa tähdennetään, ettei pappeuteen pidä pyrkiä vaan siihen kutsutaan. Kutsujaksi mainitaan usein kirkko, mikä käytännössä tarkoittaa hiippakunnan piispaa. Ortodoksipapiksi vihittävältä ei Suomessa edellytetä teologista tutkintoa, mutta kirkon toimeen sellainen vaaditaan. Oman siviilitoimen ohella papiksi aikovalla tärkeintä tuntuu olevan sopivuus tehtävään, ja siitä päättää lopulta piispa. Ilman piispan mielisuosiota pappishaaveet voi unohtaa.

Näistä en luovu

Lucian päivän aattoiltana oli Helsingissä koolla alun toistakymmentä ortodoksisen uskonnon opettajaa uuden opetussuunnitelman tiimoilta. Opettajien tarkoituksena on laatia yhdessä suunnitelma ortodoksisen uskonnon (UO) paikallisten opetussuunnitelmien pohjaksi. Perusopetuksen uudet opetussuunnitelmat tulevat voimaan vuonna 2016.

Koulujen uskonnonopetus on ollut viime vuodet julkisuudessa kovassa turbulenssissa. Paineet koko perusopetuksen uudistamiseen ovat suuria, koska oppilaat eivät tutkimusten mukaan viihdy maailman parhaaksi kehutussa peruskoulussa. Katsomusaineet ovat olleet tulilinjalla, kun on etsitty lisäresursseja uusille ideoille.

Opetuksen eheyttäminen ja monialaiset oppimiskokonaisuudet ovat peruskoulun uuden opetussuunnitelman pääideoita. Eheyttämisellä pyritään eroon pirstaleisen tiedon jakamisesta ja autetaan oppilasta ymmärtämään asioiden välisiä suhteita ja riippuvuuksia. Monialaiset oppimiskokonaisuudet ovat yksi väline opetuksen eheyttämisessä.

Illan aikana pohdittiin, mitä oppilaiden laaja-alaisen osaamisen kehittäminen voisi merkitä UO-aineen opetuksessa. Laaja-alaisella osaamisella pyritään vastaamaan yhteiskunnan muutoksiin, jotta oppilaat pärjäisivät koulussa ja sen jälkeen nopeasti muuttuvassa työelämässä. Näiden yleisten tavoitteiden tulisi jotenkin näkyä myös UO-aineen opetussuunnitelmissa.

Ortodoksisen uskonnon oppiaine ei kovin helposti taivu sellaiseen akrobatiaan, mitä opetussuunnitelmatyötä junailevat virkamiehet ovat kaavailleet. Kiertävillä opettajilla ei yksinkertaisesti ole edes aikaa osallistua koulujen suunnittelutyöhön, koska oppitunnin jälkeen on kiiruhdettava jo seuraavalle koululle. Ehkäpä UO-aineen yhtenä tärkeänä tehtävänä onkin tarjota oppilaille ”turvasatama” jatkuvan muutospaineen keskellä?

Kuvan ottamisen jälkeen listaan lisättiin vielä
 maailmanuskonnot.

Illan aikana opettajia pyydettiin kirjoittamaan taululle asioita, joista ei missään nimessä olisi valmis luopumaan oman uskonnon opetuksessa. Taululle ilmaantui UO-aineen keskeisiä sisältöjä, jotka tekevät siitä juuri sen tutun ja turvallisen oman uskonnon oppiaineen.

Suunnittelutyö kuitenkin jatkuu, joten pian nähdään, mihin suuntaan asiat etenevät. Oppilaiden oikeus oman uskonnon opetukseen säilyy joka tapauksessa, sillä perusopetuslakia ei tässä yhteydessä muuteta. Opetussuunnitelmat eli opsit uudistuvat ja siihen haasteeseen UO-opettajatkin yrittävät parhaansa mukaan vastata.

Pyhä Nikolaos kielsi kertomasta...

Uskontotunnilla luettiin tuttua tarinaa, jossa salainen hyväntekijä heitti yöllä rahapusseja avoimesta ikkunasta, jotta aatelisperheen kolme kaunista tytärtä olisivat päässeet naimisiin. Rahaa tarvittiin myötäjäisiin ja sitä isällä ei ollut. Avustajaksi paljastui pyhä Nikolaos, joka kielsi isää kertomasta kenellekään mitä oli tapahtunut.

– Miten me voidaan tietää siitä, jos Nikolaos kielsi kertomasta? Eikö isä totellut Nikolaosta, joka sentään oli arkkipiispa? Onko kertomus edes totta?

Nämä neljäsluokkalaisen Nikon kysymykset tipahtivat keskelle oppituntia kuin lumi talvisen metsässäkulkijan niskaan.

Pyhästä Nikolaoksesta tiedetään historiallisesti hyvin vähän, joten tiedot perustuvat suureksi osaksi legendoihin. Nikolaoksen kerrotaan jakaneen suuren perintönsä vähin äänin köyhille, minkä vuoksi hänestä on tullut niin kristittyjen kuin joulupukinkin esikuva.

Nikolaoksen kerrotaan tehneen myös lukuisia ihmeitä kuten pelastaneen laivan myrskyssä ja herättäneen mastosta pudonneen merimiehen henkiin. Näistäkään hän ei pitänyt suurta ääntä, mutta sai kuitenkin kunnioitetun aseman merellä kulkevien suojelijana.

Kun opettaja oli selvinnyt joten kuten kuiville kertomalla, että salaisuudet harvoin pysyvät piilossa ja että ennen pitkää ne yleensä paljastuvat, tipahti jo lisää kysymyksiä.

– Miten ihmeitä voi tapahtua, koska eihän niitä voi todistaa miten ne ovat tapahtuneet? Minä en ainakaan usko ihmeisiin.

Nykyajan lasten on vaikea uskoa ihmeisiin, vaikka tietokonepelien hahmot taipuvat mitä ihmeellisimpiin temppuihin. Kuolleista heräämisiä tapahtuu tuon tuosta, sillä ilman niitä sotapelien pelaaminen loppuisi lyhyeen.

Kävi ilmi, että lapset ovat hyvin perillä pelihahmojen fiktiivisyydestä. Pelimaailma ei kuulu todellisuuteen vaan sen voi sulkea nappia painamalla. Silti se koukuttaa enemmän kuin ihmekertomukset, joita sentään kerrotaan totena.

Opettaja ymmärsi olevansa suurien haasteiden edessä.