Samassa taivaassa?

Lienettekö kuulleet tarinan hindusta, joka kuoltuaan pääsi tutustumaan kristittyjen taivaaseen? Pyhä Pietari suostui armollisesti esittelemään taivaan kartanoita vieraalle, jota odotti oman uskontonsa mukaisesti lähes loputon sielunvaellus. Hindua tietysti kiinnosti, pääsevätkö kristityt jossain suhteessa helpommalla.

Ensimmäisen oven takaa kaikui kuoripoikien korkealle viritetty veisuu ”Gloria in exelsis Deo…”

”Siellä ovat katolilaiset”, pyhä Pietari virkkoi ja viittoi oven taakse juuttunutta vierastaan jatkamaan matkaa.

”Tuolla taas majailevat luterilaiset… heitä ei kylläkään ole kovin paljoa edellisiin verrattuna, mutta hyvin tuntuu virrenveisuu sujuvan”, Pietari murahti hoosiannaa hetken kuunneltuaan. Vieras seurasi opastaan äänettömänä.

Niin vaellettiin läpi taivaan kartanoiden pysähdellen milloin helluntailaisten, baptistien, metodistien, adventistien ja muiden vapaiden suuntien ovien kohdalle. Erityisen pitkään vieras viivähti Pelastusarmeijan reipashenkistä soitantoa kuuntelemassa.

Reformaation vuosisatoja pyhä Pietari muisteli raskaasti huoahtaen. Noina aikoina taivaan portinvartijan työstä oli hohto kaukana. Käsirysyyn jouduttiin tuon tuosta ja innokkaimpia tu(nkei)lijoita oli taltutettava avainnipulla! Kukaan ei huolinut toista huonekaverikseen ja väliseiniä jouduttiin rakentamaan suurella kiireellä.

”Miten sitten nyt tilat riittävät, kun joku Kylliäinen on luvannut taivaspaikan kaikille”, Pietari heitti ilmaan retorisen kysymyksen, josta Gangesin kasvatti ei ymmärtänyt yhtikäs mitään.

Yhtäkkiä pyhä Pietari nosti etusormensa varoitukseksi huulilleen.

”Ssshhhh… mennään aivan hiljaa tuon seuraavan oven luo.”

Oven takaa kaikui taivaallisen kaunis kirkkoveisu, jota isäntä ja vieras jäivät kuin naulittuna kuuntelemaan. Siellä toimitettiin akatistosta kaikkein pyhimmälle Jumalansynnyttäjälle bysanttilaisin sävelin.

Mutta miksi tämä varovaisuus… hindun hämmästynyt ilme muotoili sanattoman kysymyksen, jonka pyhä Pietari luki vaivatta vieraan kasvoilta.

”No, he luulevat olevansa ainoita täällä”, Pietari vastasi lakonisesti ja jatkoi matkaa vieras kannoillaan.  – Ehkäpä tämä tunsi olonsa nyt huojentuneeksi pohtiessaan pyhän Pietarin vastuunalaista työtä taivaallisten salaisuuksien vartijana.

Ongelmallinen ympärileikkaus

Suomessa ei ole vieläkään lakia, joka säätelisi ei-lääketieteellisin perustein pojille tehtävää ympärileikkausta (rituaalinen ympärileikkaus). Näin siitä huolimatta, että asiaa selvitellyt sosiaali- ja terveysministeriön työryhmä laati tätä koskevan lakiluonnoksen jo 13 vuotta sitten. Lainsäädännön puuttuessa kiistoja joudutaan ratkomaan oikeudessa ennakkopäätösten varassa.

Korkein oikeus (KKO) on hyväksynyt uskonnollisista syistä pojille tehtävän ympärileikkauksen, jos se tehdään asianmukaisesti. Ympärileikkauksen tekijän ei tarvitse olla lääkäri, toisin kuin STM:n työryhmä on esittänyt. Tuoreimmassa päätöksessään KKO katsoo, että alaikäiselle tehtävään toimenpiteeseen tarvitaan kuitenkin molempien huoltajien suostumus.

Ympärileikkaus yhdistetään yleensä juutalaiseen uskontoon, mutta harva tulee ajatelleeksi, että se kuuluu myös profeetta Muhammadin ohjeistamaan islamilaiseen elämäntapaan. Näin ollen asia ei ole Suomenkaan oloissa vähäpätöinen islamilaisista maista suuntautuvan maahanmuuton vuoksi.

Uskonnollisista syistä tehtävä poikien ympärileikkaus on siis Suomessa tietyin edellytyksin sallittu, vaikkei sitä koskevaa lakia olekaan. Tyttöjen ympärileikkaus tai oikeammin sukuelinten silpominen sitä vastoin on Suomen lainsäädännössä pahoinpitelyrikoksena rangaistava teko.

Kaikki eivät hyväksy poikien ja tyttöjen erilaista kohtelua tässä asiassa, vaikka toimenpiteen luonne ja perustelut ovat erilaiset. Tyttöjen kohdallahan kyse on ennen muuta kulttuurisista syistä tapahtuvasta seksuaalisuuden kontrolloinnista. Ympärileikkaukseen kriittisesti suhtautuvien mielestä on aina tuomittavaa, jos puolustuskyvyttömän lapsen sukuelimiin kajotaan muista kuin puhtaasti lääketieteellisistä syistä.

STM:n työryhmä kuuli asiassa myös uskonnollisia yhteisöjä. Odotetusti juutalaiset ja muslimit puolustivat poikien ympärileikkausta uskontoon ja kulttuuriin kuuluvana tapana, josta ei aiota luopua. Myös luterilainen ja ortodoksinen kirkko tähdensivät uskontojen oikeuksia – lasten oikeuksien kustannuksella. Jälkimmäisistä yksinkertaisesti vaiettiin.

Lakiluonnoksen (2003) mukaan alle 18-vuotiaan pojan rituaalisen ympärileikkauksen saa tehdä vain lääkäri, ja toimenpide edellyttää molempien huoltajien kirjallista suostumusta. Poikaa on kuultava asiassa ja informoitava ympärileikkauksen vaikutuksista. Leikkausta ei saa tehdä vastoin pojan ilmaisemaa tahtoa, jos hän on sen ikäinen, että kykenee ymmärtämään ympärileikkauksen merkityksen.

Juutalaisuudessa ja islamissa poikien ympärileikkaus tehdään kahdeksan päivän ikäisenä, islamissa viimeistään ennen puberteettia. Lakiluonnos ei siis käytännössä olisi tarjonnut riittävää suojaa toimenpiteen kohteelle. Lastensuojelun säädökset ovat 13:n viime vuoden aikana tiukentuneet, joten laki ympärileikkauksista vaatisi nyt uuden valmistelun.

STM:n työryhmän muistio (2003)

Ortodoksisen perinteen siirto uhattuna?

Kirkkaan viikon koululaispalveluksissa on taas kerran laulettu äänet käheänä ”Kristus nousi kuolleista…”. Oppilaat kyselevät usein jo tammikuussa, milloin mennään kirkkoon. Kuulostaa tosi hyvältä. Valitettavasti vain kovin monille ortodoksioppilaille kyseessä on vuoden ainut kirkkoreissu.

Palveluksiin tottuu käymällä kirkossa.

Ortodoksisen perinteen siirtymisestä sukupolvelta toiselle on syytä olla huolissaan. Tähän saakka ortodoksisen uskonnon (UO) opetussuunnitelman tavoitteissa on mainittu oppilaan ortodoksisen identiteetin vahvistaminen, mutta uusista opseista (2016) se on pudotettu pois. Uskonnonopettajat tekevät työssään tietysti kaikkensa, mutta riittääkö se?

Ei liene liioiteltua sanoa, että ortodoksikodit ovat hyvin pitkälle ulkoistaneet uskonnollisen kasvatuksen ja perinteensiirron koulun tehtäväksi. Yhden viikkotunnin puitteissa se on jokseenkin mahdoton tehtävä. Uskontotuntien määrää on vuosien mittaan vähennetty, ja luterilaisella puolella oppiaineeseen on ujutettu koulun yleistä tapakasvatusta ja muuta viihtyvyyttä parantavaa toimintaa. Samat paineet kohdistuvat myös ortodoksiopetukseen.

Ortodoksisen perinteen siirto on huomattavan vaativa tehtävä jo senkin vuoksi, etteivät valtakulttuurin tavat ja tottumukset tue sitä millään tavalla, pikemminkin päinvastoin. Ja kun vanhemmista usein vain toinen kuuluu ortodoksiseen kirkkoon, on vähemmistökulttuurin perinteensiirron jännitteet rakennettu jo kodin seinien sisäpuolelle.

Kotien lisäksi myös kirkko on ulkoistanut omia tehtäviään. Joitakin vuosia sitten kirkko ja seurakunnat ulkoistivat muun muassa lapsi- ja nuorisotyön sekä kansainvälisen avun ja lähetystyön kirkkoa lähellä oleville järjestöille. Lapsi- ja nuorisotyöntekijöitä taitaa löytyä enää suurimmista seurakunnista.

ONL:n nuorisotyöpäivillä huhtikuun puolivälissä pohditaan muun muassa sitä, millaisia haasteita uskonnonopetuksen muutokset tuovat seurakunnille ja miten haasteisiin tulisi vastata? Kysymys on todella aiheellinen, ja sitä tulisi pohtia nimenomaan seurakuntien johdossa ja päättävissä elimissä.

Kirkkomme on perin huonosti valmistautunut koulujen uskonnonopetuksen alasajoon. Keskivertoseurakuntien resurssit on kohdennettu lähinnä jumalanpalvelusten toimittamiseen sekä hallinnon ja kiinteistöjen ylläpitoon. Yhteys jäsenten enemmistöön puuttuu, eikä lapsikasteiden väheneminen lupaa muutenkaan hyvää tulevaisuudelle.

En tiedä, millainen posaus tarvittaisiin, jotta tähän todellisuuteen osattaisiin herätä. Kaikille yhteistä katsomusainetta ei tullut vielä, mutta sen aineksia on ujutettu huomattavan paljon uskonnon opetuksen yhteisiin tavoitteisiin. Perinteensiirrolle jää oppitunneilla yhä vähemmän tilaa ja aikaa.

Sopuvaalit?

Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokousedustajien vaalit on taas käyty, joten pulinat pois. No, kerrottakoon heti alkuun, että olin ehdokkaana maallikkojen vaalissa ja jäin rannalle kuten edelliselläkin kerralla. Pääsin tosin maistamaan ja katsomaan kirkolliskokoustyöskentelyä varapaikalta, koska varsinainen edustaja erosi kirkosta. Jos sanon, ettei se herkkua ollut, joku sanoo heti, että ”happamia ja niin edelleen…”

Puolet valituista maallikoista (18) on itselleni uppo-outoja, mitä pidän aika kummallisena, koska olen sentään seurannut kirkkomme elämää aktiivisesti toistakymmentä vuotta. Ehdokkaitahan ei esitelty missään, ei julkaistu edes nimilistaa kirkon sivuilla, joten ihmekös tuo. Yllättävän moni konkari ei näköjään ollut edes ehdokkaana, vaikka pois jättäytymisestä ei viimeksi ollut puhetta.

Maallikkoedustajien vaalin ehdokkaat asetetaan seurakunnissa, ja loppu onkin sitten täyttä mystiikkaa. Tavallisella kirkollisveron maksajalla ei ole mitään tietoa suuresta osasta ehdolle asetetuista, eikä myöskään heidän kokemuksestaan kirkon asioiden hoidossa. Ainoa esittely tapahtunee valitsijamiesten kokouksessa suljettujen ovien takana.

Näissä vaaleissa ei kampanjoida – ei ainakaan julkisesti. Tämä ei tarkoita, etteikö vaalin tulosta varmisteltaisi etukäteen jossain valitsijamiesten kanssapuheissa. Miten muuten on selitettävissä äänten kasaantuminen joillekin harvoille ehdokkaille, joita ei tunneta oman seurakunnan ulkopuolella? Mikähän taho tätä vaalityötä kirkossamme oikein tekee?

Yhden kirjallisen ehdokasesittelyn sain sentään nähdäkseni. Meriittilistalla mainittiin mm. avioero ja yksinhuoltajuus, mitä pidin kyllä pienoisena lapsuksena. Tai sitten ne voivat olla ihan aitoa meriittiä kotoisen kirkkomme asioiden hoidossa, mene ja tiedä. Kiusallakaan en kerro, tuliko ehdokas valituksi.

Vielä pari hajahuomiota vaalin tuloksesta. Kirkolliskokousedustajien vaihtuvuus väheni selvästi kaksista edellisistä vaaleista ja oli tällä kertaa 42 prosenttia, kun se edelliskerroilla on ollut yli puolet. Papiston edustajista vaihtui vain viidennes, mutta kanttoreista ja maallikoista peräti 2/3. Piispathan eivät meillä vaihdu, eivät ainakaan vaaleissa.

Vaalit eivät myöskään näytä kiinnostavan kanttoreita. Helsingin hiippakunnassa on kaiketi 17 kirkon toimessa olevaa kanttoria, joista äänioikeuttaan käytti viisi. Karjalan hiippakunnan 14:stä kanttorista äänesti vain kuusi. Luvut on laskettu hyväksyttyjen äänien perusteella. Mistähän tämä mahtaa kertoa? Oulussa sentään taisivat kaikki äänestää.

Parasta olisi tehdä vaalista suora jäsenvaali posti- ja nettiäänestysmahdollisuuksineen ja pelata muutenkin kaikin puolin avoimin kortein. Nykyinen maallikkoedustajien valintamenettely ei ole kunniaksi kenellekään. Se ei yksinkertaisesti sovi julkisyhteisölle, jollainen kirkkokin on suomalaisessa yhteiskunnassa.

Sielunhoitokortti

Luterilaisella puolella syntyy joskus innovaatioita, joista me ortodoksitkin voimme päästä osallisiksi. Tunnetuin esimerkki on 1700-luvulla syntynyt rippikoulu, josta olemme jo kauan sitten kehitelleet oman version, kristinoppikoulun. Kristinoppileirit ovat kansainvälisestikin ainutlaatuisia ortodoksinuorten kohtaamispaikkoja – aito vientituote siis!

Otsikossa mainittu sielunhoitokortti lanseerattiin luterilaisessa kirkossa viime kesänä. Nimi voi johtaa harhaan, sillä kyse ei ole mistään sielunhoitopätevyyden osoituksesta, vaan sielunhoitotahdon ilmauksesta hiukan samaan tapaan kuin hoitotestamentissa.

Kortti on tarkoitettu viranomaisille ja hoitohenkilöstölle ohjeeksi niissä tapauksissa, joissa potilas ei itse kykene ilmaisemaan omaa tahtoaan.

Sielunhoitokortin luterilaisessa versiossa allekirjoittaja pyytää tällöin kutsumaan paikalle papin tai seurakunnan työntekijän ja antaa samalla luvan hartaushetkiin, rukouksiin, synninpäästöön ja ehtoolliseen. Korttiin voi merkitä myös oman lempivirtensä. Sielunhoitokorttia säilytetään lompakossa tai käsilaukussa.

Kortin keksinyt Ulvilan seurakunnan diakoniatyöntekijä Taneli Nurmenniemi on kertonut havainneensa, kuinka sairaanhoitajat saattavat olla arkoja ottamaan sielunhoidollisia asioita esille potilaiden kanssa. Jotkut työntekijät jopa välttelevät aihetta oman vakaumuksensa vuoksi. Tilanne on todella hankala, jos asiaa ei voi kysyä potilaalta itseltään.

Nykyinen tietosuojalainsäädäntö ei sekään ole tässä asiassa eduksi. Sairaalat eivät välttämättä anna tietoa hoidossaan olevista potilaista edes oman seurakunnan papistolle, joten yksinäisen henkilön sairaalasielunhoitoa voi olla vaikea järjestää.

Sielunhoitokortti olisikin tarpeellinen myös ortodokseille, kunhan se ensin muokataan meille sopivaksi. Ortodoksien kohdalla kyse on usein siitä, osataanko kutsua paikalle oman kirkon pappia, kun sitä tarvitaan. Seurakuntien tulisi tietysti kyetä vastaamaan tällaiseen kysyntään.

Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että sielunhoitokortin sujauttaminen lompakkoon on täysin vapaaehtoista. Siitä voi kuitenkin olla verratonta apua vaikkapa sellaiselle vanhukselle, jonka omaiset asuvat kaukana tai eivät tunne ortodoksisen kirkon käytäntöjä.

Jonkun mielestä ehkä riittää, kun on ortodoksiristi kaulassa ja ikoni pöydällä. Valitettavasti näin ei enää ole. Uskonnollinen lukutaito on Suomessa käynyt sen verran ohueksi, etteivät kaikki hoitoalalla toimivatkaan välttämättä ymmärrä ristin ja ikonin välittämää viestiä.

Lauma hajalle lyötynä

Sosiaalisessa mediassa on viritelty keskustelua Suomen ortodoksisen kirkon hajaannuksesta. Keskustelun taustalla vaikuttaa kaksi lähimenneisyyden tapahtumaa; Oulun piispanvaalin kiemurat syksyn 2014 kirkolliskokouksessa sekä tapahtumat Uspenskin katedraalin alttarissa vuosi sitten. Molemmat poikkesivat siinä määrin kirkon perinteisestä marssijärjestyksestä, että niiden on katsottu ilmentävän myös jonkinlaista hajaannusta kirkkomme piirissä.

Ei ole suuri salaisuus, että piispojen kesken vallitsee ristiriitaisia näkemyksiä siitä, mihin suuntaan kirkkomme kulkua tulisi ohjata. Piispainkokous näyttää olevan jokseenkin kyvytön ratkaisemaan akuutteja kysymyksiä. Yhtenä osoituksena tästä on sekin, ettei piispainkokous ole arkkipiispan lupauksista huolimatta vieläkään – vuosi tapahtumien jälkeen – kyennyt käsittelemään Uspenskin episodia ja metropoliitta Ambrosiuksen pyhältä synodilta saamaa varoitusta.

Tämä kaikki olisi tietenkin yhdentekevää, ellei sillä olisi vaikutusta myös ruohonjuuritason ajatuksiin ja mielipiteenmuodostukseen. Kirkon johdon tekemiset ja tekemättä jättämiset ovat jatkuvan arvioinnin kohteena niin kirkossa kuin sen ulkopuolella. Papiston osalta vaikutukset ulottuvat myös siihen, millä tavalla ja millaisin tavoittein kirkon työtä tehdään.

Kirkossa tätä keskustelua käydään nimenomaan aktiivijäsenten piirissä eli joukossa, joka osallistuu jumalanpalveluksiin, toimii seurakunnissa ja tekee vielä runsaasti vapaaehtoista työtä kirkon hyväksi. On suuri kiusaus lohduttautua sillä, ettei tuo joukko ole suuren suuri – vain joitakin prosentteja kirkon jäsenmäärästä – mutta se on laiha lohtu. Enemmistö on toki hiljaa, mutta se äänestääkin jaloillaan; kuka mistäkin syystä, kuten viime vuosina on nähty.

Suomen ortodoksisen kirkon hajaannus ei ole uusi keksintö, jos sitä nyt hajaannukseksi halutaan kutsua. Sen siemenet kylvettiin itse asiassa jo 1920-luvulla, jolloin kirkkomme oli voimakkaiden kansallistamistoimien kohteena. Tuolloiset ratkaisut tehtiin osaksi pakon edessä, osaksi ne olivat tarkkaan harkittuja poliittisia siirtoja. Tuon ajan peruja on muun muassa se, että pääsiäistä vietetään meillä eri aikaan kuin muualla ortodoksisessa maailmassa. Maahanmuuton myötä tämäkin asia on taas ajankohtaistunut.

Ortodoksiväestön asuttaminen sodan jälkeen häviävän pieneksi vähemmistöksi luterilaisen enemmistön keskelle merkitsi silloisessa asenneilmastossa alkua oman identiteetin murenemiselle. Seka-avioliitot ja lasten kastaminen painostuksen alaisena luterilaisiksi olivat niin kulttuurisessa kuin uskonnollisessakin mielessä katastrofi, elleivät suoranainen etninen puhdistus. Elämänarvojen maallistuminen ja modernisaatio veivät sitten loput, mitä omasta uskonnollisesta identiteetistä oli jäljellä. Tämä kaikki on nähtävä taustalla, kun arvioidaan kirkkomme tilaa tänä päivänä.

Tähän on sitten tultu: valtaosa kirkon jäsenistä antaa piut paut kirkon opetukselle, saati että tulisi sitä edes joskus kuulemaan sunnuntain jumalanpalveluksiin. Kirkon sakramentteja hyljeksitään, mikä näkyy ortodoksien alenevista kaste- ja avioliittoluvuista. Katumuksen sakramentille ei ole ollut tungosta enää aikoihin, poikkeuksena tietysti maahanmuuttajat.

Tästä tällaisesta hajaannuksesta olen kaikkein eniten huolissani.

Uskon kieli, uskon mieli

Kuuntelin oppilaideni kanssa pätkän Andreas Kreetalaisen katumuskanonia oppitunnilla ja heijastin samalla kanonin tekstiä valkokankaalle, mutta eiväthän ne täsmänneet. Arkkipiispa Paavalin herkällä äänellä resitoima teksti (1982) tuntui tulevan jostain toisesta maailmasta nykytekstiin verrattuna. Tilanne on valitettavan tuttu myös monien muiden kirkollisten tekstien yhteydestä.

Mikä siinä on, että nämä rukousten ja veisujen nykykäännökset eivät kosketa sielua samalla tavalla kuin 1930-luvun raamatunkäännöksiin pohjautuvat tekstit?

Uusia käännöksiä perustellaan milloin ymmärrettävyyden parantamisella, milloin teologisella täsmällisyydellä. Vuoden 1992 käännöksestä ovat monet raamatuntuntijat löytäneet lukuisia epätarkkuuksia, jopa virheitä, joskin uuden Raamatun kieli on keskivertokuulijalle helpompaa ymmärtää. Onko siitä sitten hyötyä, jos sisältö ei täsmää?

Otetaanpa näyte tutusta katumuspsalmista 51, jae 8: ”Anna minun kuulla iloa ja riemua, että ihastuisivat ne luut, jotka särkenyt olet.” Ja uuden käännöksen mukaan: ”Suo minun kuulla ilon ja riemun sana, elvytä mieli, jonka olet murtanut.” Ei liene kahta sanaa, kumpaa tekstiä kirkolliseen kieleen tottumattoman kuulijan on helpompi ymmärtää.

Mutta jotta tämä ei menisi liian helpoksi, otetaanpa jakeesta vielä Septuagintan mukainen ”kirkollinen suomennos”, kuten kansilehdellä mainitaan, vuodelta 2010: ”Sinä saat minut kuulemaan iloa ja riemua, nöyryytetyt luuni pääsevät iloitsemaan.” Tässä käännöksessä luut taas ilahtuvat, mutta mitä miettii satunnainen kuulija?

Vuoden 1992 käännöstyön tavoitteena on ollut ”selkeä, luonteva ja nykyaikainen yleiskieli”. Siinä on tietoisesti luovuttu erityisestä ”raamattukielestä” ja pyritty ”ensisijaisesti välittämään lukijalle Raamatun tekstien sisältö”, kuten käännöksen esittelystä ilmenee. Tässä ei siis ole kaikkien mielestä täysin onnistuttu.

En puutu tässä tarkemmin kiistaan, jota käytiin kirkkomme piirissä Septuagintan mukaisen psalmikäännöksen julkaisemisesta viime vuosikymmenen lopulla. Toteanpa vain, ettei se taida olla vieläkään aktiivisessa jumalanpalveluskäytössä Helsingin hiippakunnan alueella.

Uuden nuottiliturgian (2011) tekstien toimitustyö tehtiin vuoden 1992 raamatunkäännöksen pohjalta ja sen kyllä huomaa. Veisujen runollisuus on tipotiessään, eikä laulettavuudessakaan ole paikoin hurraamista. Mihin piispainkokouksen ratkaisu mahtoi perustua, ekumeniaanko?

Mutta jospa uskon kieli onkin jotain muuta kuin arjen kieltä – uskon äidinkieltä, jonka oppii kirkossa käymällä. Uuden kielen ja mielen omaksuminen ei ole koskaan helppoa ja pitäisikö sen ollakaan? Jos toimitustyön tavoitteena oli saada passiiviset ortodoksit liikkeelle tai kirkon jäsenmäärä kasvuun, ei hyvältä näytä.