Paasto pilalla – taasko?

Toissa vuonna sattui suuren paaston aikaan Uspenskin alttarissa episodi, josta joku kirkollinen media otsikoi näyttävästi ”Paasto pilalla”. Jutusta ei käynyt ilmi, kenen paasto siinä lopulta kärsi eniten. Konstantinopolista tuli kuitenkin aika painavaa tekstiä, jonka muut kuin asianosainen itse tulkitsivat varoitukseksi (ks. HS).

Kirkon opetuksen mukaan suuren paaston aikana sielunvihollinen on erityisen ahkerasti liikkeellä. On myös sanottu, ettei paholainen juurikaan kiusaa niitä, jotka se on jo saanut pauloihinsa. Jos siis paasto tuntuu sujuvan kuin vettä valaen, on syytä huolestua.

Kreetan suuressa synodissa viime kesäkuussa käsiteltiin myös paastoa ja paastosääntöjen merkitystä. Mitään varsinaisesti uuttahan siellä ei tullut esille. Ekonomiaa (lievennyksiä) suositeltiin, jopa kehotettiin harjoittamaan erityisistä syistä paikalliskirkkojen harkinnan mukaan.

Synodin päätösasiakirjassa siteerattiin muun muassa pyhän Basileioksen tekstiä: Paastoaminen ei tarkoita yksikertaisesti vain joistakin ruoka-aineista kieltäytymistä. Se ei riitä otolliseksi paastoksi (…) Oikea paasto on pahasta päästämistä, kielen kahlitsemista, vihasta kieltäytymistä ja etääntymistä himoista, parjauksesta ja valepuheesta.

Jos paastoaminen olisikin pelkkä kasvisruokadieetti, se olisi suhteellisen helppo koetus ainakin perusterveille. Mutta jos olennaisempaa on se, mitä tulee suusta ulos kuin mitä menee sisälle, homma muuttuukin hankalammaksi. Sen joutuu jokainen kilvoittelija kokemaan tämänkin paaston aikana.

Olen viime aikoina pohtinut, millä tavalla paasto näkyy ja kuuluu muussa kirkon elämässä kuin jumalanpalveluksissa. Johtopäätöksenä on, että kirkkokahviserviisiä lukuun ottamatta sitä ei juuri huomaa. Paasto ei näytä estävän esimerkiksi kirkkoherranvaalin toimeenpanoa, mutta naimisiin pääsyn se estää. Kumpi lienee riskaabelimpi valinta?

Kuinka paastoon hiljennytään politiikan puolella, jossa valmistaudutaan palmusunnuntain kunnallisvaaleihin? Parin päivän takaisesta TV:n vaalitentistä päätellen kovin äänekkäästi. Vaalilain muutoksella joku vuosi sitten palmusunnuntaista tehtiin lähes pysyvä vaalipäivä, joten melskettä piisaa myös jatkossa.

Jos sielunvihollinen etsii paastoaikana muita kuin omiaan, ei kai se sitä tarkoita, että omaa hurskauttaan voi korostaa kelvottomalla käytöksellä? Sitä sopisi pohtia niin maallisen kuin hengellisenkin regimentin piirissä.

Mitä otsikon kysymykseen tulee, vastaus riippuu ihan siitä, millaisia ovat odotukset paaston suhteen. – No, eiväthän ne kaksisia ole, eivät odotukset eivätkä saavutukset.

Viininhuuruinen kirkko

Kirjoitan ortodoksien suhteesta alkoholiin, mikä leimaa myös kirkkoa instituutiona tässä asiassa. Heti kirkkoon liityttyäni havaitsin, että alkoholinkäyttöön suhtaudutaan ortodoksien parissa huomattavan vapaamielisesti. Papiston piirissä se on jopa jonkinlainen kehuskelun aihe erityisesti suhteessa luterilaisiin virkaveljiin.

Päällimmäisin tunne oli pettymys. Olin juuri löytänyt uskonyhteisön, jossa kaikki tuntui olevan kohdallaan. Ihmettelin itsekseni ehkä hiukan naiivistikin, mihin alkoholia tarvitsee sellainen, joka on löytänyt Kristuksen? Ja vielä vähemmän se, jonka työtehtäviin kuuluu tuon ilosanoman julistaminen. Itselleni kaikki tuo oli vanhaa ja mennyttä, jonka olin pannut pois.

Kirkkoon liittyjälle käy kuten sille, joka astuu pimeästä valoon ja sokaistuu hetkeksi. Samoin käy valosta pimeään joutuvalle; hän alkaa hahmottaa ympäristöään vasta jonkin ajan kuluttua.

Minulle selitettiin, että kaikki Jumalan luoma on hyvää, eikä sitä tule hyljeksiä. Raamatusta löytyy runsain mitoin viinin ihanuutta ylistäviä kohtia. Ei sen väliä, vaikka ne on tarkoitettu vertauskuviksi, ortodoksi ottaa nekin tarvittaessa todesta. Toisaalta on Paavali… niin, no. Paavalin moraalisaarna (Room. 13:13–14) on varmaan monien mielestä vain pikantti lisä, joka säväyttää sopivasti suuren paaston kynnyksellä.

Alkoholi on nautintoaine siinä missä kahvikin, mutta liiasta kahvinjuonnista ei tule Paavalin kuvaamia oireita. Alkoholia voi nauttia myös lääkkeeksi, mutta toisin kuin reseptissä, pullon kyljessä ei ole annosteluohjeita. Vastuuttomana pidettäisiin sellaista lääkäriä, joka jättää ohjeet antamatta.

Oman jäsenyyteni aikana (2004–) ainakin kolme ortodoksisen seurakunnan kirkkoherraa on saanut potkut tai joutunut eroamaan toistuvien alkoholiongelmien vuoksi. Luterilaisen kirkon mittakaavassa vastaava merkitsisi yli 30:a juopottelun vuoksi erotettua kirkkoherraa, mutta sellaista määrää potkuja ei ole naapurikirkossa näkynyt. Ja jos niin tapahtuisi, ei kirkossa tai mediassa ainakaan hyssyteltäisi asiaa.

Alkoholinkäytön hyväksyttävyys yhteisössä kasvattaa päihderiippuvuuden riskiä ihmisillä, joilla on siihen alttius (HS 20.2.). Tämä lähes itsestään selvä tutkimustulos on saatu haastattelemalla riippuvuuden vuoksi hoidossa olevia tai olleita urheilijoita. Entä soveltuuko se myös alkoholiin myötämielisesti suhtautuvan kirkon työntekijöihin?

Ortodoksipapistolla on myös työnsä puolesta houkutuksia liittyen esimerkiksi pyhitettyjen ehtoollisaineiden jälkikäsittelyyn. Siinä missä luterilainen virkaveli tai -sisko kaataa yli jääneen viinin takaisin pulloon, ortodoksipapin tai diakonin on nautittava malja tyhjäksi. Kiusauksena on lorauttaa viiniä kalkkiin hiukan enemmän kuin kirkkokansan määrä edellyttäisi. Sama koskee jälkiviinin annostelua. Kirkkoviinin kulutuksessa voi olla huomattavia seurakuntakohtaisia eroja, eivätkä ne aina riipu kirkossakävijöiden määrästä.

Alkoholistille pullo punaviiniä päivässä tai parissa on ”normaali” ja viikon parin ryyppyputki ”pieni repsahdus”. Alkoholismi on riippuvuussairaus, josta paraneminen edellyttää usein täydellisen pesäeron tekemistä alkoholiin. Ortodoksipapin kohdalla se ei ole helppoa kuten edellä ilmenee. Uskoontulo on yksi tehokkaimmista keinoista parantua, mutta voiko ortodoksipappi tulla uskoon?

Kun ollaan tekemisissä näin monisyisen ongelman kanssa, papistoa valvovilta piispoilta odottaisi vastuullista suhtautumista asiaan. Voiko piispa oikeasti pitää työkuntoisena pappia, joka painii ilmiselvissä vaikeuksissa alkoholinkäyttönsä kanssa? Joka tapauksessa ongelmat kaatuvat aina viimekädessä seurakunnan syliin. Pieni ja vähäväkinen seurakunta on huono hoitopaikka alkoholiongelmaiselle.

Kappeliseurakunnistako pelastus?

Karjalan hiippakunnassa on ryhdytty tosissaan miettimään nykyisen seurakuntarakenteen uudistamista. Kirkon sivuilla olevan uutisen mukaan esillä on ollut 2–4 emoseurakunnan malli nykyisen yhdeksän (9) seurakunnan sijaan ja niille kullekin tarvittava määrä kappeliseurakuntia. Uudistusta vauhdittaa etenkin pienemmissä seurakunnissa kiihtyvä väestökato ja resurssien ehtyminen.

Karjalassa on viime vuosina tehty useita seurakuntaliitoksia. Vuodenvaihteessa Mikkelin ja Varkauden seurakunnista muodostettiin uusi Saimaan seurakunta. Oulun hiippakuntaan kuulunut Kiuruveden seurakunta liitettiin Iisalmen seurakuntaan 2016 ja Lieksan seurakunta Joensuuhun 2015. Pielaveden seurakunta yhdistettiin Kuopioon jo vuosikymmen aiemmin.

Kappeliseurakunta ei ole uusi ajatus, sillä niitä on ollut ortodoksisessa kirkossa aiemminkin. Esimerkiksi Tampereen seurakunta kuului vuoteen 1950 saakka kappeliseurakuntana Hämeenlinnan seurakuntaan. Se itsenäistyi samaan aikaan kun niin sanotut evakkoseurakunnat muodostettiin. Viimeisin seurakuntarakennetta hajauttava muutos tapahtui 1980-luvulla, jolloin Kotka-Haminan seurakunta jaettiin kahtia.

Aloitteen kappeliseurakunnan perustamisesta voi tehdä seurakunta tai hiippakunnan piispa, ja sen perustamisesta päättää kirkollishallitus. Kappeliseurakuntaa johtaa emoseurakunnan valtuuston valitsema kappelineuvosto, jolla on myös taloudellista toimivaltaa seurakunnan talousarvion puitteissa. Kappeliseurakunnan nimestä, rajoista, toiminnasta sekä kappelineuvoston kokoonpanosta ja tehtävistä määrätään ohjesäännössä, jonka hiippakunnan piispa vahvistaa.

Kappeliseurakuntien perustamisen hyödyt ja haitat on syytä miettiä tarkkaan kuten Karjalan hiippakunnassa nyt tapahtuu. Byrokratiaa se tuskin kovin paljoa vähentää, mutta palkkakulut voivat hiukan laskea, kun kirkkoherroja tarvitaan vähemmän. Kanslistejahan ei monissa seurakunnissa ole ollut aikoihin. Kiinteistökustannuksiin muutoksella ei liene kovin suuria vaikutuksia.

Suurin taloudellinen hyöty koituisi leveämmistä hartioista. Emoseurakuntien verokertymät kasvaisivat, joten niiden kyky ottaa taloudellisia vastuita esimerkiksi korjausrakentamisen rahoitusjärjestelyissä olisi parempi kuin pienillä seurakunnilla. Isommasta joukosta löytyisi helpommin myös erikoisalojen osaamista kappeliseurakuntien tarpeisiin.

Toivottavasti Karjalan hiippakunnassa tapahtuva pohdinta poikii tuloksia myös muiden hiippakuntien käyttöön. Helsingin hiippakunnassakin on runsaasti korjausvelkaa, josta pienimpien seurakuntien on vaikea selviytyä yksin. – Oma lukunsa on kappeliseurakuntien vaikutus varsinaiseen toimintaan; onko niistä lopulta lääkkeeksi yleiseen kirkolliseen apatiaan?

Seinät kaukana ja katto korkealla

Otsikon slogan on lainattu aivan muista yhteyksistä, mutta sopisiko se luonnehtimaan myös kotoista kirkkoamme? Naapuriinhan tuo sopii kuin naula päähän, mutta miksei myös meihin, vanhan kristillisyyden lipunkantajiin. Meilläkin voi elää ja talostella, tulla ja lähteä melkeinpä oman mielensä mukaan.

Tuo ajatus tulee mieleen, kun tutkailee kirkon väestötietoja hiukan pidemmältä ajalta. Olen koonnut niistä graafisia esityksiä omalle sivulleen, jos jotakuta kiinnostaa. Ne eivät ole kovin hauskaa katsottavaa ja luettavaa, mutta soisin ainakin kirkon vastuunkantajien niitä vilkaisevan.

Suomen ortodoksisen kirkon ovet ovat käyneet tiuhaan tahtiin. Laskennallisesti yli puolet kirkon jäsenkunnasta on vaihtunut yhden sukupolven aikana. Vuosina 1990–2016 kirkkoon on liittynyt tai kasteen kautta tullut 35 840 uutta jäsentä, ja siitä on eronnut tai kuoleman kautta poistunut 32 466 ihmistä.

Kirkon jäsenkuntaan on liittynyt tai siitä poistunut yhtä paljon väkeä kuin Keravalla, Nokialla tai Savonlinnassa on asukkaita! Kirkon jäsenmäärä on mainitussa ajassa kasvanut vajaalla viidellä tuhannella hengellä (8,3 %) ja näyttää nyt kääntyneen pysyvästi laskuun.

Voimme tietysti lohduttautua sillä, että aika ennen vuotta 1990 oli vielä synkempi. Kirkon väkimäärä väheni noin 23 000 hengellä neljässä vuosikymmenessä. Ovet kävivät käytännössä yhteen suuntaan, koska kirkkoon liittyjiä oli vain viidennes nykytasoon verrattuna.

Se tilastoista tällä erää, joten pohditaanpa hiukan, miksi kirkosta on tullut tällainen hollitupa, jos saa luvan sanoa. Karjalaisen siirtoväen assimiloituminen valtaväestöön on tietysti se suuri kehyskertomus, joka tuskin selittää tuoreimpia lukuja. Liikkeellä on myös sellaisia, joiden side ortodoksisuuteen on alun alkaenkin ollut heikko.

Ortodoksina eläminen on kuitenkin aika haastavaa, jos vertaa valtakirkon jäsenyyteen. Moni asia on toisin kuin mihin on tottunut. Jo yksistään ortodoksisen kummin löytäminen lapselle voi olla vaikeaa, jollei ole osallistunut kirkon elämään. Monikohan seka-avioliitossa syntynyt mahtaa tämän vuoksi saada luterilaisen kasteen?

Kirkkoon lähdön esteeksi voivat nousta pitkät matkat ja pitkät palvelukset. Paastotakin pitäisi eikä istuakaan kehtaa, vaikka jalkoja väsyttää. Palvelus on toki kaunis, vaikkei sisällöstä paljoa ymmärtäisikään. Perehtymistä se vaatii, mutta monellako on siihen aikaa ja voimia? Side kirkkoon ohenee, jos jumalanpalvelukset jäävät pitkiksi ajoiksi väliin.

Ikonimaalausta kenties lukuun ottamatta kirkolla ei ole juuri tarjota muuta toimintaa, joka ei olisi jotenkin sidoksissa jumalanpalveluksiin. Luterilaisilla on seurakunnan päiväkerhoja ja vastaavia lähes joka paikkakunnalla, meillä harvemmin ja usein hankalien matkojen päässä. Kirkkoon sitouttavien tekijöiden vähäisyys lienee keskeisimpiä syitä väestökatoon.

Ortodoksisen kirkon seinät ovat useimmille aivan konkreettisestikin kaukana, ja katto siinä mielessä korkealla, etteivät jäsenten tulemiset ja menemiset kirkkoa kiinnosta. Luulisi, että vähintäinkin piispainkokous olisi jo kutsuttu koolle tuoreitten ”tulostietojen” vuoksi. – Haloo! Onko siellä ketään?

Tässä vielä linkki tilastosivulle.

Kasteiden määrä romahti 2016

Kasteiden määrä näyttää jämähtäneen pysyvästi lasku-uralle kummassakin kansankirkossa. Luterilaisilla kasteet kääntyivät selvään laskuun jo vuonna 2011 ja ortodokseilla pari vuotta myöhemmin. Viime vuonna ortodoksien kasteluvut romahtivat jo alle 400:n, kun kasteiden määrä väheni 17 prosenttia edellisvuodesta. Kasteita oli vähemmän kuin kertaakaan sotien jälkeen.

Kasteiden voimakas väheneminen ei ole ainakaan vielä herättänyt ortodoksista kirkkoa toimintaan. Luterilaiset sitä vastoin ovat järjestäneet jo useana vuonna erityisiä kastepäiviä, jolloin kasteelle voi tuoda hiukan vanhempiakin lapsia. Näitä ”joukkokastamisia” on ollut etenkin pääkaupunkiseudulla, jossa kastamatta jättäminen on selvästi yleisempää.

Kastamattomuudessa on kyse siitä, että kristitty vanhempi tai molemmat jättävät lapsensa kastamatta. Ajatellaanko omassa kirkossamme, ettei jäseniin voi mitenkään vaikuttaa? Onko yksilönvapauden kunnioitus viety näin pitkälle? Kristus kehotti tekemään kaikista kansoista opetuslapsiaan ja me emme huolehdi edes omistamme!

Yksi merkittävä syy kasteiden määrän vähenemiseen on kirkon elämästä vieraantuminen. Myös kirkon kontakti jäseniin päin on meillä heikompi kuin luterilaisilla, joilla on sentään kattavaa seurakuntien kerhotoimintaa joka paikkakunnalla. Toissijaisiakin syitä löytyy roppakaupalla. Toinen vanhemmista ei ehkä kuulu kirkkoon lainkaan ja sekin vaikuttaa jollain tavoin asiaan. Jotkut vanhemmat taas elävät siinä harhaluulossa, että kastamatta jätetty voi sitten aikuisena itse päättää, mihin uskoo.

Seuraavassa kaaviossa havainnollistetaan kasteiden määrän muutosta 2000-luvulla. Kyse on suhteellisesta muutoksesta, jossa molempien kirkkojen lähtötaso on ilmaistu luvulla 100. Luterilaisilla se tarkoittaa 48 386 ja ortodokseilla 505 kastetta vuonna 2002. Ortodoksien suurempi vaihtelu johtuu kasteiden pienestä kokonaismäärästä, mutta suunta on sama.

Kasteiden määrä on laskenut noin 3/4:aan vuoden 2002 tasosta molemmissa kirkoissa.
Ortodokseilla kasteita oli 385 ja luterilaisilla 36 584 vuonna 2016. © Mikko Junes.

Kasteiden määrään vaikuttaa tietysti myös syntyvyyden voimakas lasku 2010-luvulla. Se on vähentynyt 61 000:n tasolta 55 000:n tasolle viidessä vuodessa. Lapsia syntyy Suomessa nyt yhtä vähän kuin 2000-luvun vaihteessa. Myös hedelmällisyysiässä olevien osuus kummankin kirkon jäsenistöstä on koko väestöön verrattuna alhaisempi. Luterilaisilla tähän vaikuttanee mm. kirkosta eroajien suuri määrä 20–29-vuotiaiden ikäryhmässä.

25–34 ja 35–44-vuotiaat ovat aliedustettuina molemmissa kirkoissa koko väestöön
verrattuna. Ortodokseilla iäkkäämpien osuus jäsenkunnasta on suurin. © Mikko Junes.

Kasteiden ohella myös ortodoksisen kirkon jäsenmäärä laski viime vuonna neljättä vuotta peräjälkeen. Vähennystä tuli 311 henkeä eli kolme kertaa enemmän kuin edellisvuonna. Menettäjinä olivat lähinnä Karjalan hiippakunnan seurakunnat, Kainuu ja Lappi, mutta myös Helsingin seurakunta. Jäsenmäärä kasvoi ainoastaan Turun, Tampereen, Kotkan, Lahden, Haminan ja Vaasan seurakunnissa.

Pääsyyksi jäsenmäärän laskuun on tarjottu vinoutuneesta ikärakenteesta johtuvaa korkeaa kuolleisuutta. Se ei ole kuitenkaan koko totuus. Myös kirkosta eroajien edelleenkin varsin suuri määrä (788) ja voimakkaasti alenevat kasteluvut verottavat jäsenistöä.

Yli 64-vuotiaiden osuus ortodoksien jäsenkunnasta on kuitenkin huomattavan suuri. Niinpä kuolleisuus on liki viidenneksen korkeampi kuin luterilaisilla ja kolmanneksen suurempi kuin koko väestössä. Vuositasolla se merkitsee noin 120–200 kuolintapausta lähes 800 kuolleen kokonaismäärästä.

Lähteinä käytetty Suomen ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sekä Tilastokeskuksen tilastoja. Kaavioiden kopiointi sivuston ulkopuoliseen käyttöön ilman lupaa on kielletty. 

Käräjätupa vai sairaala?

Ortodoksista kirkkoa on luonnehdittu hengelliseksi sairaalaksi, jossa hoidetaan synnintekojen haavoittamaa ihmistä. Kielikuva on kaunis, mutta petollinen. Heti alkuun pitää määritellä, puhutaanko tässä nyt kirkosta vai Kirkosta. Jos puhutaan (K)irkosta hengellisessä mielessä, metafora on ideaalitasolla ihan ok. Mutta jos puhutaan kirkosta organisaationa, hengellisen hoidon sijaan kyse on usein jostain aivan muusta.

Ortodoksit voivat onnitella itseään siitä, että suuret teologiset kähinät käytiin kauan sitten, ammoisilla ajanlaskun alkuvuosisadoilla. Sen jälkeen onkin kiistelty lähinnä hallinnollisista rajoista, suomeksi sanottuna vallasta, mikä on melko onnistuneesti naamioitu hengellisten arvovaltakiistojen kaapuun.

Tämä kaikki on tietysti mahdollista sen vuoksi, että kirkko on alusta pitäen jakautunut enemmän tai vähemmän itsenäisiin paikalliskirkkoihin, joiden rajat ovat menneet sekaisin jatkuvien kansainvaellusten vuoksi. Kun ortodoksisuus on sidoksissa kansallisuuksiin ja kulttuureihin, ristiriidat ovat ikään kuin sisäänrakennettuna kirkon organisaatioon. Tämä tuskin voi olla vaikuttamatta myöskään toimintaan ruohonjuuritasolla.

Ohitan nyt tässä yhteydessä puheet karjalaisortodokseista ja muista samoin kuin puheet käännynnäisistä ja syntymäortodokseista, vaikka nuokaan rajanvedot eivät ole vielä täysin historiaa. Maahanmuuton myötä ne ovat korvautuneet uusilla kielellisillä ja kulttuurisilla eroavaisuuksilla, joiden kanssa seurakunnissa kipuillaan vielä pitkään.

On vaikea sanoa, missä määrin vanhat rajanvedot vaikuttavat seurakuntien toimintaan ja ilmapiiriin, mutta kovin ristiriidattomalta ei meno vaikuta. On melkeinpä helpompi luetella seurakuntia, joissa ei ole jonkin sortin kähinää käynnissä kuin niitä, joissa on vaikeuksia elää ihmisiksi.

Kiistely kirkossa ulottuu vallan yliskammareista alimmille seurakuntatasoille saakka, eivätkä luostaritkaan ole siltä suojassa. Kirkko vaikuttaa aika ajoin enemmän käräjätuvalta kuin sairaalalta, kun seuraa vaihtelevista syistä eri puolilla syttyviä konflikteja. Ja samalla tavoin kuin vallanpitäjät yhteiskunnassa, ovat piispat kirkossa usein enemmän osa ongelmaa kuin puhtaasti sen ulkopuolella.

Olen todennut aiemminkin, että vuonna 2006 toteutettu kirkkolain uudistus on monessa suhteessa epäonnistunut. Kun piispojen suvereenia valtaa vahvistettiin, samalla vietiin seurakuntalaisilta välineet vaikuttaa vallan vääristymiin perustasolla. Kirkkolaissa ei ole mitään määräyksiä siitä, kuinka valtuuston valitseman seurakunnanneuvoston luottamus punnitaan. Pahimmissa tapauksissa neuvostosta voi muodostua ”vääryyttä harjoittava neuvosto”, jonka toimista tehdyt oikaisupyynnöt eivät johda mihinkään.

Vanhan tuomarinohjeen mukaan ”mikä ei ole kohtuus, ei ole lakikaan”. Tämän periaatteen soisi kirkastuvan myös kirkon ja seurakuntien hallinnossa toimiville. Lakipykälien taakse piiloutuminen osoittaa huonoa itsetuntoa ja heikkoa ihmistuntemusta. Sitä esiintyy kirkon kaikilla tasoilla pienimpiä seurakuntia myöten.

Ortodoksinen initaatioriitti?

Lukija varmaan hieraisee silmiään ja kysyy; mitäs epäselvää tuossa nyt on? Ortodoksihan initoidaan, toisin sanoen liitetään kirkon jäseneksi kasteen ja mirhavoitelun kautta. Kovin usein asia taitaa kuitenkin jäädä siihen. Kirkon jäsenyys syntyy, mutta miten on seurakunnan tahi paremmin sanoen jumalanpalvelusyhteisön aktiivisen jäsenyyden laita? Kokemus osoittaa, että valtaosalla se jää kovin lyhyeksi.

Eilisessä Hesarissa (HS 3.1.) toiminnanjohtaja Lena Hartikainen ehdotti uusille Suomen kansalaisille juhlaseremoniaa, jollainen on käytössä Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa. Tällä hetkellä kansalaisuuden myöntämisestä ilmoitetaan meillä koruttomasti tekstiviestillä. Uudet suomalaiset eivät tiedä, mitä heiltä odotetaan tai mitä merkitsee olla suomalainen.

Tänään sisäministeri Paula Risikko ennätti jo kertomaan, että ministeriö on lähettänyt kunnille suosituskirjeen juhlien järjestämisestä uusille kansalaisille Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi. Asia koskee vuosittain noin 10 000:tä uutta suomalaista, joista toivottavasti mahdollisimman moni saa kutsun myös jatkossa.

Suomen ortodoksiseen kirkkoon liittyy vuosittain lähes tuhat uutta jäsentä. Kirkkoon liittyjille järjestetään katekumeenikursseja ja papit varmaan kertovat, mitä jäsenyys merkitsee ja mitä se edellyttää. Kirkkokahvitkin usein järjestetään, ainakin jos liittyjiä on samalla kertaa useampia. Mutta millä tavalla uudet ortodoksit otetaan yhteisönsä aktiivisiksi jäseniksi ja miten heidät huomioidaan jatkossa?

Omassa seurakunnassani kaikki viime vuoden aikana seurakuntaan muuttaneet ja kirkkoon liittyneet on nyt kutsuttu kirjeitse Teofanian liturgiaan ja tervetuliaisjuhlaan kirkkokahvien yhteydessä. Päätös asiasta tehtiin tosin jo viisi vuotta sitten, mutta Hämeessä kun ollaan, toteuttaminen aina hiukan kestää. Jännä nähdä, kuinka moni noin 45–50 kutsutusta tulee paikalle.

Luulisin, ettei kovin moni seurakunta voi kehuskella uusien jäsenten ottamisella avosylin ja innostuneesti saati innostavasti vastaan. Omalla kohdallani aikanaan ainut yhteydenotto taisi olla Analogin tulo kirjekuoressa, sillä liittyminen tapahtui toisen seurakunnan pyhäkössä. Kun sitten menin oman seurakunnan liturgiaan, aktiivisen kanttorin ansiosta löysin pian itseni kirkkokuoron harjoituksista.

Paljon on tietysti kiinni liittyjästä itsestäänkin, mutta voisimme varmaan yhteisöinä olla aktiivisempia. Ortodoksisen opetuksen mukaan pelastus on yhteisöllinen asia, mutta tämä näkökohta ei oikein tahdo ulottua seurakuntaelämän alueelle. Yhteisöllisyyden rapautuminen ei tietenkään ole voinut olla vaikuttamatta myös kirkon elämään, vaikkei niin saisi olla ”meidän keskuudessamme” (Mark 10:43).

Yhteisön aktiivinen jäsenyys edellyttää, että vastuuta ja tehtäviä jaetaan sopivasti myös uusille tulokkaille. Heitä ei kuitenkaan saisi kuormittaa liiaksi muilta tekemättä jääneillä töillä eikä varsinkaan yhteisön ennakkoluuloilla. Yhteisö voi oppia tulokkailta vähintään yhtä paljon kuin tulokkaat yhteisöltään, joskus enemmänkin. Avointa mieltä siihen kuitenkin tarvitaan.