Ortodoksit voivat onnitella itseään siitä, että suuret teologiset kähinät käytiin kauan sitten, ammoisilla ajanlaskun alkuvuosisadoilla. Sen jälkeen onkin kiistelty lähinnä hallinnollisista rajoista, suomeksi sanottuna vallasta, mikä on melko onnistuneesti naamioitu hengellisten arvovaltakiistojen kaapuun.
Tämä kaikki on tietysti mahdollista sen vuoksi, että kirkko on alusta pitäen jakautunut enemmän tai vähemmän itsenäisiin paikalliskirkkoihin, joiden rajat ovat menneet sekaisin jatkuvien kansainvaellusten vuoksi. Kun ortodoksisuus on sidoksissa kansallisuuksiin ja kulttuureihin, ristiriidat ovat ikään kuin sisäänrakennettuna kirkon organisaatioon. Tämä tuskin voi olla vaikuttamatta myöskään toimintaan ruohonjuuritasolla.
Ohitan nyt tässä yhteydessä puheet karjalaisortodokseista ja muista samoin kuin puheet käännynnäisistä ja syntymäortodokseista, vaikka nuokaan rajanvedot eivät ole vielä täysin historiaa. Maahanmuuton myötä ne ovat korvautuneet uusilla kielellisillä ja kulttuurisilla eroavaisuuksilla, joiden kanssa seurakunnissa kipuillaan vielä pitkään.
On vaikea sanoa, missä määrin vanhat rajanvedot vaikuttavat seurakuntien toimintaan ja ilmapiiriin, mutta kovin ristiriidattomalta ei meno vaikuta. On melkeinpä helpompi luetella seurakuntia, joissa ei ole jonkin sortin kähinää käynnissä kuin niitä, joissa on vaikeuksia elää ihmisiksi.
Kiistely kirkossa ulottuu vallan yliskammareista alimmille seurakuntatasoille saakka, eivätkä luostaritkaan ole siltä suojassa. Kirkko vaikuttaa aika ajoin enemmän käräjätuvalta kuin sairaalalta, kun seuraa vaihtelevista syistä eri puolilla syttyviä konflikteja. Ja samalla tavoin kuin vallanpitäjät yhteiskunnassa, ovat piispat kirkossa usein enemmän osa ongelmaa kuin puhtaasti sen ulkopuolella.
Olen todennut aiemminkin, että vuonna 2006 toteutettu kirkkolain uudistus on monessa suhteessa epäonnistunut. Kun piispojen suvereenia valtaa vahvistettiin, samalla vietiin seurakuntalaisilta välineet vaikuttaa vallan vääristymiin perustasolla. Kirkkolaissa ei ole mitään määräyksiä siitä, kuinka valtuuston valitseman seurakunnanneuvoston luottamus punnitaan. Pahimmissa tapauksissa neuvostosta voi muodostua ”vääryyttä harjoittava neuvosto”, jonka toimista tehdyt oikaisupyynnöt eivät johda mihinkään.
Vanhan tuomarinohjeen mukaan ”mikä ei ole kohtuus, ei ole lakikaan”. Tämän periaatteen soisi kirkastuvan myös kirkon ja seurakuntien hallinnossa toimiville. Lakipykälien taakse piiloutuminen osoittaa huonoa itsetuntoa ja heikkoa ihmistuntemusta. Sitä esiintyy kirkon kaikilla tasoilla pienimpiä seurakuntia myöten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti