Ortodoksinen initaatioriitti?

Lukija varmaan hieraisee silmiään ja kysyy; mitäs epäselvää tuossa nyt on? Ortodoksihan initoidaan, toisin sanoen liitetään kirkon jäseneksi kasteen ja mirhavoitelun kautta. Kovin usein asia taitaa kuitenkin jäädä siihen. Kirkon jäsenyys syntyy, mutta miten on seurakunnan tahi paremmin sanoen jumalanpalvelusyhteisön aktiivisen jäsenyyden laita? Kokemus osoittaa, että valtaosalla se jää kovin lyhyeksi.

Eilisessä Hesarissa (HS 3.1.) toiminnanjohtaja Lena Hartikainen ehdotti uusille Suomen kansalaisille juhlaseremoniaa, jollainen on käytössä Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa. Tällä hetkellä kansalaisuuden myöntämisestä ilmoitetaan meillä koruttomasti tekstiviestillä. Uudet suomalaiset eivät tiedä, mitä heiltä odotetaan tai mitä merkitsee olla suomalainen.

Tänään sisäministeri Paula Risikko ennätti jo kertomaan, että ministeriö on lähettänyt kunnille suosituskirjeen juhlien järjestämisestä uusille kansalaisille Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi. Asia koskee vuosittain noin 10 000:tä uutta suomalaista, joista toivottavasti mahdollisimman moni saa kutsun myös jatkossa.

Suomen ortodoksiseen kirkkoon liittyy vuosittain lähes tuhat uutta jäsentä. Kirkkoon liittyjille järjestetään katekumeenikursseja ja papit varmaan kertovat, mitä jäsenyys merkitsee ja mitä se edellyttää. Kirkkokahvitkin usein järjestetään, ainakin jos liittyjiä on samalla kertaa useampia. Mutta millä tavalla uudet ortodoksit otetaan yhteisönsä aktiivisiksi jäseniksi ja miten heidät huomioidaan jatkossa?

Omassa seurakunnassani kaikki viime vuoden aikana seurakuntaan muuttaneet ja kirkkoon liittyneet on nyt kutsuttu kirjeitse Teofanian liturgiaan ja tervetuliaisjuhlaan kirkkokahvien yhteydessä. Päätös asiasta tehtiin tosin jo viisi vuotta sitten, mutta Hämeessä kun ollaan, toteuttaminen aina hiukan kestää. Jännä nähdä, kuinka moni noin 45–50 kutsutusta tulee paikalle.

Luulisin, ettei kovin moni seurakunta voi kehuskella uusien jäsenten ottamisella avosylin ja innostuneesti saati innostavasti vastaan. Omalla kohdallani aikanaan ainut yhteydenotto taisi olla Analogin tulo kirjekuoressa, sillä liittyminen tapahtui toisen seurakunnan pyhäkössä. Kun sitten menin oman seurakunnan liturgiaan, aktiivisen kanttorin ansiosta löysin pian itseni kirkkokuoron harjoituksista.

Paljon on tietysti kiinni liittyjästä itsestäänkin, mutta voisimme varmaan yhteisöinä olla aktiivisempia. Ortodoksisen opetuksen mukaan pelastus on yhteisöllinen asia, mutta tämä näkökohta ei oikein tahdo ulottua seurakuntaelämän alueelle. Yhteisöllisyyden rapautuminen ei tietenkään ole voinut olla vaikuttamatta myös kirkon elämään, vaikkei niin saisi olla ”meidän keskuudessamme” (Mark 10:43).

Yhteisön aktiivinen jäsenyys edellyttää, että vastuuta ja tehtäviä jaetaan sopivasti myös uusille tulokkaille. Heitä ei kuitenkaan saisi kuormittaa liiaksi muilta tekemättä jääneillä töillä eikä varsinkaan yhteisön ennakkoluuloilla. Yhteisö voi oppia tulokkailta vähintään yhtä paljon kuin tulokkaat yhteisöltään, joskus enemmänkin. Avointa mieltä siihen kuitenkin tarvitaan.

Tyydymmekö liian vähään?

Ylen sivuilla julkaistiin eilen viiden kirkkonsa toimintaa kritisoivan ev.lut. papin haastattelut. Yhteiskuntakriitikko, eläintensuojelija, hevipappi, metsiensuojelija ja naispappeuden vastustaja kertoivat, millaista on koetella sananvapauden rajoja kirkon työntekijänä. Tosin yksi heistä oli saanut lopputilin ja toinen sai pitää työpaikkansa vasta KHO:n päätöksellä.

Kaikki haastateltavat perustelevat kriittistä kantaansa Raamatulla eli lähinnä Jeesuksen opetuksella ja toiminnalla. Se on toki mielekäs joskaan ei kovin ongelmaton lähtökohta kirkon toiminnan kriittiseen tarkasteluun ottaen huomioon, kuinka monitulkintaisesta tekstistä Raamatussa on paikka paikoin kyse.

Kristillinen kirkko operoi olevan ja tulevan rajapinnalla. Kirkon opetus ja toiminta tapahtuvat tässä ajassa, mutta fokus on tulevassa, tuonpuoleisessa. Itse pääkysymyksestä eli pelastuksesta on ev.lut. kirkon piirissä tunnetusti hyvinkin poikkeavia näkemyksiä, mutta painotuseroja on myös vanhojen kirkkojen opetuksessa.

Ylen jutussa haastatellut papit ovat koetelleet sanomisen rajojaan saarnastuolista käsin. Se on tietysti eri asia kuin kirjoittaa nettiin tai lehtien mielipidepalstoille. Kuulijakunta kirkossa on suppea (vuositasolla max. 10 %), mutta usein sitäkin uskollisempi osa kirkon jäsenistöstä. Sana kiirii jos on sanottavaa, sen kai tästä voi todeta.

Haastatteluista nousee esille pappien turhautuminen siihen, ettei kirkko tavoita perinteisin keinoin valtaosaa jäsenistään. Voin vain kuvitella, millaista on saarnata sunnuntaiaamuna suuressa kirkossa vaikkapa ruokkimisihmeestä viidellekymmenelle, kun Jeesus ruokkii tekstin mukaan samalla kertaa viisituhatta miestä ja lisäksi naisia ja lapsia (Matt. 14:13–21).

Syyt (ev.lut.) kirkon jäsenyyteen ovat tutkimusten mukaan moninaiset, mutta aktiiviseen seurakuntayhteyteen se perustuu vain harvoilla. Jos tämä on ongelma luterilaisille, sitä suuremmin sen tulisi vaivata myös meitä ortodokseja, joille liturgia ja eukaristia ovat kirkon opetuksen mukaan uskonelämän ydinaluetta.

Olevan ja tulevan rajapinnalla operoiva kirkko tuntuu turvalliselta, kun elämä on kääntymässä ehtoopuolelle. Myös ortodoksiseen kirkkoon liittyjistä valtaosa kuuluu keski-iän saavuttaneisiin. Kirkon jäsenyys ei kuitenkaan ole mikään henkivakuutuksen kaltainen asia, joka on voimassa kunhan laskut on maksettu. Kirkon jäseninä ja työntekijöinä (SIC!) tyydymme liian vähään, jos tähän tyydymme.

"Jos ja kun pelastus on Kristuksessa olemista, tästä seuraa myös luonnollisesti ja loogisesti kristityn vastuu tai velvollisuus elää kutsunsa mukaista elämää." Tämä apostoli Paavalin pelastusoppia käsittelevä tulkinta löytyy nuoren ja lahjakkaan teologin, Emil Antonin teoksesta "Katolinen Paavali" (2009). Olisko liikaa vaadittu – myös meiltä?

Jouluevankeliumi Huovisen mukaan

Jouluevankeliumi Luukkaan mukaan (Luuk. 2:1–20) lienee tunnetuin Raamatun kertomus, joka löytyy tässä muodossa vain Luukkaalta. Matteus omassa tekstissään vain toteaa lyhyesti Jeesuksen syntymän ja siirtyy narratiivissa eteenpäin. Muut evankelistat eivät puhu joulun tapahtumista mitään.

Luukas oli historioitsija ja pyrki evankeliumissaan yhtenäiseen esitykseen. Asiat piti laittaa aikajanalle ja sijoittaa syntymän kertomus alkuun, omalle paikalleen. Toki tieto syntymäajan tapahtumista oli kulkenut suullisesti eteenpäin, kunnes Luukas tai todennäköisesti hänen seuraajansa kirjasivat sen ylös.

Emerituspiispa Eero Huovinen (evl) on kirjoittanut aiheesta mainion kirjan ”Pitkä ilo. Joulun evankeliumi” (2002), jossa hän kohta kohdalta avaa kertomusta huovismaiseen tapaansa. Hänet tunnetaan pohdiskelevana kirjoittajana, joka tuo Raamatun tekstiä tähän päivään. Huovisen teksti on helppolukuista, mikä on teologilta jo suuri saavutus sinänsä. Siteeraan seuraavassa kirjan parhaita paloja oman valintani mukaan.

Jouluevankeliumin alun aikamuoto, siihen aikaan, on Huovisen mukaan muistutus nykyhetken ylikorostusta vastaan. Jotakin tärkeämpää on tapahtunut jo ennen meitä. Joulu on ollut valmis jo ennen minua ja minun valmistelujani. Joulun ilo perustuu siihen, että olennainen osa menneisyydestämme on kunnossa.

Verollepanon Huovinen tuo oivaltavasti nykyhetkeen toteamalla, että verot ovat virallista lähimmäisenrakkautta, yhteisen hyvän edistämistä. Muuttuisiko kriittinen suhde veroihin, jos ajattelisimme niitä lahjana, jouluverona? Pakollisiahan osa joululahjoistamme taitaa olla muutenkin.

Sivustakatsojana Joosef kelpaa Huovisen mukaan malliksi erityisesti joulunvieton kanssa kamppaileville miehille. Naisten ja lasten rinnalla riittää, että käyttäytyy kelvollisesti, ajattelee itsekseen, vähän ihmettelee eikä pelkää ottaa luokseen.

Betlehemin joulu on välttämätön, koska se on ainoa joulu, jolloin Jumala tuli ihmiseksi. Ilman sitä joulu on vain omien elämystemme ja toiveittemme varassa oleva juhla. Tarvitaan kaksi joulua, ensin Betlehemin joulu ja sitten sydämen joulu, tässä järjestyksessä.

Maria on paitsi neitsyt myös Jumalan äiti. Kun hän odotusaikanaan vieraili Elisabetin luona, tämä nimitti häntä ”Herrani äidiksi”. Mitä nuorelle morsiamelle oikein tapahtui, sitä kristityt ovat aina ihmetelleet. Neitsyen raskaaksi tulemisesta on Huovisen mukaan puhuttu vain varovasti. Ihmeet ovat kuin sateenkaaret, tosia mutta tavoittamattomia.

Joulun Poika ei tee miehistä naisia arvokkaampia, eikä Jumalan Pojalla voida puolustaa maskuliinisia asenteita. Marian poika ei ole Huovisen mielestä kannanotto sukupuolten väliseen arvokilpailuun. Korkeintaan se voi olla kriittinen muistutus miehille: älkäämme vedotko Poikaan oman asemamme pönkittämiseksi.

Enkeli on ilosanoman eli evankeliumin tuoja. Suuri ilo on olemassa ennen kuin yksikään paimen tai ihminen siitä kuulee. Se ei ole sisäsyntyistä ja inhimillistä, ja sen vuoksi siitä ilosta voi tulla todellista ja kestävää, pitkää iloa.

Joulu ei ole vain tasokasta tunnelmaa ilman sisältöä, eikä vain omiin muistoihin kohdistunutta kaihomielisyyttä. Marian tavoin voimme keskittyä tutkistelemaan sitä, mikä on tapahtunut ennen meitä. Joulun voima on siinä, ettei sitä tarvitse keksiä uudelleen. Ei ole pakkoa luoda uusia juhlimisen aiheita, koska Kristus on valmistanut juhlan.

Kirjoitus perustuu lähes kokonaisuudessaan Eero Huovisen tekstin siteerauksiin. 

2000-luvulle tuotua mielivaltaa?

Ortodoksinen kirkko on uskonyhteisö, jossa loistavan teologian ja synodaalisuuden vastapainoksi harrastetaan myös varsin itsevaltaisia menettelytapoja. Jotakin tällaista tulee mieleen, kun seuraa jälleen kerran yhtä valintaprosessia, tarkemmin sanottuna Helsingin metropoliitan suorittamaa papinvaalin ehdokasasettelua, joka vaikuttaa suorastaan valistuneen vallankäytön irvikuvalta.

Kirkkolain 63 §:n mukaan papinvaalissa "piispan on asetettava ehdolle enintään kolme ansiokkainta ja tehtävään sopivinta ehdokasta”. Jokainen huomaa, että pykälä mahdollistaa melkein millaisen ehdollepanon hyvänsä. Tällä kertaa piispa on jättänyt toisen kahdesta kärkihakijasta kokonaan ehdokasasettelun ulkopuolelle. Häntä ei siis voi valita tehtävään.

Piispan ehdokasasettelun luonteesta kertonee jotain sekin, että viime vuosina useita Helsingin hiippakunnan kirkkoherroja on tullut valituksi ensimmäisen ehdokassijan ulkopuolelta; Turussa ja Tampereella sijalta 3 ja Haminassa sijalta 2. Tällä kertaa ykkösehdokkaan valintaa varmisteltiin pudottamalla pätevä pappi pelistä pois jo etukäteen.

Vuoden 2006 kirkkolain uudistuksessa hiippakunnan piispasta tehtiin monessa suhteessa suvereeni toimija. Muutosta perusteltiin kanonisella perinteellä, vaikka kanonisuus sinänsä ei ole ollut viime vuosina kovin korkeassa kurssissa etenkään Helsingin hiippakunnassa. Monet vannovat silti kanonisuuden nimiin valistunutta despoottia (despota) odoteltaessa.

Suomen ortodoksisen kirkon hallinto on pitkälti kopioitu luterilaiselta kirkolta viime vuosisadan alussa. Kun kirkkoa kansallistettiin sitä samalla kansanvaltaistettiin. Vaaleilla valittavia seurakunnanvaltuustoja ja laajaa itsehallintoa ei tunneta muualla ortodoksisessa maailmassa, maallikkoenemmistöisestä kirkolliskokouksesta puhumattakaan.

Vuosituhannen vaihteessa innostuttiin kanonisuudesta siinä määrin, että vuoden 1969 kirkkolain mukana heitettiin romukoppaan eräitä kansanvaltaisen hallinnon periaatteita. Tokihan vanha laki oli kovin yksityiskohtainen esimerkiksi papiston rangaistusten suhteen, mutta nyt toimituskiellot on upotettu jonnekin piispan ja piispainkokouksen tulkinnallisen päätöksenteon hetteikköön ilman valitusoikeutta. Kirkollisten oikeusasteiden romuttamista monet ovat pitäneet suurena virheenä.

Vanhan asetuksen (179/1970) mukaan papinvaalin ehdokasasettelun suoritti ”hiippakunnan piispa yhdessä kirkollishallituksen kanssa”. Se turvasi kenties hiukan laajapohjaisemman harkinnan verrattuna nykyiseen käytäntöön, jossa jo pelkillä mielipide-eroilla piispan tai kirkkoherran kanssa saattaa tulla leimatuksi tehtävään sopimattomaksi.

Nykyinen kirkkolaki ja -järjestys kaipaavat monelta osin uudistamista. Vaalikäytäntöjen ja oikaisumenettelyjen lisäksi esimerkiksi seurakunnanneuvoston ja -valtuuston keskinäisiä toimivaltasuhteita olisi selkiytettävä. Kirkolliskokouksen maallikkoedustajien vaali on kuin suoraan hämärältä keskiajalta. Piilotettuja valtarakenteita on tuotava päivänvaloon, jos seurakuntalaisten luottamuksella hallintoa kohtaan on mitään merkitystä.

Suomen ortodoksisen kirkon hallinnollinen dilemma on: kanonisuus vai kansanvaltaisuus? Kanonisen lain painoarvo on punnittu papiston osalta korkeimmissa oikeusasteissa ja havaittu vahvaksi. Mutta kuinka pitkälle sen uskottavuus riittää nyky-yhteiskunnassa ja kirkon valistuneen jäsenkunnan keskuudessa, on jo toinen kysymys.

”Vältä veroa, kirkosta eroa!”

Otsikko on lainattu vapaa-ajattelijoiden vanhasta sloganista, mutta sanottakoon selvyyden vuoksi, että en missään nimessä kehota ketään eroamaan kirkosta. Verovelvollisuus määräytyy vuoden viimeisen päivän tilanteen mukaan, joten eiköhän asia nouse taas lehtien palstoille. Otsikon tavoitteeseen pääsee myös hankkimalla palkkatulon sijaan pääomatuloa, josta ei makseta lainkaan kirkollisveroa. Senhän ”fiksummat” ovat jo hoksanneet aikoja sitten kuten verouutisista on voinut havaita.

Keskimääräinen kirkollisveroprosentti vuonna 2013 oli ev.lut. seurakunnilla 1,41 prosenttia ja ortodokseilla 1,90 prosenttia. Luterilaiset selviävät menoistaan pienemmällä prosentilla, koska maksajia heillä on karkeasti 60–70 kertaa enemmän.

Kirkollisverossa ei kuitenkaan kannata tuijottaa pelkästään seurakunnan veroprosenttia. Vero on käytännössä progressiivinen eli sen suuruus riippuu verovähennyksistä. Esimerkiksi suuri asuntolaina tai korkeat työmatkakustannukset vähentävät kirkollisveron määrää. Alle kymppitonnin vuotuisista eläketuloista ja jonkin verran alemmista palkkatuloista ei mene kirkollisveroa lainkaan.

Ortodoksisten seurakuntien maksuunpantu kirkollisvero oli viime vuonna yhteensä 15,3 miljoonaa euroa. Huomattava osa siitä maksetaan keskusrahastomaksuna kirkon yhteisiin menoihin. Veropotista kolmanneksen (5,3 Me) kerää Helsingin seurakunta. Joensuun seurakunnan osuus on 1,5 Me, Kuopion 1,2 Me ja Tampereen 860 tuhatta euroa. Muiden seurakuntien kirkollisveron määrä vaihtelee Turun 600 tuhannen ja Kiuruveden 105 tuhannen euron välillä.

Seurakuntien verotulot kuluvat suurimmaksi osaksi palkkoihin ja kiinteistökuluihin. Muuhun kuin jumalanpalvelustoimintaan jää ainakin pienemmillä seurakunnilla lopulta melko vähän rahaa.

Valtiovarainministeriön selvityksen 1) mukaan Suomen ortodoksisella kirkolla ja seurakunnilla oli vuonna 2011 yhteensä 200 päätoimista työntekijää ja lisäksi osa-aikaisia ja sijaisia. Seurakuntien henkilöstökulut olivat 8,3 miljoonaa euroa ja kirkon keskushallinnon 2,4 miljoonaa euroa. Keskushallinto saa lähes vastaavan summan valtionavustusta.

Ortodoksisilla seurakunnilla on selvityksen mukaan noin 130 kirkkoa ja rukoushuonetta. Kirkon kiinteistökartoituksen mukaan kirkolliseen toimintaan tarkoitettuja rakennuksia olisi peräti 188 kappaletta. Sata vuotta tai vanhempia rakennuksista on 23. Kirkkorakennusten ylläpitokustannukset vuonna 2011 olivat yhteensä 2,8 miljoonaa euroa.

Kirkon ja seurakuntien nuorisotoimintaan käytettiin viisi vuotta sitten VM:n selvityksen mukaan yhteensä vajaa miljoona euroa vuodessa. Diakoniatyöhön kului puolisen miljoonaa, mikä kuulostaa todella vähäiseltä ottaen huomioon, kuinka paljon asiasta kuitenkin puhutaan.

Hidas talouskasvu, kasvava työttömyys ja ansiotulojen korvautuminen pääomatuloilla nakertavat kirkollisveron tuottoa. Kirkosta eroajien tilalle on sentään siunaantunut uusia jäseniä ja veronmaksajia. Mutta mistä ryhdytään säästämään, kun kustannukset kuitenkin nousevat, ja yksinomaan 30 merkittävimmän kirkollisen kiinteistön korjausvelaksi on arvioitu noin 30 miljoonaa euroa?

Pappien ja kanttoreiden palkkakustannuksista on nykynormeilla ja sopimuksilla vaikea säästää, eikä heitä muutenkaan ole aina riittävästi. Myös käytössä olevista kiinteistöistä on viisasta pitää hyvää huolta ja tehdä peruskorjaukset ja huoltotoimet ajallaan. Entä hallinto, onko kirkolla sellaisia tehtäviä tai rakenteita, joista voisi luopua?

Väestökirjanpidon kustannukset kirkolle ovat VM:n selvityksen mukaan noin 200 tuhatta euroa vuodessa, joten yksin siitä luopumalla ei kovin pitkälle pötkitä. Hiippakuntahallintoon menee kohtuullisen iso siivu rahaa, koska piispojen korkeahko palkkataso periytyy ajalta ennen vuotta 2007, jolloin valtio maksoi suoraan piispojen palkat. Kirkkomuseon säätiöiminenkään ei paljoa auttanut, koska museo vaatii kuitenkin tukea.

Kirkon kauhuskenaario liittyy verotusoikeudesta luopumiseen pakon edessä. Sellaista ei onneksi ole näköpiirissä. Tapahtuessaan se merkitsisi nykyisten rakenteiden romahtamista. Suomalainen maksaa mieluummin veroja kuin lahjoittaa ainakaan samanaikaisesti suuria summia hyväntekeväisyyteen. Katolisella kirkolla Suomessa ei ole verotusoikeutta vaan ainoastaan vapaaehtoinen jäsenmaksu (1,5 % tuloista). Sen tuotto on vain muutamia euroja jäsentä kohti vuodessa. Pienituloiset maksavat, rikkaat eivät. Papit saavat asunnon lisäksi 350 euron kulukorvauksen kuukaudessa. Kuulostaako houkuttelevalta?

1) Valtiovarainministeriö: Evankelis-luterilaisten ja ortodoksisten seurakuntien sekä muiden uskonnollisten yhteisöjen yhteiskunnallisista tehtävistä aiheutuvien kustannusten korvaaminen (2013).

Uutispommi

Menossa olevan kirkolliskokouksen suurin uutinen taisi tulla eilen, kun metropoliitta Ambrosius ilmoitti jäävänsä eläkkeelle vuoden 2017 loppuun mennessä. Metropoliitalla on dramatiikan tajua kuten viime vuosina on nähty; hän ilmoitti asiasta sille joukolle, jonka tulee valita hänelle seuraaja vuoden kuluttua. Spekulaatiot käynnistyivät saman tien, ja asiasta tuli taatusti kokouksen epävirallinen ykkösaihe. Saattaapa arkkipiispan istuimen siirto Helsinkiin saada uutta tuulta purjeisiin sekin.

Ei liene salaisuus, että tietoa Ambrosiuksen eläkkeelle jäämisestä on viime vuodet odotettu kuin kuuta nousevaa. On hän siitä kuulemma jotain suljettujen ovien takana vihjaissutkin, mutta ei koskaan mitään selvää ja sitovaa. Sellainen on tietysti vallankäytölle yleensäkin ominaista; epätietoisuudessa alaiset pysyvät sopivasti varpaillaan.

Yllätyksellisyys kuuluu Ambrosiuksen luonteenlaatuun. Koskaan ei ole voinut olla varma, ovatko asiat seuraavalla kerralla niin kuin ne on kulloinkin sovittu. Mieli muuttuu tai sitten hän on todella taitava taktikko ja ”hämäyksen” mestari. Itse olen joutunut useammin kuin kerran ihmettelemään, että mistäs nyt tuulee. Se on ollut turhauttavaa, eivätkä isotkaan asiat ole tämän vuoksi edistyneet.

Kaksi vuotta sitten, kun aloitin tämän blogin, sain piispalta heti ensi postauksestani epäsuorat moitteet. Ne tulivat niin sanotusti keittiön kautta, koska olin tuohon aikaan seurakunnan luottamustoimessa. Olihan kirjoitukseni loppuosa tietysti räväkkää ja suorasukaista tekstiä, mutta siinä tilanteessahan nyt sitten ollaan. Tosin seuraajansa valinnan suhteen Ambrosius tuskin jää toimettomaksi.

Ei ole salaisuus sekään, että henkilösuhteet kirkon johdossa ovat tulehtuneet. Se on näkynyt paitsi tietynlaisena stagnaationa piispainkokouksen toiminnassa, myös siinä, ettei kriisien jälkihoitoa ole kyetty tekemään. Arkkipiispa Leon ja metropoliitta Ambrosiuksen näkemykset tradition merkityksestä ja ekumeenisista suhteista poikkeavat siinä määrin toisistaan, että kirkko on jo pitkään ollut tältä osin kaksiääninen ellei peräti hajaannuksen tilassa.

Ambrosiuksen lähtö merkitsee ennen pitkää ison ruletin pyörähtämistä kirkon johdossa. Arkkipiispa Leo voi nyt ryhtyä suunnittelemaan eläkepäiville vetäytymistä hänkin. Siihen tuskin vierähtää monia vuosia, koska Leolla on uskoakseni vielä paljon annettavaa rakkaan harrastuksensa karjalan kielen parissa. Moniko edes tietää, että karjalan kielen virallinen asema Suomen vähemmistökielenä vuodesta 2009 on pitkälti hänen ansiotaan.

Kulttuuriharrastuksissa tuskin tulee aika pitkäksi Ambrosiuksellakaan. Hyvät ekumeeniset suhteet luterilaiseen kirkkoon takaavat kelvollista pöytäseuraa pitkiksi ajoiksi eteenpäin.

Arkkipiispa Johannekselle löytyi eläkepäivillä luonteva rooli äitikirkon piiristä, joten hänellä ei ollut tarvetta pysytellä kotimaan parrasvaloissa. Toivoa sopii, että molemmat eläkkeelle vetäytyvät esipaimenet malttavat pitäytyä uudessa roolissaan, kun sen aika tulee.

Amatöörit asialla

Otsikko on hiukan provo, mutta aihe on tärkeä: asiantuntemus tai sen puute seurakuntien hallinnossa. Kirkkolaki tai -järjestys eivät sano sanaakaan siitä, millaista asiantuntemusta esimerkiksi seurakunnanneuvostoon valittavilta jäseniltä tulisi edellyttää. Jälki on sitten sen mukaista kuten viime vuosina on muutamissa seurakunnissa nähty.

Puolisentoista vuotta sitten kirjoitin: ”Ehkä meillä luotetaan liikaa siihen, että pienen kirkon tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät kiinnosta ulkopuolisia. Siihen ei nykyisessä informaatioyhteiskunnassa kannattaisi luottaa. Ei riitä, että asiat tehdään oikein vaan niiden täytyy myös näyttää sellaisilta.”

Seurakunnanvaltuustot valitaan vaaleilla, mutta neuvostoon, jolla sentään on melko laajat toimivaltuudet, voi päästä kuka hyvänsä seurakuntalainen, jonka valtuusto (käytännössä usein kirkkoherra) katsoo sopivaksi. Totta kai asiantuntemustakin arvostetaan, mutta kun sitä ei etenkään pienissä seurakunnissa välttämättä ole tarjolla.

Seurakunnanneuvoston yhtenä tehtävänä on valvoa valtuuston päätösten laillisuutta. Mutta kuka valvoisi, että seurakunnanneuvoston tekemät päätökset ovat lainmukaisia, siitä ei kirkkolaissa tai -järjestyksessä mainita halaistua sanaa. Ongelmia syntyy, kun juridiikan tuntemus seurakunnissa on usein kovin ohkoisella pohjalla.

Tiedän, että kirkollishallituksen mapeissa on läjäpäin oikaisuvaatimuskirjelmiä seurakuntien päätöksistä vuosien varrelta, mutta eihän sen näin pitäisi olla. Kyllä päätösten tulisi kestää päivänvaloa ilman, että joudutaan jatkuvaan valituskierteeseen tai peräti käräjille. Käräjille neuvoston maallikkojäseniä ei tosin helposti saa kuten Lahden tapauksessa nähtiin.

Jos on heppoisella pohjalla asiantuntemus, yhtä heppoiselta vaikuttaa myös neuvoston jäsenten vastuu tehdyistä päätöksistä. Ja jos oikein tiukka paikka tulee, voi esittää sopivasti ”tyhmää” ja piiloutua kirkkoherran, piispan tai jonkun muun teoreettista virkavastuuta kantavan selän taakse. Tällaistakin tapahtuu.

Jokin aika sitten kirjoitin myös: ”Kirkko on kuitenkin julkisyhteisö, jonka päätöksentekoa koskevat samat avoimuuden ja läpinäkyvyyden vaatimukset kuin muutakin hallintoa. Parilta viime vuodelta voisi luetella useampiakin kiistanalaisia ratkaisuja, joita olisi syytä tutkia.”

Vai mitä sanotte siitä, että seurakunnanneuvosto tekee seurakunnan tiedotusta koskevan, taloudellisesti varsin merkittävän päätöksen merkinnällä ”Luottamuksellinen” ja pyrkii pitämään pimennossa paitsi seurakuntalaiset, myöskin seurakunnan talousarviosta päättävän valtuuston. Sellaistakin sattuu, mutta ketä kiinnostaa?

Perussyy seurakuntahallinnon hapenpuutteeseen on kuitenkin siinä, että vähillä resursseilla ja heikohkolla osaamisella yritetään ylläpitää kelvollista julkishallintoa, jota luterilaisella puolella – kunnista nyt puhumattakaan – hoitavat virkavastuulla toimivat asiantuntijat, oman alansa koulutetut osaajat. Kuopion pappisseminaarissa, Joensuussa tai ulkomailla hankittu kirkollinen pätevyys ei siihen tasoon oikein riitä.

Ratkaisuksi ei kuitenkaan käy, että hallinto kaapataan hiippakuntiin, piispan peukalon alle, mitä pari vuotta sitten yritettiin. Se johtaa ojasta allikkoon ja päätösten etääntymiseen vielä kauemmas riviseurakuntalaisista.

Jollei ole varaa ylläpitää kunnollista kirkollista julkishallintoa, siitä on syytä luopua kokonaan. Ortodoksikirkon jäsenmäärä Suomessa yltää hädin tuskin tunnetuimpien avustusjärjestöjen tasolle, joten jonkinlainen yhdistysmuoto riittäisi oikein hyvin seurakuntien tarpeisiin. Kirkon tosi olemus ei edellytä nykyisenkaltaista pönötystä ja pöhötystä.