torstai 30. lokakuuta 2014

”Is polla eti Despota!”1)

Ortodoksisuudesta ei tiedä paljoakaan, ellei tiedä jotain piispan asemasta kirkon hierarkiassa ja päätöksenteossa. Piispalla on ortodoksisessa kirkossa huomattavan paljon enemmän valtaa, arvovaltaa ja vaikutusmahdollisuuksia kuin vaikkapa ev.lut. kirkossa, jossa piispaksi noustaankin aivan tavallisten kuolevaisten joukosta.

Ortodoksisen hiippakuntapiispan asemaa voisi verrata paavin asemaan katolisessa kirkossa. Edes arkkipiispalla ei ole sananvaltaa toisen hiippakunnan asioihin ilman piispainkokouksen yhteistä päätöstä. Eikä piispainkokous ota käsiteltäväksi sen hiippakunnan asioita, jonka piispa ei ole paikalla.

Suomessa ortodoksipiispojen asemaa vahvistettiin vuonna 2006 kirkkolain uudistuksessa. Perusteeksi on mainittu paluu kanoniseen perinteeseen. Päätös merkitsi maallikkojen aseman heikentämistä mm. siitä syystä, että kirkollinen ylioikeus lakkautettiin samassa yhteydessä. Kirkolliskokouksellakaan ei ole välineitä vaikuttaa piispojen tekemisiin sen jälkeen, kun se on piispat tehtäväänsä valinnut.

Ortodoksisessa kirkossa ajatellaan, että pappeus pyhittää ihmisen tehtäväänsä. Pappeus on sakramentti ja piispuus on pappeuden korkein aste, joten se on erityisen pyhä tehtävä. Ja sitä se tietysti onkin, jos asiaa tarkastellaan ihanateiden ja esikuvien valossa.

Ortodoksipiispaa puhutellaan sanoilla ”isä esipaimen”. Piispa on paimenten eli pappien esimies, mutta samalla koko laumansa hengellinen johtaja. Kun pappi tai maallikko lausuu nuo kauniit mutta mystiset sanat, hän samalla asemoi itsensä suhteessa piispaansa.

Piispan ihanteena ja esikuvana on tietysti Kristus, lammasten paimen. Sen tunnusmerkkinä hän kantaa jumalanpalveluksissa harteillaan omoforia, karitsaa symboloivaa pitkänomaista liinaa. Työvälineenä piispalla on sauva kuten kristillisen kuvaston mukaan kuuluukin olla.

Piispan jumalanpalvelusasuun kuuluu myös mitra, kruunumainen päähine, jonka sanotaan symboloivan orjantappurakruunua, Kristuksen kärsimyksiä. Vääntämällä orjantappuroista kruunun roomalaiset sotilaat halusivat pilkata Jeesusta juutalaisten kuninkaaksi.

Mitra on kuitenkin ulkoasultaan kovin etäällä orjantappuroista, joten se vie helposti ajatukset maallisen vallan kiemuroihin, Bysantin hoviin, josta se tosiasiassa on peräisin. Bysanttilaisena aikana 300-luvulta eteenpäin kristillisen valtakunnan keisari ja Konstantinopolin patriarkka kävivät jatkuvaa valtataistelua, jossa piispa tahtoi tuon tuosta jäädä alakynteen. Tarvittiin ulkoinen symboli vahvistamaan piispan asemaa.

Kristikunnalla on ollut historiansa aikana piispoja joka lähtöön. Diplomaattisesti voisi sanoa, että he ovat ymmärtäneet tehtävänsä painopisteen hyvin eri tavoin. Osa on viehättynyt suuresti arvoasemastaan ja osa sotkeutunut harhaoppeihin. Kirkon historia tuntee lukuisia vallan sokaisemia ja harhaoppisia piispoja. Kaikkia ei ole tehtävä pyhittänyt.

Ortodoksien suuresti kunnioittama esipaimen Johannes Krysostomos (347–407) valittiin Konstantinopolin piispaksi vastoin tahtoaan. Häneltä ei kuitenkaan puuttunut motivaatiota tehtävään, mikä ei aina ole itsestään selvää tällaisissa tapauksissa. Patriarkkana hän puolusti kirkon itsenäisyyttä ja oikeaa opetusta siinä määrin, että se maksoi lopulta hänelle henkensä.

Krysostomoksen aikoihin ei ollut tavatonta, että Konstantinopolin piispanistuin ehti tuskin kunnolla lämmetä, kun piispa jo vaihtui. Ne olivat levottomia aikoja. Johanneksen oma kausi kesti kuutisen vuotta, ja 300–400-lukujen piispoista vain joka kolmas pysyi tehtävässään pidempään kuin kymmenen vuotta. Siihen nähden oman aikakautemme piispat ovat sitkasta lajia.

Arkkipiispa Herman oli Suomen kirkon johdossa 35 vuotta, Paavali 27 vuotta ja Johannes 14 vuotta. Trendi on ollut pitkässä juoksussa laskeva. Leo on tullut tänä vuonna toimineeksi arkkipiispana 13 vuotta ja piispallisissa tehtävissä kaikkiaan 35 vuotta. Ambrosiuksella piispavuosia on takana 26. Panteleimon toimi piispana vain 16 vuotta, joskin hän oli sitä ennen Valamon luostarin johtajana liki kaksi vuosikymmentä.

Jokaiselle kirkon asioita vähänkin seuranneelle lienee käynyt selväksi, että alamme lähestyä vahdinvaihdon aikoja. Tapahtuuko se ensi kuussa, ensi vuonna vai vasta jonkin vuoden kuluttua olisi melkein yhdentekevää, ellei hiippakuntapiispoilla olisi niin keskeistä roolia kirkon hierarkiassa ja päätöksenteossa.

Joka tapauksessa kirkon korkea johtoporras on jo pitkään ollut tilanteessa, jota politiikan puolella kutsutaan rammaksi ankaksi. Sillä tarkoitetaan yhtä tai useampaa päätöksentekijää, jonka toimikausi on lopuillaan eikä hänellä sen vuoksi ole entisenlaista toimintakykyä eikä uskottavuutta, mutta hän joutuu kuitenkin tekemään tehtävänsä edellyttämiä ratkaisuja.

Kuulostaako tutulta?

 --
 1) piispalle osoitettu pitkän iän toivotus

1 kommentti:

Nimetön kirjoitti...

Mielenkiintoinen ja rohkea näkökanta. Elämme vaikeita aikoja. Sain rippilahjakseni joskus kauan sitten kummitädiltäni kirjan: Elämän sana jokaiselle. Tälle päivälle oli:
"Jos kärsimme yhdessä, saamme hänen kanssaan myös hallita.
Te tarvitsette kestävyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on. Sentähden, että laittomuus pääsee valtaan,kylmenee useimpien rakkaus. Mutta joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu..."