"Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän..”

Noilla Luukkaan evankeliumin sanoilla toivotin monia armorikkaita vuosia vastavihitylle Helsingin seurakunnan va. nuorisopapille, isä Sergei Petsalolle kirkon fb-sivulla. On hienoa, että nuoret teologian maisterit saavat koulutustaan vastaavaa työtä kirkon palveluksessa, vaikka toimen väliaikainen täyttö ei mennytkään aivan taiteen sääntöjen mukaan. – Helsingin papistossa näyttää olevan sen verran turbulenssia, että eiköhän töitä löydy kohta muillekin halukkaille.

Pappeja ei totta tosiaan ole kirkossamme liikaa. Kirkon jäsenmäärään suhteutettuna heitä ei ehkä ole kovin paljoa vähemmän kuin luterilaisella puolella, mutta seurakuntien laajuus ja jäsenistön hajanaisuus sekä heikko osallistuvuus huomioon ottaen pappeja on kyllä liian vähän. Riippuu tietysti siitä, millaista ja miten aktiivista toimintaa papeilta ylipäätään odotetaan.

Helsingin toimikautensa alkuvuosina metropoliitta Ambrosius vihki huomattavan paljon niin sanottuja oto-pappeja eli oman toimensa ohella pappina palvelemaan tarkoitettuja. Liekö kyse ollut jonkinlaisesta patoutuneen kysynnän purkamisesta puolin ja toisin, mutta aivan viime vuosina nuo oto-vihkimykset ovat kuitenkin lähes tyrehtyneet.

Jossain jo väitettiin piispainkokouksen päättäneen, että papiksi vihitään ainoastaan teologisen tutkinnon suorittaneita. Enpä ole tällaista päätöstä nähnyt, joten epäilen vahvasti väitteen todenperäisyyttä. Toisaalta eipä piispainkokousten pöytäkirjoja ole kohta puoleentoista vuoteen päivitetty kirkon sivuille!

Kirkossamme on vihitty ja vihitään varmaan jatkossakin diakoneja, jotka oma-aloitteisesti hankkivat tietoa ja käytännön koulutusta tehtävään esimerkiksi Valamon opiston järjestämillä kursseilla. Piispat sitten oman harkintansa mukaan vihkivät joitakin heistä papeiksi. Täytyy muistaa, että kirkkojärjestyksessä koulutusvaatimuksia on ainoastaan kirkon toimiin valittaville.

Juuri nyt, kun elokorjuu on jatkuvien sateiden vuoksi pysähdyksissä ja vilja paikoin pahasti lakoontunut, tulee mieleen, kuvaako se jollain tavoin myös kirkkomme tilannetta tässä ajassa? Missä viipyivät elonkorjaajat; eihän satoa voi saada korjaamatta talteen! Ja jos jotain on kokoon saatukin, ei se ole ollut pysyvää kuten jäsen- ja toimintatilastot osoittavat.

Sopii kysyä, miksi meillä ei vihitä riittävästi hengellisen työn tekijöitä, myös sellaisia, joille ei ole tarjota kirkon tointa? Entä miksi seurakunnilla ei ole riittävän konkreettista hengellisen työn suunnitelmaa ehkä jumalanpalveluksia lukuun ottamatta? Hyviä aikomuksia ovat strategiat pullollaan, mutta papiston ”kenttätyölle” ei ole selkeitä askelmerkkejä.

Kaukana ovat ne ajat, jolloin ortodoksipappi pyöräili syrjäkylille ehtoolliskalusto ja papinpuku tarakalle köytettynä. Silloin voitiin todellakin puhua ”etsivästä kirkosta”. En siis usko, että tässä nykyisessä matalan profiilin (olo)tilassa tai toisarvoisen hyörinän touhussa olisi mitään niin syvällisesti ortodoksista, että sitä tulisi tällaisella pieteetillä vaalia.

Piirros: ortoboxi.fi

”Tämä on sinun kirkkosi, Jumala!”

Sain ystävältäni hauskan viestin koskien Lutheria, joka tarinan mukaan oli taas kerran vetäytynyt yöpuulle suuret ajatukset mielessään. Kun uni ei ottanut tullakseen, hän totesi ykskantaan: ”Tämä on sinun kirkkosi, Jumala. Minä panen nyt nukkumaan.” Tarua vai totta ja kuinka tarkka lainaus lieneekään, onpahan kuitenkin nasevasti sanottu!

Tuossa Lutherin sitaatissa on paljon viisautta myös meille, jotka niin herkästi reagoimme kirkkomme puolesta. Ei tarvitse kuin vilkaista niin sanottua sosiaalista mediaa, kyllä siellä kiivaus helposti valtaa oppineenkin kansan. Tai sitten murehdimme Lutherin tavoin omien yöunien kustannuksella asioita, joille ei mitään mahda.

Luther kapinoi tuon ajan katolisen kirkon väärinkäytöksiä vastaan ja tulee mieleen, että jos kapinoinnin kohteena olisi jostain historian oikusta ollut ortodoksinen kirkko, kapina olisi todennäköisesti kuivunut kasaan omia aikojaan. Miksikö niin? No siksi, että hän tuskin olisi saanut kovin suurta vastakaikua ja huomiota osakseen.

Katolisen kirkon olemus ja eetos on toista maata, ja se näkyy tänä päivänäkin esimerkiksi niissä säännöissä, jotka velvoittavat aivan tavallisia riviseurakuntalaisia. Eri asia sitten, missä määrin näitä kirkon käskyjä saati muita opilliselta pohjalta nousevia elämänohjeita käytännössä noudatetaan, mutta ainakin jumalanpalveluksissa kuuluu käyvän enemmän kaikenikäistä väkeä kuin ortodokseilla.

Kymmenen käskyn lisäksi katolilaisia siis velvoittavat kirkon käskyt, joista moni ortodoksi tai luterilainen tuskin on kuullutkaan. Nämä määräykset koskevat messuun osallistumista, ripittäytymistä, ehtoollisella käyntiä, paastoa ja kirkon taloudellista tukemista.

Ensimmäisen kirkon käskyn mukaan ”Sinun tulee osallistua eukaristian viettoon sunnuntai- ja juhlapäivinä.” Tämä on lähtökohta, mutta lisäksi on määritelty tietyt velvoittavat juhlapyhät, jolloin ei voi jäädä pois messusta ilman pätevää syytä. Suomessa velvoittavien juhlien määrää vähennettiin hiljattain, mutta jäljelle jäivät sunnuntaipäivien lisäksi pääsiäinen, joulu, loppiainen ja helatorstai sekä kaksi muuta katolilaisille tärkeätä juhlaa.

Katolilaisen on käytävä synnintunnustuksella ainakin kerran vuodessa ja ehtoollisella erityisesti paasto- ja pääsiäisaikana. Paastottava on jossain määrin myös perjantaisin. Sääntöjen perusteita tuskin tarvitsee tässä selvittää, koska oman kirkkomme opetus ei näiltä osin poikkea sanottavasti katolisesta. Kirkkomme ei vain indikoi ortodoksina elämistä koskevaa opetustaan yhtä selkeästi ja näkyvästi.

Katolisella kirkolla Suomessa ei (vielä) ole verotusoikeutta, joten kirkko kerää vapaaehtoista jäsenmaksua. Sen maksamiseen on tietynlainen velvollisuus, joka pohjautuu kirkon käskyihin. Jäsenmaksu koskee 18-vuotta täyttäneitä katolilaisia ja sen suuruus on 1,5 prosenttia verotettavasta tulosta.

Katolilaisten määrä Suomessa kasvaa tasaisesti maahanmuuton ja hyvän syntyvyyden ansiosta. Viime vuoden lopulla seurakuntiin rekisteröityneitä katolilaisia oli noin 14 000 ja lisäksi vielä useampi tuhat rekisteröitymätöntä. Uusia katolisen uskonnon opetusryhmiä on muodostettu kouluihin eri puolille eteläistä Suomea.

”Onnea ripillepääsyn johdosta!”

Tällaisia toivotuksia myös ortodoksinuoret saavat osakseen päättäessään kristinoppileirinsä. Kyse on yleensä tietämättömyydestä tai erehdyksestä. Ei tiedetä, mikä ero on kristinoppi- ja rippikoululla. Nuoret itse sen kyllä tietävät, koska asia on opittu jo koulun oman uskonnon tunneilla, mutta etäisemmille luterilaisille sukulaisille tai tuttaville se voi olla vieras.

Otsikon toivotus ei sikäli ole väärin, että ripillä tarkoitetaan ortodoksisessa puheenparressa myös katumuksen sakramenttia. Suurin osa ortodoksinuorista käy ensimmäistä kertaa ripillä eli synnintunnustuksella juuri kristinoppileirin aikana. Kyllähän siitäkin sopii onnitella, vaikka katumuksella käyntiin ei varsinaista ikärajaa olekaan.

Kristinoppileireillä on tärkeä yhteenkuuluvaisuutta lisäävä ja ortodoksista identiteettiä vahvistava merkitys vähemmistöuskontoon kuuluville. Leireillä mm. kerrataan kristinuskon perusasioita ja perehdytään eettisiin kysymyksiin sekä kirkon pyhiin perinteisiin. Kasteita, häitä ja hautajaisia demotaan eli havainnollistetaan usein mieliinpainuvalla tavalla. Sen lisäksi on tietysti paljon leirielämään kuuluvaa hauskaa yhdessäoloa.

Kasteesta tulikin mieleeni aivan hiljattain kristinoppileirin päätösjuhlassa kuulemani leiripapin vetoomus, jonka hän pohjusti hyvin ottamalla huomioon nuorten iän ja että asia tulee ajankohtaiseksi vasta myöhemmin: ”Kastakaa lapsenne ortodoksiseen kirkkoon!”. Kukaan muu ei huolehdi kirkkomme tulevaisuudesta, ellemme tee sitä itse.

Se oli tavattoman aiheellinen vetoomus ja tarkoitettu varmaan yhtä lailla myös muulle juhlaväelle, jotta viesti kulkisi eteenpäin. Aiheellinen se oli siksi, että viime vuosien tilastojen valossa ortodoksisten kasteiden määrä on vähentynyt. On esitetty arveluja, että lapsia joko kastetaan aiempaa useammin luterilaisiksi tai jätetään kokonaan kastamatta. Näin erityisesti seka-avioliitoissa, joissa toinen puoliso on joko luterilainen tai kirkkoon kuulumaton.

Kristinoppileiri jää valitettavan usein viimeiseksi kontaktiksi kirkkoon ennen mahdollista perheen perustamista. Tuoreehkon tutkimuksen mukaan nuorilla on kuitenkin kiinnostusta kirkon elämään myös leirien jälkeen. Monet haluavat toimia esimerkiksi leirinohjaajina ja välittää hyviä kokemuksia nuoremmilleen. Mutta nuoriin aikuisiin kirkolla ei oikein ole kunnollista kontaktia.

Tässä onkin ehkä suurin haasteemme. Erityisesti opiskelemaan lähtö ja paikkakunnan vaihto ovat nuoren elämässä niin suuri muutos, että muutoinkin ehkä heiveröinen kontakti omaan kirkkoon saattaa katketa kokonaan. Mitähän tälle asialle voitaisiin tehdä?

Kirkossa liian usein ajatellaan vanhan sananparren mukaisesti, että ”aika tavaran kaupitsee”. Ja kyllähän se kaupitsee, jos katsotaan kirkkoon liittyjien suurta määrää, lähes tuhatta ihmistä vuosittain. Mutta samaan aikaan perälauta vuotaa pahasti. Vapaata tahtoa tulee kunnioittaa, mutta sillä ei saisi perustella aktiivisen jäsentyön laiminlyömistä.

Tunnetta vai teologiaa?

© Herättäjäjuhlat 2016

Heinäkuun ensimmäinen viikonvaihde on Suomessa hengellisten kesäjuhlien sesonkiaikaa. Koolla ovat niin vanhoillislestadiolaiset Torniossa, evankeliset Virroilla kuin ev.lut. kansanlähetysväki Ryttylässä. Ensi viikonloppuna kokoontuvat körttiläiset herättäjäjuhlille Vantaalle. Kesäjuhlien ohjelmaa voi seurata myös netin välityksellä.

Luterilaisten hengelliset kesäjuhlat kokoavat valtavia ihmismääriä, suviseurat tietysti suurimpana noin 70 000 ja herättäjäjuhlillekin odotetaan 30 000 henkeä. Tornioon on parin sadan hehtaarin peltoaukealle kokoontunut enemmän väkeä kuin omassa kirkossamme on jäseniä. Mistä tämä kaikki kertoo?

Hengellisillä kesäjuhlilla on pitkät perinteet, eikä niiden ohjelma ole suuren suuresti muuttunut. Lapsille ja nuorille on tarjolla jonkin verran erillistä ohjelmaa muualla paitsi suviseuroissa, jossa kuitenkin noin 70 prosenttia seuravieraista on lapsia ja nuoria. Nykyinen elintaso mahdollistaa myös suurperheiden osallistumisen toisin kuin entisaikaan.

Vanhat herätysliikkeet eivät edusta luterilaisen kirkon jäsenistön valtavirtaa, vaikka monen kirkon työntekijän hengelliset juuret ovat näissä liikkeissä. Tässä lieneekin yksi syy kesäjuhlien suosioon; omassa kirkossaan ja yhteiskunnassa vähemmistönä olevat tuntevat tarvetta kokoontua suurin joukoin yhteen myöskin osoittamaan ja kokemaan yhteenkuuluvuutta.

Hengellisten kesäjuhlien ytimenä ovat kuitenkin sananjulistus ja virrenveisuu, puhujina niin maallikoita kuin pappiskoulutuksen saaneita. Suviseurojenkin saarnamiehistä peräti kolmannes on teologitutkinnon suorittaneita, liikkeeseen kuuluvia ev.lut. kirkon pappeja. Koulutus kuuluu seurapuheissa, mutta ei niin suoraviivaisesti kuin voisi olettaa.

Nuoremman papiston seurapuhe on merkillepantavan Kristus-keskeistä, kun sitä vastoin vanhempi rovastipolvi tuntuu usein nojautuvan maallikkosaarnaajien tavoin tunnepohjaisesti vl-liikkeen vanhaan tukijalkaan, eksklusiiviseen (poissulkevaan) seurakuntaoppiin. Tunnetta, teologiaa vai molempia, kysyy satunnainen kuulija puheen äärellä.

Olen joskus aiemmin todennut oman kirkkomme opetuspuheista, etteivät ne useinkaan kosketa kuulijaa tunnetasolla. Niistä kyllä oppii yhtä sun toista, mutta jollei puhe liikuta kuulijan sisintä, sillä ei ole myöskään suurta vaikutusta. Vaikuttava puhe edellyttää suostumusta vuorovaikutukseen, ja tämän moni maallikko näyttää hallitsevan paremmin.

Puheella ei tietenkään ole suurta arvoa, jos sen teologinen pohja on höttöinen. Itse näkisin niin, että vaikuttava hengellinen puhe kasvaa lujasta teologisesta perustasta yhdistettynä avoimeen, samalta katsekorkeudelta lähtevään vuorovaikutukseen. Tässä suhteessa meillä olisi varmaan jotain opittavaa hengellisten kesäjuhlien puhujilta.

Ortodoksipapisto piispojen armoilla

Tuoreessa Ortodoksiviestissä (4/2016) on mielenkiintoinen haastattelu koskien pappeuden takaisin saamista 25 vuoden jälkeen. Siinä isä Pekka Helakallio tilittää tuntojaan tavalla, joka on varmasti piispojen mieleen. Hän ottaa pappeuden menettämisen täysin omalle kontolleen. Syykin on klassinen: uusi avioliitto.

Jutusta nousee kuin itsestään esille kaksi seikkaa, joihin kiinnitetään kovin vähän huomiota näissä tapauksissa: rippilasten kohtalo ja pappeuden palautuksen sattumanvaraisuus.

Helakallio mainitsee ensimmäisen pappisuransa aikana hänelle kertyneen pitkälti toista tuhatta rippilasta, mutta ei pohdiskele sen enempää heidän myöhempiä kohtaloitaan. Tähän asiaan ei ole yleensäkään kiinnitetty mitään huomiota, kun toimituskieltoja tai pappeuden menetyksiä määrätään. Rippilapset jäävät kuin nalli kalliolle ihmettelemään, miten tilanteeseen tulisi suhtautua ja miten toimia.

Pappeuden palautus käynnistyi Helakallion kertoman mukaan täysin sattumalta, kun hän oli taksisuharina kyyditsemässä Helsingin piispaa, metropoliitta Ambrosiusta. Ambrosiuksen kunniaksi on sanottava, ettei hän aikaillut asian kanssa. Ihmetystä herättää vain se, etteikö näihin toimituskiellossa oleviin tai pappeuden menettäneisiin pidetä mitään yhteyttä?

Haastattelun kainalojutussa mainitaan, etteivät toimituskiellot ole mitenkään harvinaisia kuten ei niiden purkaminenkaan. Sen sijaan kuulostaa oudolta, etteikö kielto olisi papille aina jonkinlainen rangaistus myös muissa kuin avioliitto- ja alkoholiongelmatapauksissa, jotka lienevät niitä yleisimpiä syitä.

Vuoden 2011 tammikuusta vuoden 2015 huhtikuun loppuun piispainkokous on määrännyt neljä pappeuden menetystä ja asettanut toimituskiellon tai jatkanut sitä seitsemälle papistoon kuuluvalle. Samana ajanjaksona pappeus on palautettu kahdelle ja toimituskielto kumottu neljän osalta. Viimeksi kuluneen vuoden ajalta tiedot puuttuvat, koska piispainkokouksen päätöksiä ei ole julkistettu kirkon sivuilla.

Yksitoista tapausta runsaan neljän vuoden aikana edustaa noin kuutta prosenttia papistomme kokonaismäärästä. Jos luvut suhteutetaan naapurikirkon (ev.lut.) papistoon, se merkitsisi arviolta 150–200 tapausta samassa ajassa. Sellaista määrää toimintakieltoja tuskin olisi määrätty ilman suurta julkista kohua. Tosin pappeuden kriteeritkin ovat siellä toisenlaiset.

Toimituskielto ei aina merkitse urakehityksen hyytymistä. Ainakin yhdessä tapauksessa diakoni on saanut pappisvihkimyksen vain parisen kuukautta toimituskiellon päättymisen jälkeen ja tullut valituksi vieläpä samana vuonna kirkkoherraksi! Mutta ylenmääräistä nöyryyttä sellainen luultavasti edellyttää.

Sitä vastoin pappeuden menettäneelle aika käy todella pitkäksi. Helakallion tapauksessa sen takaisin saamiseen kului neljännesvuosisata, eikä se ole edes mitenkään tavatonta. Tapaukset ovat tietysti täysin yksilöllisiä, mutta sellaisia ovat myös ratkaisutkin. Papisto on sanalla sanoen näissä asioissa piispojen armoilla. Ja auta armias sitä, joka piispansa suututtaa!

Ortodoksipapiston oikeusturva on lähes vitsi, sillä piispojen ja piispainkokouksen päätöksiin ei ole käytännössä mahdollista saada oikaisua. Tämä ei johdu pelkästään kanonisesta laista, sillä päätökset perustellaan yleensä kirkkolailla ja laki on tässä kohtaa puutteellinen. Myös tapauksista tiedottaminen on kirkon piirissä lapsenkengissään, saati että isättömiksi jääviä rippilapsia jotenkin hoidettaisiin ja ohjeistettaisiin.

PS. Tekstin näkökulma on tietoisen valinnan tulosta. Vierastan jotenkin sitä, että kirkossa ilmenevät puutteet ja epäkohdat usein hengellistetään. Näen sellaisen lähinnä vastuun pakoiluna.

Kirkko, kirkko ja kirkko

Suomen kielen sanoilla on usein monia eri merkityksiä. Kun puhutaan esimerkiksi kirkosta, ei aina ole selvää, mitä sillä tarkoitetaan. Toki asiayhteydestä on yleensä apua, mutta ei läheskään aina. Ensinnäkin kirkko tarkoittaa rakennusta tai tilaa, jossa jumalanpalvelukset toimitetaan. Toiseksi se merkitsee organisaatiota, jollainen esimerkiksi Suomen ortodoksinen kirkko on. Kolmas ja tärkein kirkko-sanan merkitys on lyhykäisesti ilmaistuna eukaristiaan kokoontunut Jumalan kansa, uskovien yhteisö.

Jotkut kirjoittavat viimeksi mainitussa tapauksessa sanan isolla alkukirjaimella myös keskellä lausetta, siis Kirkko. Se saa tekstin vaikuttamaan hiukan vanhahtavalta ja jossain määrin jopa osoittelevalta. Toisinaan sanaan lisätään epiteetti Kristuksen kirkko. Se taas kuulostaa paitsi juhlavalta myös teologisesti "oikeaoppiselta" ja vetoaa vahvasti kuulijan tunteisiin.

Kirjoitin itse taannoin jo lakkautettuun Analogi-lehteen retoriseksi tarkoitetun kysymyksen, kuinka kukaan voi erota Kristuksen kirkosta? Yhdenlainen vastaus tuli seuraavan vuoden jäsentilastoissa, kun Suomen ortodoksisen kirkon eroluvut kipusivat aivan uudelle tasolle. Eroajat itse tuskin täysin ymmärsivät, mistä olivat eroamassa ja mistä eivät. Laki kyllä tuntee kirkosta eroamisen, mutta kanonit ainoastaan kirkosta erottamisen tietyin ehdoin.

Kun keskustellaan kirkosta, ei aina ole täysin selvää, mistä kirkosta puhutaan. Medialle kirkko tarkoittaa Suomessa lähinnä vain sitä yhtä eli luterilaista. Ortodoksien olemassaolo muistetaan kyllä pääsiäisenä tai jos on jotain isompaa hässäkkää päällä. Ortodoksien omassa piirissä on viime vuosina taitettu peistä siitä, pidetäänkö kotimaan ekumeenisia yhteyksiä tärkeämpänä kuin suhteita muuhun ortodoksiseen maailmaan. Tämä seikka jakaa kirkkomme johtoa ja aktiiveja kenties eniten tällä hetkellä, vaikkei sitä hevillä myönnetäkään.

Entäpä sitten tuo alussa mainittu organisaation ja yhteisön ero, onko sitä? Itselleni on täysin selvää, että kun kirjoitan kriittiseen sävyyn kirkosta, kirjoitan nimenomaan organisaatiosta, joka meidän tapauksessamme on pääosin luterilaisin voimin ja vaikuttimin pystytetty noin sata vuotta sitten. Koko rakennelma lepää kirkkolain (Laki ortodoksisesta kirkosta 10.11.2006/985) varassa. Sellaista ei muilla saman kokoluokan uskonnollisilla yhteisöillä ole.

Kirkkolakiin pohjautuu myös kanonisen lain vahva asema suhteessa esimerkiksi tasa-arvo- ja ihmisoikeussäädöksiin, jopa perustuslakiin, erityisesti papiston kohdalla. Siitä on saatu valtakunnan korkeimman oikeusviranomaisen tulkinta aivan lähimenneisyydessä. Kirkko nauttii tällä hetkellä maksimaalista uskonnonvapautta oloissa, joissa uskonto on muutoin ajautunut tai työnnetty marginaaliin.

On myös niitä, joiden mielestä organisaation ja sen vallankäyttäjien arvostelu kohdistuu aina viimekädessä yhteisöön, tässä tapauksessa kirkkoon siinä tärkeimmässä merkityksessään. Tällainen tulkinta nostaa esimerkiksi piispat henkilöinä kaiken arvostelun yläpuolelle. Muutettavat muuttaen olisin itse tässä kohtaa taipuvainen soveltamaan sitä kirkolle tärkeää periaatetta, jonka mukaan sakramenttien pyhyys ei riipu papin pyhyydestä (tai sen puutteesta).

Piirros: Ortoboxi.fi

Kirkon rekrytointipolitiikka pielessä

Sosiaalisessa mediassa on herännyt vilkasta keskustelua Helsingin ortodoksisen seurakunnan nuorisopapin toimen sijaisuuden täyttämisestä ilman julkista hakua. Metropoliitta Ambrosius on määrännyt tehtävää hoitamaan henkilön, jolla ei ole pappisvihkimystä. Tämä ei sinänsä ole tavatonta, mutta kummallista se kyllä on monestakin syystä.

Vuoden ja neljän kuukauden mittainen nuorisopapin sijaisuus alkaa kesäkuun alussa, mutta sijaiseksi määrätty vihitään diakoniksi vasta vanhana juhannuksena 24.6. Pappisvihkimyksen ajankohdasta ei ole tiedotettu. Sijaisella on toki papin toimeen vaadittava koulutus.

Toinen kummallisuus on siinä, ettei näinkin pitkää sijaisuutta ole laitettu julkiseen hakuun, vaikka tarjolla olisi ollut tehtävään halukas ja kelvollinen pappi omassakin seurakunnassa. Nuorisopapin toimi on sijaisuuden aikana tulossa avoimeksi, joten vaikuttaa siltä, että piispa on halunnut menettelyllään pohjustaa tulevaa valintaa.

Olen aiemmin (1) kritisoinut papiston rekrytointia, joka ei tunnu olevan oikein kenenkään hanskassa. Toisessa yhteydessä (2) olen korostanut, että kirkko on myös julkisyhteisö, jonka päätöksentekoa koskevat samat avoimuuden ja läpinäkyvyyden vaatimukset kuin muutakin hallintoa. Pitkän sijaisuuden täyttäminen tällä tavalla ei vastaa näitä edellytyksiä.

Pienessä kirkossamme on alituisena vaarana, että henkilösuhteet nousevat määrääväksi tekijäksi toimien ja sijaisuuksien täytöissä. Viitteitä tällaisesta on myös puheena olevassa tapauksessa. Lisäksi on kohtuutonta, jos piispa voi käytännössä yksin päättää, laitetaanko seurakuntien toimia tai tehtäviä ylipäätään hakuun. Esimerkkejä tästä löytyy muualtakin hiippakunnasta.

Jonkinlaista kirkollista sisäsiittoisuutta edustaa se, että papistoon kuuluvien jälkeläisillä näyttää edelleenkin olevan paremmat mahdollisuudet päästä papiksi ja edetä urallaan kuin säädyn ulkopuolelta tulevilla. Tämä on itse asiassa hämmästyttävää, jos ajatellaan, kuinka riippuvaisia olemme kirkkoon liittyjistä ja heidän kirkollisesta aktiivisuudestaan.

Muistutan vielä, että kritiikkini ei kohdistu missään nimessä kyseisiin tehtäviin valittuja kohtaan. Heille voi vain toivottaa menestystä tehtävissään. Sitä vastoin kirkkoa koskevissa säädöksissä ja niiden tulkinnoissa sekä toisaalta päätöksentekokulttuurissa on jotain pahasti pielessä, jos tämän kaltaista suhmurointia jatkuvasti tapahtuu.