perjantai 17. heinäkuuta 2015

Kreikka ja Venäjä

Liekö sattumaa, että tämän päivän Euroopan kaksi suurta huolenaihetta, Kreikka ja Venäjä, ovat molemmat ortodoksisia maita? Edellisessä tökkii talous ja jälkimmäisessä talouden lisäksi myös yhteiskunnallinen toimintavapaus. Kreikassa ortodoksisuus ei ole estänyt taloudellista suhmurointia ja Venäjällä uskontoa suorastaan käytetään hyväksi kansalaisyhteiskunnan kuristamisessa.

Uskonnolla ja vallankäytöllä on kautta historian ollut vahvat kytkökset. Kun  kristinuskosta tuli Rooman valtionuskonto, se ei suinkaan tapahtunut ilman valtapoliittisia tausta-ajatuksia. Tarvittiin yhdistävä aate laajan valtakunnan koossapitämiseen. Vähän samaa ajatusta on ilmassa kansalliskiihkolla höystettynä myös tämän päivän Venäjällä.

Ei tietenkään pidä luulla, että ”oikeauskoisuus” sinänsä johtaisi oikeisiin ja oikeudenmukaisiin poliittisiin ratkaisuihin. Mutta jotakin vaikutusta sillä uskoisi yhteiskuntaan olevan. Ei kai Kreikan ja Venäjän nykytila liene ainut mahdollinen, mikä tältä pohjalta on ajateltavissa.

Kreikan pääministeri Alexis Tsipras otti jo virkaanastujaisissaan etäisyyttä ortodoksikirkkoon epäämällä arkkipiispalta läsnäolon. Temppu oli tahditon, mutta ennen muuta se oli näpäytys kirkon suuntaan. Kreikassa kirkolla on suuria omaisuuksia, ja valtio on ainakin viime vuosiin saakka mm. maksanut pappien palkat. Kirkko on siis tavalla tai toisella ollut osallisena maan nykyisen ahdingon syntymisessä.

Kreikan kriisin ratkaisuyrityksissä Euroopan kulttuuriset raja-aidat ovat nousseet näkyviin. Liekö sattumaa vai muista syistä johtuvaa, että katolilaisten asuttama Ranska olisi tarjonnut viikonlopun maratonistunnossa Kreikalle lievempiä lääkkeitä kuin mitä puoliprotestanttinen Saksa ja muu Eurooppa olivat valmiita hyväksymään?

Sekä Kreikan että Venäjän osalta on puhuttu isoilla kirjaimilla luottamuksen puutteesta. Muu Eurooppa on kokenut, että maat ovat pettäneet keskinäisen luottamuksen, jota on suurella vaivalla koetettu rakentaa. Kreikka vääristeli taloustilastoja päästäkseen rahaliiton jäseneksi, ja Venäjä kiemurtelee kuin mato koukussa Itä-Ukrainan sodan yhtenä osapuolena. Totuus ei pala tulessakaan, mutta kyllä se vain näyttää palavan moneen kertaan.

Ei varmaankaan pidä vetää liian hätiköityjä johtopäätöksiä uskonnon ja politiikan suhteista. Joka tapauksessa meillä on nyt oma pieni koekenttämme uudessa hallituksessa, jonka kaksi voimamiestä on tunnustavia kristittyjä. Hallitusohjelmasta sitä ei tosin huomaa, mutta ehkäpä asia nousee esille esimerkiksi koulujen uskonnonopetuksen tulevaisuutta linjattaessa.

Kreikkalaiset ovat jo alkaneet kysellä Sipilän miljoonien perään (IS 17.7.) tavalla, jossa on selvästi erottuvia eettisiä ja moraalisia painotuksia. Olisiko poliittinen keskustelu pikku hiljaa saamassa muutakin käyttövoimaa kuin mitä kylmät talousluvut tuottavat?

2 kommenttia:

Jouni Koskenmies kirjoitti...

Aikaisemmin olen pohtinut samaa teemaa siitä näkökulmasta, että miksiköhän yksikään "ortodoksinen maa" ei edes teeskentele tekevänsä ihmisoikeusongelmilleen mitään ja miksi niissä ei ole maataloutta lukuunottamatta kyetty luomaan oikeastaan mitään tuotantoa - asevarustelua lukuunottamatta.

Ortodoksisia maita piinaa koko yhteiskunnan läpäisevä korruptio ja epärehellisyys. Se ei ole pelkästään ökyrikkaiden kapitalistien synti kuten erityisesti Kreikassa juuri nyt yritetään kansalle uskotella.

Olisiko yhtenä syynä henkilökohtaisen rehellisyyden/vastuun puutteeseen katumuksen sakramentin väärinkäyttö siten, että aika ajoin itse kukin voi ripin kautta kuvitella saavansa "tilit tasan" ja jatkaa vain entistä menoa. Kirkko tietenkään näin ei opeta mutta lieneekö tämä käytäntö? Mutta jos tämä olisi ongelman perussyy, miksi sitten esimerkiksi etelä-Saksan roomalaiskatolinen alue ei ole samanlaisen vaivan piinaama? Ahkeruus, yritteliäisyys ja henkilökohtaisen rehellisyyden/vastuun kunnioitus ovat Baijerinkin vaurauden taustalla.

Kirkkomme johtajat vetoavat usein "vuosisataiseen ortodoksiseen perinteeseen". Samalla kannattaa kuitenkin muistaa, että tähän perinteeseen sisältyy myös Bysantin umpikiero ja korruptoitunut jakso minkä muisti ei ole näköjään "ortodoksisten maiden" käytännön traditiosta ajan mittaan karissut. Ja sana perinne kuvaa monessa asiassa 400-500-luvun yhteiskuntaan luotuja sääntöjä mitkä mielletään miltei Jumalan luomiksi ja siksi peruuttamattomiksi.

Venäjällä kirkon rooli vastenmielisen kansalliskiihkon lietsomisessa kasvaa kasvamistaan mutta Kreikassa - ainakaan vielä - näin ei näytä tapahtuvan. Toivottavasti siellä kirkko ymmärtää nyt käyttää jo pitkään haalimaansa maallista mammonaa köyhimpien auttamiseen koska valtio on vararikossa koko yhteiskuntaa läpileikkaavan epärehellisyyden seurauksena.

Suomalaisten ortodoksien onneksi meillä vaikuttaa sekä itäinen uskon traditio mitä maustaa - tahdoimmepa tai emme - protestanttisen kirkon ja pohjoismaisen yhteiskunnan lainkuuliaisuus- ja rehellisyysperinne. Tämä on meille suuri onni.

Luterilaisiksi meidän ei tarvitse muuttua mutta opittavaa läntisestä maailmankuvasta Suomenkin ortodoksisella kirkolla on monissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä missä meillä kanoneja käytetään lähinnä lyömäkirveenä oikeauskoisuuden lippua heiluttaen.

Annetaan vaan Jumalalle mikä Jumalan on mutta katsotaan siinä samalla mitä keisarillekin pitäisi antaa.

Jaakko Olkinuora kirjoitti...

Kannattaa myös muistaa, että kaikki ortodoksiset maat ovat olleet melkoisen vainon alla edelliset vuosisadat. Suurinta osaa maista koetteli kommunismi, ja edelleen voidaan nähdä näiden maiden kasvukivut kommunismin jälkeisessä maailmassa (esim. Venäjä, Bulgaria, Serbia, Georgia ja Albania). Toisaalta Kreikassa oli pitkä muslimivalta ottomaanien valtakunnassa; sen jälkeen länsivallat nimittivät saksalaiskuninkaan (protestanttista taustaa olevan) hallitsemaan Kreikkaa, mikä ei edesauta ehkä luottamusta Euroopan suurvaltoja kohtaan; toisessa maailmansodassa niin Italia kuin Saksakin miehittivät Kreikan; sotilasjuntta puolestaan oli Yhdysvaltojen tukema. Joissain maissa, kuten Albaniassa, Romaniassa, Bulgariassa ja Serbiassa, kärsittiin sekä muslimivallasta että kommunismista. Nämä historialliset vaiheet jättävät jälkensä yhteiskuntaan ja asenteisiin esivaltaa kohtaan.

Toisaalta kannattaa muistaa, että myös ei-ortodoksisilla mailla saattaa olla pahoja talous- ja tuottavuusongelmia. Tällaisia ovat esimerkiksi Espanja, Portugali, Italia ja Irlanti. Joku saattaa tähän vetää mukaan katolilaisuuskortin. Mutta miksi sitten jotkut katolilaiset maat, esimerkiksi puoliksi katolinen Saksa, ovat onnistuneet? Onko uskonnolla todella tekemistä asian kanssa?